XVI LUKU
Ami Berthelier löytää ystävän.
Äkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja valkotukkainen vanha vaimo astui sisään. "Äiti", sanoi Berthelier hänelle, "tässä on teille toinen vieras." Berthelier puhui hänelle Savoijan patois'ta keskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin kanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: "Tämä vaimo elää yksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa ryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä minne."
Nähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: "Voi sentään, hieno nuori nainen!" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen, lisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.
"Ihmisraukka", sanoi Berthelier, "hän on melkein yhtä tietämätön kuin hevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?"
"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät näin. Mitä voin sille tehdä?"
"Kysytkö mitä sinun sille pitäisi tehdä? Onko siellä kuutamo?"
"Ei vielä, mutta luulen kuun nousevan tuossa puoliyön aikoina."
"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert herra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja ratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen."
"Geneveen!" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka täytti hänet tätä ajatellessa. "Aivan niin!"
"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi siitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?"
"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta konnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen sijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin joka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut kotia."
"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä, mitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?"
"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa suurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?"
"Luulenpa voivani."
"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei kukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan tietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot ainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin."
"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko viimeisistä toivomuksista."
Tässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin eteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi höyryävää pot au feu'tä, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti porkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan pyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin hän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka yhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen liemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti täyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan. Norbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä hyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen hevoselleenkin.
Vaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista, että herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa. Niinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen lämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän kiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.
Hänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille, että poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin vuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat vaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan kertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät tavoittamaan häntä.
Babet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti valaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki sisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä puutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei ollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos he olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta hän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti heidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.
Norbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille, että jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä, voisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta olettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä siitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä. Sitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.
Se seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan päivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi viedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa sieltä Geneveen.
"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille", hän sanoi. "Sinun pitää päästä heidän puheilleen oitis."
Babet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua.
Kumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:
"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa siteitä haavoillenne."
"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri. Sinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja panna sen minun viereeni."
Norbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen nahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti seisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa valmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.
Tarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä hänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle. Hän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi vaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin aikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat vaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet näkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin mahdollista.
"Siitä ei ole paljoa väliä", oli vastaus. "Elä anna heidän heittäytyä mihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle neuvoksille meneviä tietoja."
Kuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa nukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että Berthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli häpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään nimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli ollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi kenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol. Myöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa venemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan. "Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?" sanoi Berthelier tuskallisesti puheensa lopussa.
"Luottakaa minuun, herra", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti liikutettuna. "Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa. Erittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen pojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet."
"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin suonissa", sanoi Berthelier liikutettuna. "Voitko kummastella, Norbert, etten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka kuolema minut tapaisi täällä."
"Herra Berthelier, ette saa puhua noin. Ajatelkaas neiti Gabriellea!"
"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että hän nimittää itseään Gabrielle — tai paremmin Olivie — Castelariksi. Sehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella Geneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään kadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro heille puheeni sanasta sanaan."
"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän omaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin kyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää."
"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja joudu! Onnea matkalle!"
"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan", sanoi Norbert itsekseen ulos mennessään.
Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja tipahtelivat alas.
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän, talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa', sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa, ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin parasta Beaume-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi. Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille, sittekun saa perintönsä."
Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.
Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä. Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi — usein sangen omituisten maljojen — kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella? Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin periaatteilleenkin.
Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä, syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat, samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee! Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat. "Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert, joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."
Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.
Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on hänellä täysi oikeus siihen."
"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea kohden.
"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta. Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi revityksi. Mutta viimein joku — se oli sama nuori mies, joka oli moittinut Jacquotia — tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he tappavat sinut!"
Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa, sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä. Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli, sillä kuollakseen.
Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä, se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.
Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona, väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt, oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan — hän luotti vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa? Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat. Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua. Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."
"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"
"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä, jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä. Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta. Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.
Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa. Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan? Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.
Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti. Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi, vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.
"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi, käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen" ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet", kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.
Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä sentähden, että hänen sieluunsa — niin hän mietti itsekseen — oli koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä, tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin suurella terävä-älyisyydellä Kristinuskon perusteissaan. Tätä kaikkea ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa, että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.
Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä. Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja hyljätty ja oli sitä vieläkin. —
Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier, "jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?
Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa, puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat. Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla valoa.
"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin, Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi. Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen, silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."
Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän, Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin. Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt, ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt, voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.
Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan lukien Pater Nosteriaan.
"Pater Noster — isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle, Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan sitä?"