XXX LUKU.
"Mene rauhaan."
"En tahtoisi vaihtaa haudattua lempeäni minkään elävän olennon sydämeen."
T. Cambell.
Ei vain kohteliaisuuden vuoksi "huvimajaksi" sanotussa — kuten naisten osastoja noina aikoina nimitettiin — vaan todellisessa sievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät uutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän kuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita; molemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä kukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin; molemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin he olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento, tumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä asti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden vivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään; ne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä innostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti hellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.
Gabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa ja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä, vilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa. Mutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen olennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja jättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin unhoittumattoman ajan.
Molemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt "suloiset kielet" olivat alkaneet värähdellä.
"En voi käsittää", sanoi neiti Arletta, "miksi teidän pitäisi hyljätä ja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on vallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te geneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta sentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar."
"Suokaa anteeksi, neitini, en ole lainkaan se."
"Suokaa minulle anteeksi, neitini", matki Arletta hiukan virnaillen. "Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne. Olivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja paljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän todistelette kuin pappi — no ei, Jumala tietää, että he usein todistelevat kylläkin huonosti — kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja tehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään."
"Enhän toki", sanoi Gabrielle hymyillen. "Mutta vaikka sen tekisinkin, ei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon että olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani sen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää teitä mitä suurimmassa arvossa."
Kaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat tähän asti olleet hieman kalpeat.
"Tiedättekö", hän sanoi, "että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne kaikuakin?"
"Miten voin siitä tietää, kun en tiennyt edes olemassaolostannekaan?"
"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te tekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte, luopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä mitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten etanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen savoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka toivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma omasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan suhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa niiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita asioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi, Gabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä tulikaan voi polttaa sitä'."
"Minun kirjassani puhutaan monista hyvistä asioista, Arletta."
"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!" hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha torni enää koskaan ole sitä — ei koskaan enää. Missä sitte?"
"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle.
"Siellä on koti."
"Te ainakin — olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasi
Arletta — "rakkaassa Genevessänne."
"Ei", sanoi Gabrielle tyynesti, "Geneve ei ole kotini."
Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille naisille.
Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti" hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.
"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti. "He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia toisilleen kaikkina näinä vuosina."
Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi, hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa! Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä, josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen. Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää. Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.
Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin, mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen — tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden kunniasta ja pyhyydestä.
Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.
Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.
"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."
"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"
"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan kääntyä katolinuskoon."
"Vaanko? Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on kerrottavaa minulle, Arletta."
"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua, on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"
"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta."
"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia suosionosoituksia!"
Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista, mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi, jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis, kunnioitettu sisar.
"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma, ettette halua tehdä minusta marttyyria."
"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi pitää papit kurissa."
"Ei se niin helposti ole tehty", sanoi Gabrielle.
Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan kreivin tai paroonin kanssa — ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.
Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.
"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."
Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.
Mutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Teillä on kreivi Viktor Lormayeur ja minulla on tämä", hän sanoi.
Arlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon sekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle taulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.
"Ah!" hän sanoi. "Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta mitään tiennyt."
"Te ette voinutkaan tietää", sanoi Gabrielle lempeästi. "Minun suhteeni on kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään loppua. Hänhän on Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan sinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen puolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa ja onnea!"
Tässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de Lormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa on monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden harvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle. Kumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka kertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä kohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset tiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä pelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin alustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa ja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi. Huhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin pitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä voimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.
"Mutta sen ohessa", kertoi joku, joka tunsi asian, "oli rouvallamme aina terävä kieli. Hän oli sitäpaitse hyvin oppinut. Sanottiin hänen mielellään lukevan raamattua kreivin kanssa hiljaisuudessa ja hämmästyttävän pappeja ja munkkeja terävillä kysymyksillään. Mutta mitä voitiin heille tehdä? Kreivi ja kreivitär olivat auliskätisiä ja pitivät hyviä aterioita, kuten nuo samaiset papit ja munkit paraiten tiesivät. Heidän oviltaan ei koskaan lähetetty köyhää miestä tyhjänä pois. Ja me tiedämme, että laupeus peittää hyvin paljo syntejämme."
Ainakin tässä kohden tuolla usein väärin käytetyllä lausetavalla, että laupeutemme peittää synnit, olkoot ne mitä hyvänsä, oli vielä kerran oikea merkityksensä kreivi ja kreivitär Lormayeuriin nähden. Me otamme ystävälliset jäähyväiset heiltä lausuen sydämellisesti: "Menkäät rauhaan".