I.
Kuinkako tuumasta tuli tosi?
Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminen kuutamossa.
Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin ikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei tosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme kyllä oli omat epäröimisensä.
Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä — kyllin vanhoja lisäksi — viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!
Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista vuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet aivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita luonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin selviytyä erinomaisesti omin neuvoin.
En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi, Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme menneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät kesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta, alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi "ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä — kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei hiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.
Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.
Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna
Jehningen.
Dorthe sanoi suoraan: — Pyh — luuletko että meillä on varoja sellaiseen! — Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole riittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kun sitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja. Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri tästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa paljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan tunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken kevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.
Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin hyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä kuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa asettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän on ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku matelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska, mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain istuu suurennuslasiinsa tirkistäen.
Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti asua jossakin tuvassa.
Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus, että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.
Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista siellä piti olla.
Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista — siinä sitten oltiin.
Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.
Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat, kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.
Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.
Siinä me siis astelimme.
Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta muutoin emme häntä tunteneet.
Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle soveltunut.
Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää varmaankin jonkun tuvan!
Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.
— Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä vuokrattavana?
— Mökkiä — mitä varten? — Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla silmillään.
— Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.
— Miksi niin? — hän katsoi jälleen meitä kaikkia.
— Huvin vuoksi, ymmärrättekös — lähteäksemme tuntureille, päästäksemme pois kaupungista, — luulen, että kaikki kolme sanoimme sen yht'aikaa.
— Voiko sekin olla hauskaa, se?
— Niin, tiedättekös —
— Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan —
— Päästä pois —
— Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta —
— Mutta teidän kotinnehan on siellä, — sanoin minä.
— Uh, on —
— Ettekö siis mene kesäksi kotiin?
— Kyllä kai minun täytyy.
Miten ilkeä hän oli!
— Onko siellä ylhäällä koskia? — kysyi Susanna.
— Uh, on — aivan pappilan vieressä — sellaiset kosket ovat niin ryöppyisiä —
— Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? — sanoi Dorthe viattomasti.
— En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa —
— Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata —
— Koreaakin vapautta!
— Pidättekö kaupungista? — kysyi Dorthe jälleen.
— Pidän, täällä saattaa hengittää —
Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.
— Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, — sanoi
Susanna.
— Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi viikoiksikaan, — sanoi hän; — uh —
— Ettekö tiedä mitään tupaa? — tiedustin vihdoin.
— En.
— No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.
— Oh —
— Hyvästi sitten.
— Hyi, miten hän oli kuiva! — sanoin minä.
— Siinä määrin ilkeä! — sanoi Susanna.
— Aivan toivoton.
Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.
Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen levottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän puolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.
— Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan —
— Oi, onko se mahdollista?
— Se on pappilan yläpuolella mäellä.
— Se on viehättävää —
— Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on —
— Kertokaa hieman siitä!
— Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä — siellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viime vuonna —
— Kuka sen omistaa?
— Siinä ei ole mitään omistamista — muuten se varmaankin kuuluu
Opstadin taloihin —
— Mikä sen nimi on?
— Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi —
— Se kuulostaa kauhean hauskalta!
Hän nauroi: — Hah, hah — haa, arvelinkin, että te haluaisitte juuri sellaista mökkiä — siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette. Hah-hah-haa —
— Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.
— Kauniilla, niin — niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsella tuntureita —
— Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammeko vuokrata sen täksi kesäksi —
— Saatanhan tuon tehdä — muuten voitte aivan huoleti mennä sinne ilmankin —
— Ei, oletteko hullu?
— Häh!
— Kirjoittakaa jo tänään —
— Hah, hah, — nauroi hän mennessään matkoihinsa.
Hänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaan mitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. En nähnytkään häntä sen enempää.
Kuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotona sanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.
Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme itsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin, papintytär, että siellä oli viehättävää.
Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!
Punaiseksi maalattu tupa — valkoiset ikkunanpielet — hauskat portaat, joilla istua — tuoreet, vihannat niityt yltympärillä — pieni, miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta — metsä, joka hiljaa humisee — metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri — ja lumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin hopea.
Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla — ja sellainen se olikin, siitä olin aivan varma.
Mutta kuitenkin — joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä, soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat kilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta —
Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän löysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä. Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi portailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän kirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi tavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se oli mennyt ohi.
Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.
Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että kaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri hänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän saattoi olla varsin suututtava.
Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille ja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he molemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.
Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista — silmälasit hän oli lykännyt otsalleen.
— Mitä ihmettä tämä on? — sanoi hän — tässä on kirje pastori O:lta. Tyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt olet keksinyt?
Kavahdin pystyyn. — Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla, isä —
Ja minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneet siitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessä tuvassa — kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, ja papintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt —
— Hullutuksia, — sanoi isä ja katsoi äitiin.
— Niin, en tiedä, — alkoi äiti.
— Äiti hyvä, — huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin oli helpompi vaikuttaa.
— Kuulkaamme mitä pastori sanoo, — esitti äiti.
No niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi oli kirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat, jos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.
— Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä — kuule, äiti — ja siellä ylhäällä taitaa olla aivan ihmeellistä —
— Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, — sanoi isä kuivasti.
— Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, — sanoi äiti; — heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä ja auttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat —
— Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, — sanoi isä.
Itsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.
— Mutta minä olen niin hirveän väkevä, — sanoin minä. — Minä kyllä pidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä — tunnustelkaapa vaan minun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.
Isä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.
— Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, — sanoi äiti.
— Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaista suunnitelmaa vastaan? — sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiin silmälasiensa ylitse.
— Meidän täytyy ajatella asiaa, — sanoi äiti.
Isä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiin myöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, että siellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellista laatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän on ainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niin erinomaisen hyvin tehtyä.
Boltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Bolt päätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan — meidän ei siis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.
Sanalla sanoen — juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen — äiti meni rouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin juttua kesti kestämistään!
Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan iloisia me olimme kaikki kolme.
Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän piti ottaa joukko tavaroita mukaamme — makuuvaatteita, keittoastioita ja ruokaa.
Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät — mehän saatamme maata oljilla — ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin kyllin!
Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja kukkalaseja — koko tuvan piti tuoksua vanamoille!