XXVIII LUKU.
Vanhat asiat haihtuvat.
Mä sinut tunnen, mi kohtaloita,
Pimeyden halki viet voittohon.
Ja kesken surujen alholoita,
Sun suomastais ilo noussut on.
R. Browning.
"Isä", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, "tahtoisitko antaa lapsellesi lahjan?"
Mitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman mitään viivytystä tai ehtoja —
"Sinä saat sen."
"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää Jumalaa
Hänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan.
Tulkaa kanssani, rakas isä."
Vanhus notkisti päätään. "Lapsi, en ole sitä ansainnut", hän sanoi.
"Hänen luonaan ei ole muulla arvoa kuin rakkaudella. Ja tehän rakastatte."
Berthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: "Mutta se ei ole mahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan maailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä — mutta on vielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin pois kuten sukulaisenikin."
"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka kunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne."
Sisar Claudine oli saapuvilla ja lausui rohkeasti veljensä kummastukseksi:
"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin olla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan välillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan. Jos minä voin pelastaa sieluni Genevessä — ja minä kallistun aina enemmän ajattelemaan että sen voin — niin pitää sen tapahtua Geneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan pastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi mieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa — vai miten te kutsutte noita tarpeellisia valmistuksia."
"Norbert meni juuri ovensa ohitse", sanoi Gabrielle, "arvattavasti matkalla kouluun."
Mutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun kasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli oma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut valmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen pääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin Genevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta mitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori Poupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja hänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun kerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä Calvinille seuraavilla sanoilla:
"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin sattumalta muurin yli kulkeva osa." Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu valkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli. Berthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa kirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan askelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.
"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein", sanoi de
Caulaincourt. "Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne."
Huolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti de
Caulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.
Ääni, jolla hän lausui "Norbert ja minä", teki hyvää kuulla.
Pastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita suuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän pitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku yhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty ja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea Herraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli jotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään yhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä hukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja viimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan ikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan miehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä, aina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa jokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli kuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan ilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut henkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis lähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan, toveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan, joka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän pöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan, vaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi ne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että heidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan teki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.
Vakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen kukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat suvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän iltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen isänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista asioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa ystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti erään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut ottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden oli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat Maisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä varten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa. Claudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja surkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.
"Ainoa olette meistä, joka sitä todella tarvitsi", sanoi Claudine.
"Ja", sanoi Margareta, "se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen laiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan."
"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla", lisäsi
Gabrielle ystävällisesti.
Illallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier, Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin äänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan. "Claudine", hän sanoi, "muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me sunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?"
"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat siihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai lievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi. Muistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme. Totta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?
"'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo,
Pojat reimat ne oli joka suhteen,
Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voi
Heille sentään paiskata nuhteen?'
"Ah niin! — nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä ovat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että muutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua kamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja käärittyinä silkkipalaseen!"
"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt kantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä aristellut. Hän oli suuri mies — tuo Philibert Berthelier — jotenkin samalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa suhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet hallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja tuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni."
Claudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja silitteli sitä hyväellen sormillaan.
Hetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: "Se kertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja kadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua siitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun hattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja" — hän lisäsi luoden ystävällisen silmäyksen Claudineen — "se on paljon sanottu."
Claudine palkitsi katseen. "Minä tiedän", hän sanoi lempeästi, "sehän oli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi."
"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti Yolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin Herramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se on kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime aikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata. Iankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan avaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana pylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä edes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia. Mutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot — kasvot, joita hän rakastaa — sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä."
"Mutta minä", sanoi Gabrielle lempeästi, "minä ajattelen iankaikkisuutta kodiksi."
Nyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei pitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.
Berthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen komeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:
"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies.
Tulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme."
Norbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi: "Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi, ainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä."
"Minä olen valinnut", sanoi Norbert matalalla äänellä, "tai paremmin sanoen kutsumukseni on valinnut minut."
Gabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja äänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:
"Lähdettekö saarnaamaan evankeliumia? Oi Norbert —"
"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä oppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat." Hetken äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Minä olen kunnianhimoinen, en kumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se kuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä ylevimpään toimeen — uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja ystävänä."
"Se on suuri kutsumus", sanoi Berthelier.
"Minä olen lupautunut", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi äskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: "Lyonin tuomiokirkossa — sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa — vannoin valan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä joka kaipaa tekijöitä. Aina on meistä joku vaarassa tai vankilassa. Isä Calvin pitää huolta heistä — ah, hän huolehtii — mutta aina on tarpeen joku — joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa kirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua."
"Entä isänne? Oletteko kertonut tästä hänelle?" Kysyjä oli Berthelier.
"Olen. Hän on sanomattoman iloinen." Sitten hän kääntyi Gabriellen puoleen ja virkkoi äkkiä epäröiden ja pelokkaasti: "Neitini, hyväksyttekö te aikeeni?"
"Kaikesta sydämestäni. Viekää te lohdutusta monille muille sitä tarvitseville Jumalan palvelijoille." Sitten hän lisäsi lempeästi: "Jumala siunatkoon teitä!"
"Ottakaa minunkin siunaukseni", sanoi Berthelier.
Kun Norbert oli mennyt, istui Berthelier yhä miettien, höyhen kädessä.
"Niin", sanoi hän katsoen siihen, "se on tuonut takaisin vanhan elämän. Tuossa vanhassa elämässä oli hyvääkin, sillä kukaties uusi Geneve ei olisi mahdollinen ilman sitä. Ja kumminkaan en sano, että 'vanha on parempi'. En! Sillä minä, juuri minä, olen saanut vihdoin juoda uutta viiniä, ja minä todistan sen olevan hyvää. Isä Calvinin Geneve ei ole Hugenottien, Philibert Berthelierin, Ami Lévrierin tai iloisen priori Bonivardin Geneve. Se ei ole se Geneve, josta me uneksuimme kuumassa, intohimoisessa nuoruudessamme. Mutta se on jotakin enemmän. Se on uuden uskonnon, uuden maailman ja uuden elämän Geneve. Se on totuuden, vakavuuden, voimakkaiden, korkeiden aatteiden ja oikeiden tekojen koti. Se on onnettoman suoja, turvapaikka kaikille sorretuille kaikista maan ääristä taivaan alla. Jumala on sanonut: 'Salli minun turvattomieni asua luonasi, Geneve'. Geneve on vastannut: 'Kyllä'. Sentähden on Herra siunannut sitä. Ja minä — myöskin minä — siunaan sitä; niin, ja se on oleva siunattu!"
"Siunatkoon Jumala meidän kaikkien puolestamme, veljeni!" sanoi
Claudine. "Se se kumminkin on aina paras asia."
Psalmin sanat, joita oli luettu päivän jumalanpalveluksen aikana, tulivat Berthelierin huulille. Hän nousi hitaasti, sauvaansa nojaten, ja puhui ylöskäännetyin säihkyvin silmin:
"Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen!
Täyttyköön koko maa Hänen kunniastaan! Amen, ja se tapahtukoon!"
Sitten hän kävi nukkumaan. Sinä yönä hän lepäsi hyvin. Hän lepäsi niin hyvin, että kun Gabrielle aamulla tuli hänen luokseen, huomasivat hänen nuoret silmänsä jonkun toisen — kuninkaan, vaan ei kauhujen kuninkaan — olleen siellä ennen häntä ja laskeneen hänen tyynille kasvoilleen kuninkaallisen sinettinsä, jossa on kirjoituksena: "Rauha".