XXII LUKU
Pelätty keskustelu.
Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa, nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä surmaa sinua."
"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.
De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine, ei erittäin iloisine mietteineen.
Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi poikansa omituisen, rohkean luonteen — luonteen jota hän itsekin, kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista, ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta — ruveta väittelemään? De Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä, mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"
Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä.
Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.
"Oi isä", hän sanoi, "isä!" Sanat olivat melkein itkua.
"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä, aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä Geneveä?"
Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat
Jean Calvinia.
"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on — — Louis de
Marsacista."
"Louisistako!"
"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen kuolemataan."
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt sanaakaan lausuttavaksi.
Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.
"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan, jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti. Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa. Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan. Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena, näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti ajattelemaan sellaisia."
"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!"
"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."
"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen huomiotaan."
"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään. Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli avaamaton kirje —"
"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."
"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" — Norbertin ääni vapisi — "tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."
"Mitä sitten?"
"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac — Peloquin!' ja hetken jälkeen: 'Jumalani!' — Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.
"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin, sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten. Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet tänne?'
"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän omasta käskystänne.'
"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'
"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa, pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti, sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui: 'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni. Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de Caulaincourt —'"
"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli lopettanut lauseensa kesken.
"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin kaikkea."
"Ja mitä on nyt tehtävänä?"
"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne. Ainoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan palvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme mukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac. Hän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen esimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema — oi isä, tiedättehän."
"Sekö oli kaikki?"
"Niin — ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää sano, ettei hänellä ole tunteita."
De Caulaincourt huokasi. "Kenellä luulet olevan vaikeimman osan taistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?" hän kysyi. "Norbert, nämä ovat raskaita uutisia, hyvin raskaita." Sitten hetkisen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa."
"Ei. Mutta täällä on — Gabrielle." Norbertin ääni aleni hyvin matalaksi, kun hän lausui tämän nimen.
De Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista kihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri tässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian, mikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen kasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:
"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä vanhat voivat!"
"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin, vaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte kertoo Gabriellelie."
"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka toimittamisen isä Calvin uskoi sinulle."
"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista, veljestäni!" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen heltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai kuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika. De Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta ei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian hillitsi itsensä. "Meidän pitää mennä kotiin", hän sanoi. "Ja te saatte tästä kertoa Berthelierille."
Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.
Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu, joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt, hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta, kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt. Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi — sillä hän oli nähnyt Calvinin sielun tuskat — tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi, kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa ja hengenvaarassa olevista.
Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen luottivat — kuten esim. Louis — olivat vangittuina, kidutettiin ja poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki — kunhan vaan ihminen kaikki ymmärtäisi. — Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin isä Calvinkin — ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".
Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa — uskallanko sanoa — kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita paljoa suurempi.
Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.