XXIV LUKU.
Lyon.
Norbertin matka oli melkein liian turvallinen, tyyni ja vaaraton, jotta se olisi oikein miellyttänyt häntä. Mitä voisikaan tapahtua nuorelle berniläiselle kauppapalvelijalle matkustaessaan isäntänsä, St. Gallenista kotoisin olevan ja Lyonissa asuvan kunniallisen kansalaisen kauppa-asioissa, paitsi jos jonkun päähän olisi pistänyt ajatus, että hänellä ehkä olisi rahoja mukanaan ja sen vuoksi murhata hänet. Mutta tämä ei ollut todennäköistä hänen matkatessaan paljon kulettuja teitä pitkin ja yöpyessään kunnollisiin majataloihin sekä mikäli mahdollista etsiessään toisten matkustajien seuraa. Saapuessaan Lyoniin hän meni sisään majataloon ei sen vähemmän henkilön kuin Bellayn pormestarin suosittamana, joka vaimonsa ja tyttäriensä kera oli tulossa kaupunkiin ollakseen läsnä erään sukulaisen häissä ja oli mielellään sallinut hänen ratsastaa seurassaan taipaleen eli parikin. Hän piti huolta, että hevosensa tuli hyvin hoidetuksi "Vihreän louhikäärmeen" tallissa. Hän oli hieman ylpeä hevosestaan, joka olikin ensimäinen, paitsi Gourgollen aikaista ponia, jota hän koskaan oli voinut omakseen kutsua. Sen jälkeen hän rupesi syömään illallistaan. Samalla hän kysyi palvelijalta missä St. Gallenilainen silkkikauppias, mestari Jean Lyne mahtoi asua. Nuorukainen sitä ei tietänyt, ja muillakin läsnäolevista oli liian kiirettä kuunnellakseen häntä, koska tällöin oli saapunut seurue pormestarin sukulaisväkeä tervehtimään häntä ja aterioimaan hänen kanssaan. Rohkeasti luottaen kykyynsä löytää mitä tahtoi ja kysyä mitä ei tiennyt, lähti hän iloisena tutkimusmatkalleen.
Mutta tuntematta muita kaupunkeja kuin Geneven, joka ei ollut läheskään niin suuri, huomasi hän Lyonin perin eksyttäväksi. Ei kukaan kaupunkilaisista, joilta hän asiaa tiedusteli, tiennyt St. Gallenilaisesta kauppiaasta Jean Lynestä mitään. Viimein joku kumminkin neuvoi hänet siihen kaupunkikortteliin, jossa silkkikauppiaat asustivat. Mutta hän erehtyi sen kadun nimestä, jota myöten hänen oli kuljettava, koska Lyonissa puhutulla ranskankielellä oli erilainen kaiku kuin Genevessä käytetyllä. Tullen vihdoin vallan sekaantuneeksi hän kuljeskeli ilman päämäärää. Siten saapui hän eräälle avonaiselle paikalle, joka oli suurten kauniiden talojen ympäröimänä, joista jokaisella oli oma pihansa.
"Ah", hän ajatteli, "täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat. Jos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani, voisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle. Hyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä tällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan auki."
Hänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille, joka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka keskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän seisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku näkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan hämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin mitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti soittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa oli hyvin kehittynyt Genevessä, missä — vaikkakin tanssisäveleet ja rivot laulut siellä olivat kielletyt — arvokkaita ja hartautta herättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli hurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta viritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana astui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä soittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille, että voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui siinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka kupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan liiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.
Siten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen, kunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.
Soittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi — ei Norbertiin — vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta kiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois mennäkseen.
"Kenen askeleet ne ovat?" kysyi soittaja.
"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti oli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan."
"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä, ken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai, että olen sokea."
"Olen murheellinen sen takia, herrani", sanoi Norbert. "Minä olen sveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen apulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt hänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun soittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään."
Sokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Etsittekö herra Lyneä? Kummallista — kummallista! Varmaan olette lähetetty minun luokseni."
"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne.
Minulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun."
"Ettekö mieluummin tahtoisi löytää tietänne herra Lynen asunnolle? Mikä äsken mielestäni oli kummaa, oli se että minäkin tahdon mennä sinne. Tulkaat siis, auttakaamme toinen toistamme. Minä mainitsen teille kadut sopivassa järjestyksessä ja te johdatatte minua. Antakaa minulle kätenne!" Hän nousi pystyyn istuimeltaan.
Norbert suostui tähän ehdotukseen hyvin tyytyväisenä, vaikkei hän voinut olla kummastelematta, että tällä nuorella herrasmiehellä, joka puvusta päättäen oli varakas, ei ollut saatavissa seuralaisia täyttämään hänen pyyntöään, vaan että hän sen sijaan oli riippuvainen tuntemattoman satunnaisesta ystävyydestä. "Kumpi meistä oikeastaan on opas?" hän ajatteli ottaessaan sokean nuorukaisen käden, joka oli pehmeä ja vaalea kuin tytön. "Tässä tapauksessa on varmaan näkemätön johtajana, vaikka onneksi emme käyne näkymättömiin, mikä voisi olla nurinkurista."
"Oikeaan", sanoi hänen seuralaisensa, kun he tulivat ulos portista. Sitten hän lisäsi vähän myöhemmin: "Vasempaan, pitkin sitä katua, jonka kulmassa on madonnan kuva."
Heidän kääntyessään kulmassa kulki ohitse kaksi herrasmiestä. Toinen heistä tervehti ja huusi: "Halloo, de Marsac, mikä teidät saa ulos näin myöhään?"
"De Marsac!" Norbert miltei ääneen toisti tuon nimen hämmästyksessään. Hän ei kuunnellut vastausta. "Kävelen huvikseni", vastasi de Marsac, "tänä kauniina iltana." Eikä Norbert kuullut uutta kysymystäkään: "Mihin on joutunut teidän varjonne, Grillet?" Mutta hän kuuli uuden ystävänsä sanovan: "Hän on sairas". Samalla hän tunsi tämän kosketuksen käsivarrellaan, mikä nähtävästi tarkoitti: "Pitäkää vaaria!"
Hän totteli, kävellen koneellisesti ajatuksiin vaipuneena. Mitä pitäisi hänen sanoa, mitä tehdä? Miten saisi hän selville, oliko tämä herrasmies vaiko ei hänen ystävänsä sukulainen? Vielä tärkeämpää oli tietää, oliko hän samaa mieltä tämän kanssa? Viimein hän uskalsi huomauttaa: "Luulenpa, jalo herra, että isännälläni on paljo tekemistä erään henkilön kanssa, jolla on sama nimi kuin teilläkin."
"Kuinka sellaista voitte päättää, koska olette vasta äsken tullut hänen palvelukseensa? Jos oikein ymmärsin, niin sanoitte, ettette koskaan ennen ole ollut täällä."
"Siellä, mistä minä tulen, voi olla monta ranskalaista, joilla on ystäviä täällä", sanoi Norbert varovasti.
"En luule St. Gallenissa olevan kovin monta ranskalaista; kenties
Bernissä on niitä hiukan enemmän. No, entäpä onneksi olisittekin
Genevestä."
"Jos minä, jalo herra, olisin Genevestä, niin en sitä tuskin kuuluttaisi kaduilla. En ainakaan täällä, missä geneveläiset uskontonsa tähden ovat suuresti vihatut."
"Kaikki ihmiset vihaavat teitä — minun nimeni tähden", sokea lausui hiljaan.
Norbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet suurellisia, kiiruhti vastaamaan:
"Mutta ken loppuun asti kestää, hän tulee autuaaksi."
"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten hän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa häneen: "Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista' kotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan uskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne lähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa, niin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä sokeat kuin minäkin."
"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin", sanoi Norbert. "Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä rohkenevat palata maahansa."
"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni.
Kaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät."
"Kaksiko?" huudahti Norbert.
"Elkää puhuko niin kovaa — ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta, ja toinen heistä on oma veljeni." Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi ja oli siinä tuskan väre.
"Louis de Marsacko — paras ystäväni", kysyi Norbert liikutettuna; "hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä."
"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta veljestäni."
"Entä Louis, herrani, serkkunne, ettekö tiedä hänestä uutta?"
"Tiedän kyllä hänen olevan vankilassa ja toden näköisesti tulevan tuomittavaksi kuolemaan. Tässäkin, kuten muissa samanlaisissa tapauksissa, on veljeni minulle elämän valo ja riemu."
"Eikö heillä ole toivoa?" kysyi Norbert. Hän ei voinut olla tätä kysymättä, vaikka hän arvasi vastauksen liiankin hyvin.
"Ei lainkaan, sillä he eivät suostu mihinkään ehtoihin." Oli hetken äänettömyys. Sitten hän lisäsi: "Sanoitteko serkkuni olevan paraan ystävänne?"
"Hän on paras ystäväni", sanoi Norbert. "Herrani, huomaan että minun on kerrottava totuus. Olen Geneven lapsi, vaikkakin tulin tänne Gexistä, joka on Bernin piirissä, ja Bernin passilla. Olen tullut tänne toivoen nähdä, vaikkakin se olisi viimeinen kerta, Louis de Marsacin kasvot."
"Samoin haluan minäkin herra Lynen avulla nähdä veljeni."
"Minun kai pitäisi uskoa, että hieno herra, sellainen kuin te —"
"Olen voimaton ilman isääni, joka ei tee mitään, sillä hän vihaa reformeerattua uskontoa ja kiihoittaa vihansa satakertaiseksi nyt kun se on maksamaisillaan hänelle, kuten hän luulee, hänen ensin syntyneen poikansa. Kumminkin hän yhä toivoo, että yksinäisyys, kärsimykset ja puutos ynnä roviokuoleman pelko siten vaikuttaa Henrin sieluun, että hän voisi taipua ja tulla pelastetuksi. Voi minua, minä sen asian tunnen paremmin:"
"Ovatko he yhdessä vankilassa?"
"Sekin mukavuus on heiltä kielletty. Mutta he pääsevät pian yhteen taivaassa, sillä aikaa kuin minä onneton —!" Tässä sokeisiin silmiin tuli kyyneleitä, mutta hän pidätti ne ylenmääräisellä ponnistuksella. Viimein hän toisti: "Minun kai pitäisi kertoa teille, miten tämä kaikki on tapahtunut. Louis tuli tänne ja saarnasi salaisuudessa pienelle harhaoppiselle joukolle. Mutta hän ei lainkaan näyttäytynyt sukulaisilleen, sillä se olisi voinut tehdä häiriötä. Kumminkin veljeni löysi hänet ja piti hänen välttämättä tuoda hänet mukanaan kotiin. Isäni, vaikka hän on kovin hurskas ja tiesi, että Louis tuli Genevestä, ummisti ensin silmänsä tälle tosiasialle, sillä hälle oli veljensä, Louisin isä, ollut hyvin rakas. Meillä de Marsaceilla on omat virheemme kuten muillakin ihmisillä, mutta kumminkin olemme aina hyviä veljeksiä. Siten Louis tuli ja meni usein ja puhutteli paljo minua ja Henriä. Myöskin hän antoi Henrille Uuden testamentin ranskalaisen painoksen. Henrillä oli tapana lukea minulle romaaneita, ritaritarinoita ja muita semmoisia. Nyt hän niiden asemasta luki Herramme ja Hänen apostoliensa sanoja. Ne ovat hyviä sanoja ja me opimme rakastamaan niitä, minä yhtä hyvin kuin veljenikin. Oi Jumalani, miksi hänet pitää otettaman ja minun, sokean ja hyödyttömän, jäämän jäljelle?"
Norbert ei tähän huokaukseen voinut vastata. Jonkun aikaa he kävelivät ääneti, sitten Ambrose de Marsac kysyi:
"Missä olemme?"
Norbert kuvasi paikan.
"Olemme melkein perillä", kertoi toinen. "Tämä on etsimänne katu.
Katsokaahan kolmannelle ovelle tästä kulmasta."
Mainitun oven yläpuolella riippui kilpi, jossa oli St. Gallenin kanttonin vaakuna ynnä nimi: Jean Lyne, silkki- ja samettikauppias.
"Olette oikeassa, herrani", sanoi Norbert.
"Puoti luonnollisesti on nyt suljettu. Koputtakaa ovelle, ja kun joku vastaa, lausukaa nimeni: Herra Ambrose de Marsac."
Norbert noudatti käskyä, ja molemmat viimein kutsuttiin astumaan sisään. Heidät vietiin matoilla verhottuun huoneeseen ensi kerrassa. Tuskin he olivat odottaneet kolmea minuuttia, ennenkun ilmestyi keski-ikäinen mies, kasvoillaan älykäs, ystävällinen ilme, todella St. Gallenin kelpo kansalainen. Katsomatta Norbertiin, jonka hän luuli olevan ainoastaan kuuntelija, hän kääntyi de Marsacin puoleen osaaottavalla äänenpainolla.
"Minulla on uutisia teille, herra", hän sanoi. "Saanko lähettää palvelijanne eteiseen juomaan lasin viiniä palvelijoitteni kanssa?"
"Hän on teidän palvelijanne, herra Lyne. Uusi kauppa-apulaisenne ja, jollen erehdy, jotakin enemmänkin. Olen kiitollinen hänen avustaan, hän kun saattoi minut tänne, silloin kun ainoa koturimme, johon voin luottaa, oli kipeänä. Voitte puhua vapaasti hänen läsnäollessaan. Ja pyydänpä teidän kertomaan minulle kaikki."
Mutta nähdessään kauppiaan epäröivän, kuten luonnollista olikin, koska sokeaa miestä olisi helposti voitu harhaan johtaa, Norbert tunnollisena kuten aina ymmärsi pyytämättä vetäytyä pois, sulkien oven jälkeensä.
Kului joku aika, jolla välin hän luuli kuulleensa itkun ääntä.
Viimein ovi avattiin, ja herra Lyne lausui kovaäänisesti: "Sylvester!" Harmaatukkainen palvelija ilmautui ja sai käskyn hankkia lyhdyn ja odottaa ovella herra Ambrose de Marsacia.
Kun sokea mies kulki käytävän halki herra Lynen kainalossa, hän kysyi:
"Onko oppaani täällä?"
Norbert huomasi hänen äänensä värisevän. "Täällä, herra", hän vastasi.
"Kiitän teitä", sanoi Ambrose. "Kohtaamme taas pian jälleen. Mutta nyt en voi sanoa enempää, sillä olen kuullut raskaita uutisia."
Hänen mentyään kauppias vei Norbertin matoilla varustettuun huoneeseen.
"Nyt, poikani", hän sanoi, "kuka olet ja mikä on asiasi?"
"Olen Norbert de Caulaincourt, kotoisin Genevestä. Mitä asiaani tulee, on tämä selvittävä sen." Hän otti piilostaan sisäliivinsä alta Jean Calvinin kirjeen ja antoi sen herra Lynelle.
Kauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään.
Olihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan ja
leikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin.
Sieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen:
"Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille."
Arvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä Calvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti ylös ja lausui:
"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että teihin voi luottaa."
Norbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin hämmästyksen väreitä. "Miten hän voi sellaista sanoa", hän kysyi itseltään. "Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan ynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi." Se kyllä oli totta; mutta reformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien tavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi, jonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.
"Miksi halusitte tänne tulla?" jatkoi kauppias. "Osittain sen vuoksi, että minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy saada nähdä Louis jälleen."
"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa julistettiin tänään."
Nuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti surulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui kiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: "Miten?" — ainoastaan: "Milloin?"
"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu tähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de Marsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa täällä."
"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras ystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle."
"Sukulaisiltako?"
"Ei, vaan eräältä nuorelta neidolta. He eivät olleet kihlatut, mutta —
Oi, pyydän teiltä lupaa nähdä häntä."
"En voi saada sinulle lupaa. Me toimitamme toisella tavalla asioita täällä. Mutta sinun pitää saada nähdä hänet, jos vain jotakin voin toimittaa. Päävanginvartija on erittäin hyvä ystäväni, oman etunsa vuoksi. Minä lähetän sinut hänen luo palvelijanani, ja hän kyllä pyynnöstäni järjestää lopun. Annapas kun mietin. Voisimmehan huomenna, koska on sunnuntai; mutta ei — Rondel lähtee huomenna katsomaan ystäviään ja ilman häntä olemme voimattomia. Sitten herra Ambrose parkakin pyytää samaa, ja emme voi häntä kieltää. Mutta kukaties nyt, kun tuomio jo on julistettu, isä häntä välittää, eikä minun apuni olekaan tarpeen. Ja meidän on ajateltava herra Louista yhtä paljo kuin hänen serkkuaankin." Sitten hän lisäsi aivan erilaisella äänellä: "Herra, oletteko syönyt?" (Hän sanoi "herra", sillä vieraan nimi ilmoitti, että hän oli ylhäissyntyinen ja hänen omaa yhteiskunnallista asemaansa ylempi.)
"Kyllä", sanoi Norbert, "minä asun Vihreässä louhikäärmeessä."
"Toivon, että kunnioitatte minua asumalla minun luonani. Kun Sylvester tulee takaisin, niin teidän luvallanne lähetän hänet matkalaukkuanne noutamaan."
Norbert kiitti. "Minulla on ainoastaan satulalaukku" hän sanoi.
"Ja entäs hevonen? Koska nyt on myöhä, voimme jättää sen hakemisen huomenaamuun."
Siten sai Norbert mukavan yömajan St. Gallenilaisen kauppiaan vieraanvaraisen katon alle.
"Menkää huomenaamuna", sanoi hänen isäntänsä, "katsomaan kaupunkia. Sillä nykyään ette ole muuta kuin nuori sweitsiläinen kauppa-apulainen, joka vasta on saapunut Lyoniin."