XXXI LUKU.
Calvinin kuolema.
"Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra,
Ja hohtehen ikuisen voittava kerran
On nimesi siunattu päällä maan."
R. Browning.
Useita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän surujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin maata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä. Kumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana suruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli sammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat omansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.
Olisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina aikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla. Vaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä ei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta velvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi, ettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä. Ehkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa se kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun suuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta onnettomuutta.
Sitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan Hänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat hänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei koskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin hänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen ikävöimistä: "Kuinka kauan, oi Herra?"
On jotakin — ei ainoastaan juhlallista — vaan jaloakin, kun kokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja kunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus ja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat poistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin näkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan meidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt loppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan poislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa Iankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä ihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään maailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden yksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne kukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä päivänä täytyy mennä?
Ei kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat kiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi hänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen saakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan, opettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia voimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai lausumaan sanasen.
Mutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen, vaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden tärkeys meille. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin St. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta ja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt tämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili, Claudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien heikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten — joka nyt oli jo kykenevä palvelija — hyvällä avulla hän ryhtyi päättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten mukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle vaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja suoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa toiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen kokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin (joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä heitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä ovessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään ottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.
Seuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte koputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen kolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen minuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja viittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.
"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä", hän sanoi nähtävästi hyvin kiihottuneena. "Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun pääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi häiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että joku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia hänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että se oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin sekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja kaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille järvessä."
"Mutta Benoîte, kuka se sitte oli?"
"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen palvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua sanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me tarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi ohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä neiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut vaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä ja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä hyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut lainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä kauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää talosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin että minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä."
"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin ystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut kuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin puhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea."
"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi —."
"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan luo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas. Jumala auttakoon meitä!"
"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa teille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan minä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää sellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä."
Sen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja varmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on sairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin olivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia ollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa, jotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin muisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta kuin todelliselta kärsimykseltä.
Sisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea lähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko, lempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee tiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki on epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko vanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina oli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa tuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti kuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän ei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi kirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi, ja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka sanoo: "Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!"
Vanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan, yrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen sumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään oli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna kuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien valkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut menivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä, toiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä ja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan rakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta huulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa voimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen oikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan hetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi ajattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään tai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan ja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja rohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha Margareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista kuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki Gabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.
Sitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin väsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa lähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen. Mutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän tunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin tyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen viimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle. Mutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me pidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea — hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.
Eräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli Benoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. "Isoäiti ei ole niin voimakas kuin tavallisesti", sanoi tyttö. "Ja tuolla seuraavassa ovessa on vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen oleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra Calvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi tai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos te tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä auttaa häntä vähäisen."
"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte", sanoi Gabrielle nousten pystyyn. "Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä ei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä."
Pian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena, että Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin tähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin kuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät, lujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei ilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä, mikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala. Gabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta pääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä paljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.
Eräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta. Hän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa päivällistä. "Sentähden", hän lisäsi, "teidän pitää mennä oitis veljeni luo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset."
Tässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava, kristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä töissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan kunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de Marsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac perineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä kahta yhdessä.
Gabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla askelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de Joinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli kuolinkamari.
Jean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin tyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti. Hänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset. Poskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan hänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan. Kun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko olentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan ollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona ja voimattomana haudan varjon synketessä.
Gabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella äänellä häneltä kuten isältään siunausta.
Calvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten kirjuria jättämään heidät kahden kesken.
Hänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän sanoi: "Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi, ennenkun puhun puolestasi Jumalalle."
Neito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka
Joinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea
noilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen.
"Täällä", sanoi hän, "ei meillä ole pysyvää kaupunkia."
Eikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.
"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme, olkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy ikuisesti."
"Isäni", sanoi Gabrielle, "minä voin noudattaa sitä heikosti."
"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan sinua."
Gabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla mahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai rakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli jäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän olisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta huulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen suoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: "Isä, ilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin tehdä sen!"
"Jokaisen meistä on itse löydettävä se itsellemme."
"Mutta te, herra, tehän tiedätte niin paljo —"
"Kukaties, nyt ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe ainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen ole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä."
"Minäkö ainoastaan?"
"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa ja lohduttaa."
Gabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti vavisten loppua.
Se tulikin. "On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona.
Ambrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen."
Gabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä lepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken hiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.
Käsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä päällä. "Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti sysätä syrjään", sanoi Jean Calvin.
"Mutta — jos — minä — en voi", sanoi Gabrielle hitaasti.
"Me voimme aina tehdä Jumalan tahdon."
"Ei tätä asiaa, ei tätä! Isäni, te tiedätte kaikki."
"Niin, minä tiedän." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa Gabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat vaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä hellyyttä: "Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan olen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri; kumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti uudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana toverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät olivat tuskaa ja vaaraa täynnä." Sitten Gabriellen läsnäolo näytti häneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta kohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: "Myöskin he levätkööt Jesuksessa!"
Gabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän itseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen varovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti häntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa. Nyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. Nytkö? Minä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean Calvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli niin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli oikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun samalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin tunnettu ääni puhuvan kirjurille. "Tärkeitä uutisia." — "Onko herra Calvin tilaisuudessa —" "Pitäisi saada tavata häntä oitis —". Niin katkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.
Ne tulivat myöskin niihin korviin, joiden — kunnes kuolema ne lukitsi — täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.
"Muista", hän sanoi Gabriellelle, "en minä vaadi, ainoastaan ehdotan.
Mieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!"
Sitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden — Armon, Rakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat sisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan katseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien hänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.
Hän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut jäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle geneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, "heidän sieramiensa henki". Hänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt oli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin, jonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon mahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä — ei hän sitä miettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän täyttämättömäksi — ja hänen kauttaan?
Tänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien luo.
Koko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen kasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli senlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien täytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella tuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla syynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa Geneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei ollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta uhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin marttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti hänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki sellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä — hyvä ja uskollinen mies — eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti häntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa — hankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää. Hän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa takaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen polullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän tahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja oikein. Lopusta — mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian ohi.
Vanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti nurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin yliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin helposti voi uskoa "äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää tarvinnut kuolla". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat, jotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa olisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua heidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.
Mutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli kunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu kuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin häntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Minä en vaadi, minä ainoastaan ehdotan." Koska ne eivät olleet mikään käsky, vaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin käskevimmätkään määräykset.
Miksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei siinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei ristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä hänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu Hengen kanssa aina päivän koittoon asti.
Yön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto hiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka kertoen taloustoimista: "La four chauffe", uuni lämpiää. Kumminkin se heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan sitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle peljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä kuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa häntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina niin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan kuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen, sentähden molemmat olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan muu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä, koska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja täyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.
Sitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan sisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. "Jos täytän isä Calvinin pyynnön, niin olenko silloin tosi — tosi Ambrose de Marsacia kohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?" Se oli kummallinen ajatus kuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten Gabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven naisten erikoiskasvatuksesta — uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta — joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti vielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden kehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden turvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä oikeuksilla ja "oman tuomion" pelottavalla velvollisuudella varustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin opetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut selvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin sille, joka vastasi hänen puolestaan.
Hän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä kokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko paistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei aika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.
Hetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli Benoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän sisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa ainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: "Onko hän jo mennyt pois?"
"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään, ja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia uutisia! Surullisia — perin surullisia —"
"Mitä uutisia?" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut näkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät olivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän mielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.
"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat sammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon vaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän rakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän kuulee kaikki!"
"Mutta kuka se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he täällä."
"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä kutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra, joka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen kaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä." Benoîte heltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.
Gabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. "Onko hän — kuollut marttyyrina?" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.
"No niin — ei", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. "Jos on joksikin lohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme —"
Gabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun hän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: "Kerro minulle kaikki!"
"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa kuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan. Lormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä meidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä. Ottaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta kristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte", lopetti hän nyyhkyttäen, "siellä kuoli hän kolmantena päivänä."
"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan Ranskassa", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden kerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja kaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo isä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka vähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen vähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!
Mutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä vainajaa — joka ei edes ollut hänen vainajansa. Ei vaadittu ainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein karkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen jokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen siten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia velvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.
Jatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle eräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja selviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on suuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi, vaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat läsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden suhteen. Nyt hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää sen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli paljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan päällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua ketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä, ja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin vaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää uhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää olla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin kohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi tosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle Berthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka Jumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä päivänä oli vaativa tilintekoa.