XVII LUKU.
Suuren neuvoston edessä.
Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa, jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.
Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" — "Ooh, libertini! Iskekää hänet maahan, työntäkää ulos!" — "Alas konsistoriumi!" — "Rhôneen teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen, järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä, järjestykseen!"
Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta, jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt —
Nyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti semmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja keskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.
Silloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi: "Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs sanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä puhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon läpi."
"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!" sanoi neuvos Corne. "Tehkää tietä, tehkää tietä!" kaikui salin halki.
Se ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein kärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin vartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten eteen.
"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?" huusi eräs neuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei tahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus ja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.
Ensimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi. "Mitä tarkoitatte, kaupungin vartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?"
"Anteeksi, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on poika", alkoi eräs.
"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän tulee Pregnystä tuoden meille uutisia", selitti toinen rauhallisemmasti.
"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet", sanoi ensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi nahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut savoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli tunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se olisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien pelko.
Tällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli saadakseen ääntä suustaan. "Se on vahdin syy", hän sanoi, "he eivät sallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani."
"Elä huoli ollenkaan puvustasi, vaan vastaa selvään, ken olet."
"Olen Norbert de Caulaincourt." Salin läpi kulki kohina. Tuon uhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi. Äänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat äänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta toisenlaisistakin huudoista. "Hän petti meidät. Hän on saattanut meidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut pyhän raamatun määräykset." Toiset taas huusivat: "Ei, ei, ei! Hän on pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on rohkea nuorukainen." — "Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi."
Jonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta voitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.
"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme kuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille Pregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?"
"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne kohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat hänen lähettämiänsä."
"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra Ami
Berthelier on pyytänyt sinun puhumaan."
Onneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret tapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui rohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat ymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat, jotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän viimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen läsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava kokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi kuin suurinkin melu ja huuto.
"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta" sanoi ensimäinen neuvos tyynesti. "Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun vastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta, julkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan käskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa. Sentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen, minä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla sinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan."
Tämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi että kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka hän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen rohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin pakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa asetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä vihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.
Hän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja katsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. "Mutta lähetättekö te noutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu", sanoi Norbert.
Amblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan rohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi neuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. "On jo kylliksi sanottu", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. "Kymmenysmies, viekää pois vanki!"
Sillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet huusivat: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" Kookas olento tunkeutui tiheään ahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden neuvoston luo.
Ihastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt, Geneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen vaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa poikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön katse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja puhui: "Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat kunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt, syytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?"
Hämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan äänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä ystävällisen käden hillitsemänä.
Viimein ensimäinen neuvos katkaisi äänettömyyden.
"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja hyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut tarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän alttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet, emme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen."
"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän teidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä syytetyn kanssa."
Norbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan silmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat. De Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui kuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. "Vielä lisäksi minä pidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen mitä poikani on tehnyt — ja myönnän, että teko oli laiton — hän teki rakkaudesta minuun." Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan. "Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne hänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän kunnia-arvoisuutenne sen määrännevät."
Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen virkatoveriinsa sanoi: "Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu paremmin konsistoriumille kuin neuvostolle."
Ehdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta pälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia Evêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi hänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli meneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit ja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin koska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti näiden tuomiovaltaan.
Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa, sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään! Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli Ranskan pakolaisten puolesta.
Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää. "Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme, milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."
De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu- ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla. Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen. "He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään: "Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!" Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni, ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.
"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."
Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä. Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset, yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.
Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen, ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet. Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."