XXI LUKU.
Luopuminen.
"Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia tuntemaan muuten kuin toiminnassa."
Carlyle.
Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa Geneveen.
Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti — se syy nimittäin, että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti. Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa, saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona. Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset, niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö herra Berthelier ollut halukas uhraamaan — oi, liiankin paljo! — pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies. Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!
Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen, että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa, missä hyvänsä löysikään sitä.
Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely, kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin, puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.
Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin. Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi uskonsa tähden?"
Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.
Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän. Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran. "Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki, jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki, että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."
Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki. Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa. Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle. Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.
Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen. Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.
Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:
"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä iltana?"
"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."
Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni, kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."
"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä hyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?"
Berthelier hymyili. "Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä taitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi", hän sanoi. "Mutta koska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi. Luulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi saa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa, katsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä", hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "että herra Muscautin pitäisi käydä neuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle kreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös pitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on vanhalle kreiville velkaa."
"Se koskee minua kaikista lähimmin", sanoi de Caulaincourt. "Mutta mitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni hyväntahtoisuudesta."
"Isä" keskeytti Norbert hänet äkkiä, "onhan meillä sormus, jonka nuori kreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se loistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita."
"Sinä et voi erota siitä, poikaseni", sanoi Berthelier vuoteeltaan.
"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen", vastasi
Norbert.
"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan", sanoi Berthelier. "Maisonneuvet ovat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun neuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin mukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos hän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis."
"Niin, oitis", sanoi Norbert, "sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi lähtee heti Espanjaan."
"Useammasta kuin yhdestä syystä", sanoi Berthelier, "haluan Gabriellen asian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu enemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin hän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia, ryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat saada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee hänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven todelliseksi lapseksi — ei mitään muuta eikä mitään enempää."
De Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. "Mutta minä näen että olette väsynyt", hän lisäsi, "elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme teille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme."
"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen pitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan vahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä."
"Minä teen sen. Elkää olko levoton."
"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia ja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle parempaa palvelusta kuin itse haluatkaan."
He tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki kolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän Berthelierin jo milt'ei nukkuneena.
Hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen keveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.
"Yolandeko?" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän lisäsi: "Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi — tulethan — saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle."
"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me kaikkikin, kuulun Jumalalle."
"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä, mikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää."