XXIX LUKU.
Kantaen vuosien taakkaa.
"Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani."
Tennyson.
Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle, jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.
"Jospa ne olisivat olleet hänen hautajaisensa", nyyhki Claudine raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollut meille!"
"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle, kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."
Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa, kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea se."
Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi kertoa teille, herra ja veli —" luki Gabrielle ja katsahti ylös noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis häntä "veljeksi!" Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa mestaria! Niin — juuri nyt — Gabriellen lukiessa, oli nuori päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa. Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja rukoilemaan."
"He eivät itke nyt enää", sanoi Calvin, "ja jos he yhä rukoilevat, ovat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme Ilmestyskirjassa." Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat toisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen huomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin tapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'. Kumminkin hän lisäsi: "En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta surusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis de Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina pyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen ja lohdullinen muisto." Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen Jumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän luonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen jäseneksi Kristuksen ruumiissa. "Ei voi olla epäilystäkään" hän sanoi, "että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi erottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta kunniastaan."
Sitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" tuo suuri mies lähti pois, jättäen Gabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat "veljiä", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että vielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta tahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi "julkisen salaisuuden", tuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin kalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla kertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti esiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat poimitut.]
Oli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan vieriessä hän sellaista tarvitsi. "Enkelit", jotka ensin olivat tuoneet hänelle lohduttavia tietoja, "palasivat hänen luotaan takaisin taivaaseen". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi rakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat käyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin "ovi suljettiin" ja hänet jätettiin toiselle puolen — yksinään.
Kumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee olla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle tapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki "rakkaimpansa lähtevän pois ilman häntä", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia hyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä, mutta vähemmän — paljoakin vähemmän — lemmittyjä kuin poismenneet. Kaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla täysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.
Tästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan elämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut kadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin syvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle jätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui jälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin hitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka loppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille, hän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen työ, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä. Totta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla hyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi tahtonut olla.
Noina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus Gabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti noille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin vähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa, johon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin protestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.
Gabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei enää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin serkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin vuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä Lyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa kohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas side.
On totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä nauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi — joka hän oli — jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain ja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin uskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän todellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra Ambrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet ei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei hän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli kyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä hän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin hyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä semmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin, kuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa. Mutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin neidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia hänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän Gabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan näissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita hän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei pysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti kotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien tervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja sairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän vaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.
Hänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin huomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut kunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen jälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä ministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli saanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen nousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu elämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja historiassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä kehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta lähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena virtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen maa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset. Protestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet pakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne ne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja etevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja ahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden ajatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.
Kun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei tapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana hyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut poikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän on pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti häneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt oli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista, mikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.
Norbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista ikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta. Hänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen isälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta muutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset — siitä varhaisesta kevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta, siihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki Louis de Marsacin kuolevan — kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan levottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön seikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät toisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän itsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen, ensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain kesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän ei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.
Kotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki Gabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä kylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen hänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului hänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän kernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle auttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen ja kiduttavan odotuksen tuska.
"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan", hän sanoi, "yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan päällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes voin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu."
Aikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden pakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä, viides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin vankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin vaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi Calvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja huomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja Gabrielle Berthelieriä.
Ensimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun ääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan neuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle teki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti suloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä soittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.
Norbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen, vieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka, kenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden. He puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin levenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla Norbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä lähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle.
Gabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon ansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä niitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä harrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.
"Minne tahtoisitte mieluummin mennä?" kysyi Norbert, kun he astuivat ulos.
Gabrielle vastasi oitis: "Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on miltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen."
"Niin minäkin."
Kun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän: "Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi auttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?"
Suurimmalla yksinkertaisuudella ja aivan huomaamattaan, mikä teki hänen vastineensa jyrkäksi vastakohdaksi Norbertin mielialalle, sanoi Gabrielle:
"Rakas Norbert, minä teen mitä vaan voin puolestanne, kuten minun tuleekin."
"Muistatte kai, miten jalomielisesti nuori Lormayeurin kreivi menetteli minun suhteeni, kun olin hänen vallassaan, enkä nähnyt muuta kuin kuoleman silmäini edessä?"
"Niin, ja vaaraan antautuminen oli minun takiani. Norbert — minähän olisin kiittämätön, jos sen unhottaisin."
"Ei, Gabrielle, teidän pitäisi unhoittaa kaikki, paitsi ei nuorta kreiviä ja hänen lempeyttään. Nyt hän on todellakin Lormayeurin kreivi, sillä hänen isänsä kuoli vuosi sitten. Mutta hän on yhä ruhtinaansa asioissa, joka on lähettänyt hänet jollekin asialle Turiniin. Siellä minä hämmästyksekseni satuin tapaamaan hänet. Hän tunsi minut. Jokaisen toisen suhteen olisin tuntenut itseni levottomaksi, mutta hänestä tiesin hyvin, että voin häneen luottaa enkä tarvitseisi peljätä petosta. Me puhelimme pitkään keskenämme. Hän uskoi minulle suuren huolensa, jossa hän oli rakastettunsa tähden. Hän aikoi kihlautua niin pian kuin ruhtinas sallisi hänen mennä kotiin ja hoitaa omia asioitaan. Neito oleskeli enimmäkseen erään vanhan sukulaisen, herra de Maynen luona levottomalla alueella, joka kuului Mont Blanc-vuoristoon. Mutta vanhuksen kuoltua hän ei voinut sinne jäädä, vaan hänen oli pakko ottaa turvansa toisen sukulaisen herra Claude de Senanclairin luona."
"Herra de Senanclair! Mutta hänhän asuu lähellä meitä ja on sitäpaitsi harras protestantti, ollen isä Calvinin hyvä ystävä."
"Niin on laita. Siitäpä syystä haluankin teidän apuanne. Hänen mukanaan tuli vanha, neitoon kiintynyt kamaripalvelija, teidän Margaretanne kaltainen. Mutta tämä joko matkan vaivojen heikontamana tai jostakin muusta syystä tuli sairaaksi heti heidän perille tultuaan. Hän on äskettäin kuollut. Nyt tämä nuori nainen on yksinään vieraiden ihmisten joukossa. Hän on kirjoittanut kreiville hyvin surullisen kirjeen, ilmoittaen että hän on kuihtuva ja kuoleva pois ja muita samanlaisia surullisia asioita, joita oletan naisten sanovan kun he ovat murheissaan."
"Mutta herra de Senanclair on hyvä mies. Varmaan hän on oleva ystävällinen neidille."
"Niin ystävällinen kuin hän vaan ymmärtää, ollessaan vaan mies", sanoi Norbert hienosti hymyillen. "Mutta neiti tarvitsee naista, ei palvelusnaista, joita siellä on kyllin, vaan jotakuta joka ymmärtää, tuntee nuoren naisen sydämen ja voi puhella hänen kanssaan ja lohduttaa häntä."
"Norbert, mitä oikeastaan haluatte minun tekemään?"
"Minä tahdon teitä lähtemään hänen luokseen, puhumaan hänen sydämelleen ja olemaan hänelle aivan sisarena."
Gabriellen huulilla oli sana: "Luulenpa teidän pyytävän sangen paljon"; mutta hän lausui vaan: "Ja miksi pitäisi minun tehdä tämä työ, Norbert?"
Norbert epäili. Häntä ei miellyttänyt sanoa: "Koska minä olen hänelle, joka rakastaa tuota neitiä, kiitollisuudenvelassa hengestäni." Se olisi voinut näyttää vaatimukselta hänen itsensä vuoksi. Viimein hän sanoi: "Sen vuoksi että kreivi Viktor menetteli niin hyvin meitä kohtaan."
"Mutta olisiko herra de Senanclair halukas vastaanottamaan minut taloonsa?"
"Erittäin mielellään. Minä kävin siellä eilen, ennen kaupunkiin tuloani. Minä näin hänet ja myöskin neidin. Todella hän on hämmennyksissä vieraansa tähden, eikä tiedä miten asia olisi järjestettävä neidin mukavuudeksi, huomattuaan ettei hänen taloudessaan ole naista. Hän pyysi minun ilmoittamaan kaupungissa, että ken herrasnainen tahansa olisi hyvin tervetullut Senanclairiin."
Gabrielle ajatteli ripeästi. Hän olisi iloinen, hyvin iloinen voidessaan tehdä tämän Norbertin puolesta. Hänen sydämensä syvyydessä eli tunne — tosin yhä vielä tiedottomana — ettei hän ollut osottautunut kylliksi kiitolliseksi kaikesta mitä tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vielä enemmän olisi Gabrielle Norbertin ollessa poissa Genevestä aivan varmaan lyönyt laimin hänet.
"Jos se miellyttäisi teitä, Norbert", hän sanoi.
"Se miellyttää minua hyvinkin paljo", vastasi nuorukainen avomielisesti. "Kumminkaan ette saa tehdä sitä, jos se tuottaa teille häiriötä. Kukaties, vaikkette tosiaankaan voisi jättääkään tätiänne ja Margaretaa."
"Se asia voidaan kyllä järjestää. Benoîte on jo hyvin hyödyllinen nyt.
Minulla on sitäpaitsi eräs ystävä, joka voi tulla avuksi vähäksi aikaa.
Sitäpaitsi asuvathan Calvinit aivan naapureina. He halusta tekevät
kaikki mitä voivat."
"Ambrose de Marsac myöskin näyttää olevan hyvin huomaavainen", sanoi Norbert, äänessään hieno, tuskin tuntuva tyytymättömyyden väre. Hän olisi tullut lohdutetuksi, jos olisi tällä lauseellaan arvannut antavansa Gabriellelle pätevän syyn lyhyen ajan poissaoloon kaupungista.
"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert", neito vastasi kiireisesti, "voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta sokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai tapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun sattuu olemaan kiire — — Mutta ennen kaikkea on tämä surullista elämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia helliessämme ja hoivatessamme häntä."
"Se on totta", ajatteli Norbert, "mutta hän näyttää tarvitsevan aika paljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta." Sitten hän sanoi ääneensä: "Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin? Kaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan kreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää, etten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän on aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!"
He seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta, joka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties meistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä suurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä olentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät kunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.
Hän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa olivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän kumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta miten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja kärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut! Jos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut laskea vuosisatoja.
Hän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin hyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.
"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin kanssa", ajatteli hän. "Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa itseään tämän elämän asioihin."
Jean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin asioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen geneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista, että nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia suojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa hyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka halusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa eräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta puolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi, ja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.
Viittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli tullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän myöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia, Ambrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä halukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja lähtemään Senanclairiin.