XXV LUKU.
Vankilassa.
Hän rukoili, kunnes taivaasta
Jumalan kirkkaus hohti kasvoilla.
Tennyson.
Seuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin tenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan kotia kohden hän sanoi:
"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein vallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen poikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet poikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli koettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan lohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään, mutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän kyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety pois."
Yksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna herra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä vaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.
"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni toteutumaan", sanoi Norbert.
"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja pitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?"
Norbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. Jean
Lyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.
"Antimia vankiraukoille" hän sanoi. "Te kannatte niitä puolestani", ja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa jäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle. Norbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli hänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra Rondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija on kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä, jotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne oli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa kanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen ja vilkaisten koriin: "Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques", jolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen joukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: "Menkää vain!" tyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään korotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.
Herra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle yksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman muuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta huomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja Kristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan astui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen mies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra Lyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat oitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se näytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että Rondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen kauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi hän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi puhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva huomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin:
"Jos tahdotte tehdä minulle ystäväntyön, jota en koskaan unhota, niin sallinette tämän nuorukaisen nähdä ja keskustella muutaman minuutin ystävänsä herra Louis de Marsacin kanssa."
"Tiedätte kyllä, herra Jean, etten voi teiltä kieltää mitään järkevää asiaa, enpä muutamia asioita, jotka voivat olla hieman epäjärkeviäkin. Teidän nuorukaisenne voi puhua tuon nuoren herraraukan kanssa, mutta nähdäkö häntä, ah! —" hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. "En mene sinne itsekään. Ei ole tarpeen että tässä käytän virkavaltaani, ja onhan eräitä asioita, joita järkevä mies —" Tässä hän katsahti ylös ja hänen silmänsä lepäsivät, ehkäpä sattumalta, Kristuslapsen kuvalla. "On sääli noita ystäviänne, kun eivät älyä valita peruuttamisen tietä", hän sanoi. Sitten hän puhalsi hopeapilliin, joka riippui hänen vyöllään, ja äkkiä ilmautui vartija, joka otti Norbertin huostaansa.
Hänet vietiin ensin suureen, yhteiseen huoneeseen, jossa joukko vankeja — muutamat kahleissa ja melkein kaikilla ammattirikollisten leima kuparinkarvaisilla kasvoillaan villin, matalan otsan alla — lojui, pelasi, tappeli ja kiroili. He olisivat pian kiskoneet korin Norbertin kädestä ilman vartijan suojaa, joka kutsui puheilleen erään, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta toisten yli.
"Kuulkaas, herraseni", hän sanoi Norbertille, "antakaa tälle miehelle jotakin mieleistä, ja hän jakaa sen toisten kanssa."
Norbert, iloisena päästessään pulasta, antoi heille kolme pulloa viiniä, jonkin verran leipää ja lihaa koristaan, lisäten vielä antimiinsa hieman pikkurahoja; sitten hän kääntyi vartijan puoleen.
"Teidänhän piti viedä minut salaosastoon", hän kuiskasi.
Nyt Norbert ei ainoastaan ollut nähnyt salaosastoa eli maanalaista vankilaa Evêché'ssä, vaan oli suureksi mielipahakseen kerran asustanutkin siellä neljäkolmatta elämänsä pisimpää tuntia. Hän arveli sen tähden tuntevansa "suuren pimeyden kauhut" yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun hän oli astunut syrjään, liukunut ja kompastellut pitkiä matkoja jyrkissä, kierteisissä ja murtuneissa portaissa, arveli hän olevansa alempana syvyydessä kuin koskaan ennen. Vartijan soihdun himmeässä valossa hän ensin ei nähnyt mitään muuta kuin likaisen lattian ja osan tahmeaa seinää, vaikka hänen katsahtaessaan ylemmäksi jotkut ristikontapaiset antoivat aavistaa ikkunan läheisyyttä, joka epäilemättä aukeni johonkin kaivantoon tai vallihautaan. Koppi näytti tyhjältä.
"Ah", sanoi vartija, "minähän unohdin tämän asian. Vanki, joka ennen täällä oli, on siirretty toisaalle; sillä kulmassa oli reikä, jonka kautta hänen huomattiin voivan pitää yhteyttä alhaalla olevan kopin kanssa."
"Alhaallako?" toisti Norbert väristen.
"Luonnollisesti. Tehän haluatte, kuten olen ymmärtänyt, saada nähdä herra Louis de Marsacia, eikä toista samannimistä herraa, joka elää paremmissa oloissa asuen hyvässä huoneessa, joka hänelle isänsä takia on annettu. Tulkaa siis! Varokaa rottia!"
Varotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä vaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista seurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä murtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli, aivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan höyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.
Mutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli vartijan sanovan miltei hellästi: "Nyt olemme perillä." Kuului raskaan avaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein taipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan sisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai kyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun vartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että ystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.
"Louis!" änkytti Norbert, "Louis!"
"Kenen, — kenen ääni se on?" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta, mutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.
"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi." Pimeässä ensin ohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret pujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat sydämelliseen syleilyyn.
Oli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä. Louis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt miekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä kaulalla.
Mitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David ja
Jonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?
Tällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. "En tiennyt, että olin niin heikko", hän sanoi. "Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas Norbert, kuinka tulit tänne?"
"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka herra Lyne sanoo sinun saaneen."
"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle.
Ajatteles sitä, Norbert!"
Hänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se olisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen puhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.
"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt minulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen kirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat menevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä en voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat sanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä sinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman niitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän häntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti minut tänne."
"Oi, Louis! Tarkoitat kai, että annat hänelle anteeksi."
"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka heille antavat kunniaa ja valtaa?"
"Todellakin okainen kunnia", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta tuskaa eikä pyhitettyä muistoa.
"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka kantoi okaista kruunua minun puolestani."
"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi sitä ymmärtää!" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain ihmetellen. "Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota odottaa niin paljo rakkautta elämässä — sinäkö hylkäisit kaiken tämän nurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin — ja semmoista kuolemaa! — ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman jälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää olevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan käsittämätöntä."
"Erinomaisen ja ikuisen kunnian tunteminen antaa minulle sen riemun."
"Niin, kun ottelu on taisteltu ja voitto saavutettu; mutta nyt —"
"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian synnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus — Hän itse."
Norbert oli ääneti tuntien sydämmessään suurta kunnioitusta, aivan kuin hänkin tuntisi Jumalan läsnäoloa tässä vankilassa.
"Olen oppinut rakastamaan tämän paikan pimeyttä", Louis jatkoi. "Se on se huntu, jonka Hän vetää ylitse, muuten tuo kunnia valtaisi minut kokonaan. Hän asustaa synkässä pimeydessä — vaikkakin Hän on valo — koska me ainoastaan hitaasti ja asteettain voimme oppia sietämään Hänen näköään. Vaikkakaan en sinua näe, koskettaa kumminkin sinun kätesi minua ja minä tiedän, että sinä olet siinä. Samoin on Hänenkin laitansa."
"Tunnetko koskaan epäilystä tai pelkoa?" Norbert kysyi.
"En koskaan epäilystä Hänestä. Epäilystä itsestäni minulla on joskus ollut ja pelkoakin. Oh, minä olen kulkenut virran yli, ja se oli syvä. Mutta sielläkin Hän oli kanssani eikä sallinut minun hukkua. Kaikista katkerin asia on — Norbert, sinä joka tunnet sydämeni kokonaan ja muistat asian — ne sanat, mitkä keskenämme puhuimme ennenkun erosimme Genevessä."
"Minä kyllä ne muistan. Louis, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle."
"Puhu siis, sillä minä haluan kuulla." Olipa ollut päiviä, jolloin Louis de Marsac ei olisi voinut lausua sydämelleen tätä kalleinta nimeä ilman ikävöimistä ja kiduttavaa tuskaa, joka oli aivan liian suuri kärsittäväksi. Nyt tuska oli ijäksi mennyt ohitse. Tuon nimen sointu oli nyt suloinen, joskus niinkin suloinen, että hän usein tapasi sanoa sitä ääneensä yhä ja yhä uudelleen. "Se on Gabrielle Berthelier", hän sanoi hellästi äänellä, joka viivähti rakastetun nimen kohdalla. "Hänenkin tähtensä on Jumala antanut minulle rauhan. Hän on ottava vastaan ja siunaava Gabriellen uhraukset niinkuin minunkin. Niin, ja paremminkin kuin minun, koska hänen uhrauksensa ovat suuremmat."
"Louis, minulla on sinulle lähetys häneltä ja merkki."
"Ah!" sanoi Louis, ja puhdas riemu kaikui hänen äänestään.
"Tässä on merkki!" Norbert laski hänen käteensä pienen norsunluutaulun. Louis tunsi sen koetuksetta ja muisti mikä se oli. "Sinä et voi nähdä mitä hän on kirjoittanut siihen", sanoi Norbert. "Näin siinä on: jusquà l'aurore, kunnes aurinko nousee. Hän sanoi nämä sanat: 'Kerro hänelle, että Jumala on hänen kanssaan ja että hän on pian oleva Jumalan luona Hänen ilossaan ja kunniassaan.'"
"Uskollinen sydän!" Louis äänteli. "Tuo kelpo, uskollinen sydän!" Kyyneleet olivat vielä kerran vaarallisen lähellä. Mutta ne menivät ohi kuin auringonpaisteen kuivaamina. Hän pääsi kyynelistä ainaiseksi. "Kerro Gabriellelle että Hän, joka on lohduttanut minua, on myöskin lohduttava häntä. Hän on saava voimakkaamman lohdutuksen, koska hän paremmin sitä tarvitsee ja kantaa kovempaa osaa. Jumala tietää kaikki, eikä Hän huomaamattaan tee erhetyksiä tullessaan jakamaan kruunuja ja palmuja."
Oli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat, että hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa äänettömyydessä. Norbert sanoi:
"Onko jotain, mitä voin tehdä puolestasi, Louis?"
"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani on. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen, sillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta on suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi siitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut, ennenkun pääsen virran poikki." Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi hän: "Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani, jokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen. Ja koska en voi hukkua — parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua — niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure liian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös — — Mutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana."
Sillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. "Hyvät herrat" sanoi vartija, "aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin että minä annoin sitä teille hyvällä mitalla."
Norbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille, joka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen Calvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan kuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.
"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa", mutisi Louis. "Tuhansia terveisiä minulta ja lempeä, rakkautta —; ei, en voi sanoa nimiä — ehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta."
"Tapaamme toisemme jälleen", sanoi Norbert.
"Niin", sanoi Louis. "Täällä tai jossain muualla."