XIII LUKU.
Geneveläinen morsian.
Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään. Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan, mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen komentosanan.
Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.
Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento, tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla näädän eli "Mars-kissan" — joksi sitä silloin sanottiin — nahoilla. Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku. Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.
Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan, jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja "kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä. Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla riemunosoituksilla.
"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."
Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku kainalossa.
"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti voitte vaatia."
Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja ottotyttäreksi.
"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia, "että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."
"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon naapurina ja lähinnä ystävänä."
"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on enemmän muodon asia."
"Minä vannon sen", sanoi Antoine Calvin.
"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän korkeuttanne."
"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden merkiksi suudella kättänne."
Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta neuvosmies astui väliin.
"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"
Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti sanomaan:
"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti, kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella. Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."
Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella. Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"
Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti. Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa, lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.
Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä. Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon takia".
"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis. Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme, vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."
"Onko taivas surullinen aate?" kysyi nuori neiti.
"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he joskus tekevät sen hyvin huonosti."
"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme joskus ajattelisimme niitä asioita."
"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle, riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."
"Pidättekö kirjoja tuhmina, herra kreivi?"
"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan seitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole semmoisia kirjoja Genevessä."
"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja, kuten raamattu."
"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon ihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos, teidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen ajatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille niin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa tietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan."
"Luulen", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, "luulen että voisin tanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai 'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä."
"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä viehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä savoijalaisilla?" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: "Ehkäpä eivät geneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile että neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin rakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni."
"Osaan laulaa virsiä."
"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista tuotteista kaikua enkelin laululta."
"On monenlaisia enkeleitä", sanoi neiti vakavasti.
Tällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa. Neiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä Viktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan ilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti. Viktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja imartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan mukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni, samalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo, melkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen oli vaikea neitoa ajatellakaan.
Puolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli jo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet edeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle nurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti tilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.
Ateria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä, että neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta valmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista, joita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi, joka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä kuin Viktor oli odottanut. "Ei ole epäilemistäkään", hän ajatteli, "että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä taloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla". Neidin kasvot, jotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään kauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan, vaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.
Heidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian, ilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin Saint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan kreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa halki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille. Hän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä neiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän käyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori puolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä kertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita, osotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä käytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen tuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: "Kuulin teidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana ennen pimeän tuloa".
Tämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor meni hänen kanssaan.
"Kummastelen, herra kreivi", sanoi kirkonmies, "onko rouva Castellar vainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?"
"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten sattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän oli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille. Eikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä tuomareita, kuten on tullut sananparreksikin."
"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä kovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole tarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua jostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi muistaa — ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan sitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini ottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo."
"Minkälaisia huomioita teettekään!" sanoi Viktor nauraen. "Olihan tuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen mukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun välistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä minun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko kaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?"
"Ei se ole mikään kuolemansynti", sanoi priori hyväntahtoisesti. "Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne hyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti silmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein käännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi rohkeuteni, herra de Lormayeur."
Viktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui neiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he erosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat matkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen seuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan imartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja liioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän ylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä ja silmiä.
"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen ihania tähtiä", hän sanoi. "Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä Genevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden erinomaisesta kauneudesta."
"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista", kuului epäröivä vastaus.
"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta", jatkoi Viktor. "Muuten olisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä harhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt maailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että ymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin hämmästyttävän rakastettavat kasvot —."
"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän mielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin kuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä millaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän."
"Miten hyvin hän puhuu", ajatteli Viktor itsekseen, "ja kuinka avomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä opetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä rakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi mahdollista, mutta morsiamena; — pyhimykset auttakoon minua!" Tässä muistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän karkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä kohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:
"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa henkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen ja runsaitten tulojen ainoa perillinen."
"Periikö hän — perinkö minä — joitakin sukulaisuus- tai heimositeitä?"
"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian jälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli teidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja kolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita olen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä lupakirja asiat paikalleen."
"Arveletteko todellakin, herra kreivi, että niin käy?"
"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että teillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka taisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan. Tiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel Philibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan Savoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan. Hän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen vaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut hänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin perintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana esitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut. Silloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin, oikein. Mutta nyt", Viktor lisäsi varomattomasti, "meillä on käsissämme valtti joka tepsii — —"
"Valtti jättää sen kunnian omaan arvoonsa", sanoi neiti kumartaen.
Viktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi. Neiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä huomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. "Valttilehti tässä pelissä on sydämien kuningatar", sanoi hän.
"Olkaa varovainen, kuningatar kädessänne voi muuttua sotamieheksi."
"Kuinka terävä-älyinen hän on!" ajatteli Viktor. "Kuningattaren silmistä", hän vastusti, "ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa totuus ja puhtaus."
"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra kreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne. Te ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta tuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja suurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa harhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan ja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä."
"Neitini, te tuomitsette minua väärin", rukoili Viktor posket hämistä palaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin ivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea entistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. "Te tuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän että ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa, taisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa."
"Hyvin luonnollisia ja tavallisia ajatuksenesineitä", neiti sanoi.
Hänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan kasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja lumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja joka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä tuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan sietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi hänen oli olla. "Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa". Parempi kerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja kiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi ritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.
"Kallis, ihailtava neiti", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja vetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi urhoollisesti: "Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan erinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä eikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan olisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan maailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän asti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä suuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin, jos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva pelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista pyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen jalkainne juuressa!"
"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä", kuului odottamaton vastaus.
Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan Gabriellen eteen.
Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:
"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa."
"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."
"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte minut pyytämään teiltä erästä asiaa."
"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen."
"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi, palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte minut."
Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä tullut hulluksi?
Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.
"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi", sanoi Norbert de Caulaincourt.
Viktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran, toisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun hän jotenkuten pääsi jaloilleen.
"Tämä on noituutta", hän mutisi. "Se on ainoastaan noitatemppu pojan puolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi pelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, — koska kunnioitti häntä."
"Geneve saa vielä kärsiä tästä!"
"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon. Minulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen hoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään."
"Hyvät pyhimykset! Ajatellapa isäni kiukkua!"
"Olen ottanut sen lukuun ja maksan laskuni."
"Jospa vien teidät hänen luokseen —."
"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette jalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison. Siitä vain kiittäisin teitä."
"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut", sanoi Viktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin kuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne — se oli ilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka oli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun sydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista välähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva saattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa ne. "Seiso siinä missä olet", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.
"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken", hän sanoi.
"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.
"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys, mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen tunne.
"Se oli ainoa keino."
Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen ollut
tyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.
Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen — neuvo minua nyt, Pyhä
Viktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon
Lormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"
Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja miettien.
Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen, päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko, hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen välähdys.
"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan, että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"
"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin tehdä."
"Kysyttekö sitä minulta?"
"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!"
"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta hänhän oli jo pelastettu."
"Toisen henkilön hinnalla."
"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"
Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.
"Ei mitään — kenenkään tietää", hän vastasi.
Viktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.
"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä — poika, melkeinpä lapsi — jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä — vaikken neiti Olivie de Castellarista."
Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään, ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona, jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.
Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista, joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä: "Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin. Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin, tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:
"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.
Norbert kumarsihe.
"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja rakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten olet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin vältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden kataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja kadota näkyvistämme metsään."
"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!" sanoi Norbert ihastuneena ja kumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.
"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!" Viktor virkkoi, "ja jos joskus pälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien katolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan ritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta."