XV LUKU.
Muuan savoijalainen maja.
Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki, kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä, elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan, se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet. Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä tummemmaksi.
Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään. Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai hän kuolisi.
Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja Vapahtajansa kanssa.
Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui sydämmelliseen naurunpurkaukseen.
Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta, missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!) olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun! Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi. Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.
Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.
Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko, keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:
"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina. Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."
Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa, jossa voisi saada suojaa.
Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin, luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.
"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."
Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.
Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.
Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.
Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu oli kummallisen tuttava.
"Ajatukseni harhailevat, — ah niin — nyt tiedän. Olen kumminkin iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."
Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."
"Se on totta, herra Berthelier, ja —".
"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert de
Caulaincourtin."
Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle, ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi. Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän polkunsa olisi sattuneet yhteen.
"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."
"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette tuossa puvussa?"
"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on turvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän ratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri hän onkin."
"En ymmärrä mitään tästä. Minulla on kuume ja minä hourailen."
"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole neidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta tuimaa iskua. Ja katsokaa, — tässä on tarpeeksi valoisaa!" Hän työnsi pois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan asemasta, paraassa valossa.
"Norbert!"
"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan pelastaa hänet?"
"Hän ei olisi sitä koskaan sallinut."
"Emme lainkaan kysyneet Gabriellen mielipidettä. Annoimme hänelle unijuomaa."
"Me! Kutka sitte?"
"Ainoastaan me kolme tunsimme salaisuuden, neiti Claudine, Margareta ja minä."
"Myöskin Claudine? Se on uskomatonta!"
"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka mietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin suosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen, piti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää hänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa mukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden sisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni olivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa olevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen joku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan liiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä vastaukseksi katsomatta ylös."
"Ihmeellistä!" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui hän jälleen. "Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka yht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta voitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään merkitystä. Mutta se on, se on —." Tässä katkesi hänen äänensä ja hän mutisi vaistomaisesti: "Jumala siunatkoon sinua, Norbert de Caulaincourt!"