XXVI LUKU
Tuomiokirkossa.
Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan,
Niin totta kuin taivas on yli maan!
Browning.
Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson — joka oli auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he molemmat rakastivat — opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert ei tiennyt siitä mitään eikä — vaikka olisikin tiennyt — olisi siitä paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut, polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.
"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä. "Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma, jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla — rauhalla, joka on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla. Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole unta eikä hyvien ihmisten — kuten isäni ja isä Calvinin — hurskasta puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista. Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin luokseni!"
Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.
Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella, joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen, olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Norbert hämmästyneenä.
"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija."
"Onko teillä sanaa häneltä?"
"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta."
Tietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi. "En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista", vastasi hän kylmästi.
"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne", vastasi mies. "Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä todellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra Ambrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka."
"Onko nimenne Grillet?" kysyi Norbert, kun valo alkoi selvitä hänelle.
"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli päänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten en olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi. Kumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te."
"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?" kysyi Norbert. "Sanokaa kaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin."
"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei sitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on ollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut nyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen poikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole tahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään mitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee lähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän Henriä, vaikkakin tämä oli oma poika." Tällöin vaikeni Grillet luultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää hänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. "Nyt hän tietää totuuden", toisti kamaripalvelija, "ja nyt on hän epätoivossa. Hän kauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista miltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra Henrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on hän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme."
"Varmasti", sanoi Norbert, "voinee hänen sokeutensa suojella häntä."
Grillet pudisti päätään. "Ei mikään suojaa harhaoppista", hän sanoi alentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.
"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?" kysyi
Norbert.
"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen", sano, Grillet vetäytyen lähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.
"Tahtoisiko hän sitte tulla?"
"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän enimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten pesään — Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani."
"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa", virkkoi
Norbert.
"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana ole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat käskevät."
"Jokaisella on oikeus ajatella", sanoi Geneven lapsi.
"Yleensä", jatkoi Grillet, "olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa maailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen palvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä Jumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan ilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä antamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn."
"No, entäpä jos hän lähtee Geneveen, lähdettekö myöskin te?"
"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me tarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta, että hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan ole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan minua jonakuna — kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan katolilaisia?"
"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin on totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää sitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään loukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja synnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista."
"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen", sanoi Grillet kuivasti. "Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa nimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne matkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa turvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän varustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua varten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan. En epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko vuokrattavaksi tai ostettavaksi."
"Varmasti", sanoi Norbert. "Mutta minun pitänee kertoa teille, että vaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten me, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo Genevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi valmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on itselleen ja omille lapsilleen."
"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin", hän lisäsi, "kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko hetkeksikään — minä en! — että palvelette paholaista tai harjoitatte salassa hirveitä paheita, tai — Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, että mainitsen sellaisia asioita." Hän keskeytti varovaisesti puheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli Norbertin pysyvän kärsivällisenä. "Milloin aijotte lähteä?" hän kysyi viimein kyllin levollisesti.
"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten Ambrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan päällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse."
"En minäkään sitä tahdo", sanoi Norbert lyhyesti.
"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön", lisäsi Grillet surullisesti.
Norbert säpsähti. "Oletteko siitä varma?" hän kuiskasi miltei henkeä vetämättä.
Grillet nyökkäsi päätään. Syntyi taas äänettömyys heidän välilleen.
Palvelija sen keskeytti. "Voimmeko lähteä sunnuntaina?" hän kysyi.
"Ehkä paremmin maanantaina", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin, missä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai muissa protestanttisissa seurakunnissa.
Mutta Grillet pani vastaan: "Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun ihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme tervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä uutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi."
"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."
"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on maksanut hyvin runsaasti siitä."
"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.
Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."
"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi ainaiseksi Louisin vankilassa."