XXXII LUKU.
Loppu.
Muutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin Geneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja heikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä hän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas, nuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla oli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de Caulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen piirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka oli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään, mitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat ja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs uskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta — sillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa — isä Calvinin viime kirjeen.
"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on, että teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme, joka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä taivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä itseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan odotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen Kristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa. Vielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi."
"Ja sittenkin, isä", sanoi Norbert, "te tulette."
"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se olin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain rauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä — minä manasin Jumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän niiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun hän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve oli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden laita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin kumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei Jean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt."
Väsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies oli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen, ottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.
"Täällä nyt olemme, isä", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia.
"Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa."
"Hän kyllä suo sen", sanoi herkkäluonteinen Farel.
Todellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille kolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran äyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas hänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.
Kun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert luonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä ei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä. Mutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän välittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät hänen ympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi, vieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet ja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt ansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita hän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina koskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi. Hän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen vaimot ja lapset ulos huoneistaan: "Norbert de Caulaincourt on täällä! Norbert de Caulaincourt on tullut takaisin!"
Kului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin hämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein erään ramman poikaparan — jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti — huudahdus toi hänelle selvitystä. "Jumalalle kiitos, herra Norbert, te olitte kuollut ja elätte jälleen!"
"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä", sanoi
Norbert. "Kuka semmoista kertoi teille?"
"Eräs 'harmaajalka' sanoi teidän kuolleen Savoijassa tautiin."
"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut", sanoi Norbert. Sitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi: "Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt matkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa hänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän teiltä, miten hänen laitansa on?"
"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi joka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan hänelle hyvää."
Puoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue Cornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier — ja uutinen hänen palaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.
Tämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan luona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi oli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota seurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa oli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin vahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen pyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi itsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä heidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin ystävällinen ääni. "Hän palaa tunnoilleen", sanoi tämä. Calvin auttoi Norbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. "Lapsiraukka", hän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, "hän on piloille väsynyt. Hän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!"
Myöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia, kuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin talon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui olemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua. Norbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui huoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi, että näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat nimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi lävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.
Norbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui hänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä sydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: "Tämä minun veljeni oli kuollut ja on jälleen elävä."
"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä olen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen nähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa."
"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he kertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu, että te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi." Tässä Ambrose pysähtyi. "Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?"
"Se olen minä", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.
Nuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan jostakin sisäisestä valosta. "Ei ole tarvis teidän puhua", hän sanoi, "askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet."
"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani", alkoi Norbert. Mutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen varottavasti Norbertin kädelle.
"Vieläkö iloisemmaksi teidän puolestanne?" toisti Ambrose. "Kuinka niin?"
Gabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi yksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty liikutus: "Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle Berthelier lupasi tulla vaimokseni."
Seurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen kasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta, mutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen aatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla arvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:
"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut iloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli. Ota pitovaatteet ja sormus — niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala siunatkoon sinua!"
Hän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle käsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. "Grillet seuraa minua", hän sanoi. "Jää sinä neidin luo."
Miten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle koskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään, etteikö asia käynyt, "kuten sen pitikin käydä".
Muutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de Caulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi pojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta, että hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin totta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu Lormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään isä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.
Seuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena tapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme pappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä sensuuriksi, koska odotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen. Tällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus pidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata kalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he tunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.
Timantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan lampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa pöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, "koettaen elähdyttää meitä", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza myöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin tavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi väsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle lähellä istuvalle: "Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de Caulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä." Sanat sattuivat noihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo sulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin temmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä Norbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois, terävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen ja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa, isännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli paljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan unhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen merkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.
Pian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli äärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle. Rakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat hänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.
Sen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta Jumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä maan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta. Viimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat hänen sanovan: "Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata tulevan elämän kunniaan". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin nimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset sanat: "Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä".
Plain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai muistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät merkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa. Se pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen turvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia, jotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään jalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert de Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia vuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka oli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä maassa tuolla arvokkaalla nimellä "marttyyrien ystävä". Vihdoin hänet määrättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin hän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä lyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa ja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä vanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät sukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille ystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka suosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään kasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.
Omasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen kotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi heidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä Ambrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava, omisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle vieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore Bezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat Claudine, Arletta ja — Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty — Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon elämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen himmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.