XVIII LUKU.
Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä, ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi, hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä olleet koskaan kohdanneet toisiaan.
Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset pudistivat hentoa vartaloa.
"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!" sanoi palvelija jotenkin ankarasti. "Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra Berthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää hänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on meidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta meidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä."
"Jospa se olisi ainoastaan surua", nyyhki sisar Claudine, "mutta tämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut rangaista minua ottamalla pois veljeni."
Ollen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin alas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: "Ei ole kummaa, hyvä neiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen on teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne lähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa miten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala on järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme syntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole meidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän oma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee Jumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai kantaa rangaistusta puolestamme."
Onneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen siihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa ja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä niin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta kannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin kuin hänen esityksensä sisältöön. "Mitä syyn omakseen ottamiseen tulee", sanoi Claudine, "niin Jumala tietää että minä teen sen."
"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä", myönsi Margareta anteliaasti. "Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut ja minä houkuttelin teidät petokseen."
"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä taasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen sielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle olisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen ja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan murtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä."
"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin herraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet onnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan."
"Me molemmat odotimme omaa hyväämme, eikä suinkaan pahaa toisillemme."
"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on tämä raskaampaa minulle kuin teille."
"Eipä niinkään! Te ette tee sovitusta ettekä pelkää kiirastulta."
"Sovitusta! Kiirastulta!" sanoi Margareta ylenmäärin ylenkatseellisesti. "Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä, joka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia. Minä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten tehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?"
"Ja kumminkin", sanoi Claudine lempeästi, "on hän hyvin laupias ja hellä armossaan."
"Niin, uskollisilleen."
"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin armollinen?" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin hän itse tiesikään. "Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin", hän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä palvelijalle.
Karkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi. "Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista", sanoi hän itsekseen, "koska en ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni varmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan yksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle protestantille."
"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta", sanoi Claudine.
"Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!"
"Amen!" sanoi Margareta.
"Ja te tiedätte, Margareta", lisäsi Claudine, "te tiedätte, että on olemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!"
"Hänen haltuunsa, neitini", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi niin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar Claudinen kättä.
Gabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä leimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa oli muuttunut. "Täti! Margareta!" hän huusi hengästyneenä. "Norbert on tullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!"
Norbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua Claudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien naisten korville.
Juuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle Lormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli muuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään opastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra Berthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa. Norbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.
"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa", sanoi Margareta Norbertille. "Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte paastonne?"
"Päivän noustessa sepän majalla, sillä aikaa kuin hän kengitti hevosiani."
"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan ketään haitanneet! — Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon kauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty kuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!"
"Ei, ei, en voi odottaa. Käsky on heti lähteä matkalle!"
"Se on käsitettävä järkevästi", keskeytti hänen isänsä. "Heidänhän pitää ensin saada joukkonsa kokoon."
"No, hyvä siis", sanoi Margareta, "minulla on oiva salvukukko jonka eilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien sen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa kun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein ja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä."
Istuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi miettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten Margareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä ja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua todellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja vaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista kahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan toiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine paljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään kuitenkin tämän nyt unhottuneen.
Hänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla kykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti, kuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.
"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta minä —."
Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden kasvojensa yli ja hän vaikeni.
De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään, mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.
De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini, poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä. Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa hänelle — vaikkeivät ne olekaan tarpeen — siksi kunnes hänellä on ilo tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä iltana."