XXVII LUKU.
Synkkiä pilviä.
Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan, joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä, koska Gabrielle tarvitsee minua."
Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta. Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille hyvääsuopaan tätiinsä.
"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä, "ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."
Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai vihaa.
"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."
"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen kiukkua.
Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua". Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat: "Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi". Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen hän kuin oli saanut — ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea todellisen — ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus — suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten Hän hyväksi näkee!"
Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut: "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä. Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.
"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut, jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.
Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.
Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.
Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.
"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville 'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."
Siten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään raskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien oli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut jalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet oitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen isäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia laskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin heti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti katsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin kului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa maahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin odottaa.
Tämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa asioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään alkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo oli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä olevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen palvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä. Mutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan heikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita. Ken vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on temmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan. Heidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse ollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän tarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin sitä.
Hän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti, mutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan uskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin hänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa, että he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen kärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli Gabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen sanomaan hänelle eräänä päivänä:
"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala on valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en pitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos sattuu olemaan hiukan palanutta."
"Valittuko?" toisti Margareta. "Joka tapauksessa minä olin valittu pitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi."
Kentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi.
Valinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden.
Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.
Huolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti, menetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän salaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua myöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä ohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun tällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi sielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään. Työ ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei vähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä siitä.
Eräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä, kuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt tarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi tekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat pienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont de l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät todellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori herrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen vierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin — Norbert. Hän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä yhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei jaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja ilman Claudinea hän olisi kaatunut.
Nopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä, kuiskasi Claudine:
"Menemmekö seuraavalle ovelle?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "hän kyllä saapuu luoksemme."
Kun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla valmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa varten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä. Hänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.
"Mene kamariisi, lapsi!" hän sanoi. "Minä kutsun sinut, kun hän tulee."
Niinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän ei rukoillut — mitäpä tässä rukoili? — vaan lähetti tuskansa syvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle. Hän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän kuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät säveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: "Gabrielle!"
He olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui nojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt nojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert seisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat jaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi nuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet tervehdyssanaa.
"Hän on Jumalan luona", sanoi Norbert.
Gabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten, — koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista yhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de Caulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi siihen.
"On parasta että kerrot kaikki", hän sanoi pojalleen.
"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt", sanoi Norbert. "Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa. Veljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety vankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla. Mutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac — ja Louis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin. Tuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti tuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa Henrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari lausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin jalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te, herra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?' Sitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan." Norbert keskeytti, mutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: "Jumala oli hänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä — vielä. Kuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän vielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta."
Se oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja sanoi kumartuessaan hänen puoleensa:
"Minulla on sanomakin tuotavana — kerron sen toiste."
"Ei", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo valo, "ovathan kaikki täällä ystäviä."
"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua, on lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus, koska hän on suuremmassa tarpeessa'."
Väristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka sai de Caulaincourtin sanomaan:
"Lähde kanssani, poikani; olet sanonut kyllin."
Norbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti tulevan etäisyyksien takaa:
"Kiitän teitä!" Sitten hän seurasi isäänsä ulos.
Myöskin Claudine lähti pois, lausuen:
"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle." Huoneessa oli syvä äänettömyys. "Tule tänne, lapseni", sanoi viimein Berthelier.
Gabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:
"Jumala lohduttakoon sinua!"
Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.
Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo — valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:
"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."
Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa, hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla iloinen siitä — hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan; ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.
Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei kellekään anneta koskaan sitä näköä — tai paremmin sanoen hän ei koskaan kykene ottamaan vastaan sitä — jollei hän ensin ole vaipunut alas tuskien suuriin syvyyksiin.