XIX LUKU.
Kuuluisa Ami Berthelier.
Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä. Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa, vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten kanssa.
Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta, jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä — eivätkä he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi — ottivat tarkasti huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin, että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen juuri tässä tarkoituksessa — joka ei kumminkaan ollut totta, mutta kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden, kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä, niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin" sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana "kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli, jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja. Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä. Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen ei edes puhunutkaan.
Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen, jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille, jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."
"Siis luulette —" Claudine sammalsi.
"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän ilmaantuisi herra Berthelierille."
Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.
"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."
"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta, joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt — hän kutsuu minua!"
Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.
"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."
"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."
"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"
"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä en silloin vielä ymmärtänyt."
De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän sanoi.
Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"
Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota. Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier, Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka tarkoittamattoman petoksen tähden.
"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."
"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle tyttöä."
"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."
Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista. Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan, tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä, jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.
Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan, toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa pettäjänä.
"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt on
Genevessä jok'ikinen sielu ystävänne."
Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin käyttäytyi joskus lapsen tavalla.
Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo, että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi, mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari, kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.
Viimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa muodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen asiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan sekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella virastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja järjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden asioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle jotenkin epäedullisella tavalla.
Neuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen kautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin Norbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä ja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä olleet asiat.
"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan", hän sanoi (ei kumminkaan Berthelierin huoneessa), "vaikk'en minä puolestani luule mitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista. Pastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de Caulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen että esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden en näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua ilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen, maallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert oli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi saattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta pastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat innokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista. Hän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne ovat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen viidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa. Siinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista vaatteista."
"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni", sanoi de Caulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: "Mutta jatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa poikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se tehty tietämättömyydestä?"
"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden mukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän aikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi pitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de Caulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin."
"Kentiesi minun olisi pitänyt", myönsi de Caulaincourt nöyrästi. "Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita päähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?"
Aubert jatkoi: "Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä kolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne virheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa piti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta raskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että hänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain jaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää anteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja yleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli saanut aikaan."
De Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert ei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä, tai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin kuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat Norbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. "Tahdon mennä itse heidän luo. Tahdon rukoilla armoa", hän sanoi.
"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen toimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui meille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä Calvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset ovat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä asiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika tehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on sopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti oikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli pelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa huomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa. Yksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se saattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen sanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi nuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli sekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja sanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin asioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin itsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki, että Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat Absalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään suunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen yksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä rehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille, että oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli petetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin ryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta sievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän epäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten pyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin kaikkein ihmisten silmäin edessä."
"Mutta entä poikani kohtalo!" keskeytti häntä de Caulaincourt levottomasti. "Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin menetellä."
"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen, on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni Bénôit Dexter — ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?' Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella, sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän tyhjensi suola-astian pot au feu'hön."
De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan: "Mitä he sitten tekivät?"
"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa, jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään. Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa, että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."
De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.