II.
Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän hevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme, arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana — ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.
Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta kuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös — näin hänen pitävän kiinni matkakorin rivasta — ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään.
Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea edessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat vieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.
Suloinen ilma — hopeankirkas ja vilpoisa.
— Minnekkäs myö männää? — kysyivät kyytimiehet.
— Aaste-tupaan.
He katsoivat toisiinsa. — Onko se se Aasten pikku tupa Storliassa, pappilan pohjoispuolella?
— Niin, juuri se, — sanoimme me kaikki kolme.
Miehet kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät ojaan.
— Vain niin, Männöövätkö niin hieno herrasväk' sinne?
— Niin, me olemme siellä kesän.
— Mut minä en tiijä piäsöökö sinne kärrillä ylös asti, — sanoi toinen.
— Eiköpähän tuonne piässe, kun aijaa hyvästi, — sanoi toinen.
— Onko sinne vaikea ajaa? — sanoi Dorthe, — ja minä kun istun kuormassa niin korkealla!
— Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, — sanoin minä, — sitähän me juuri tahdoimmekin.
— Niin, mutta — epäröi Dorthe kuormalta.
Edessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja näköala yli laakson.
Suuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa. Riippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla laaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli vihreänkirkas vesi.
Se oli suloista — suloista!
Yht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.
— Onko meidän mentävä tätä tietä? — kysyimme kaikki kolme.
— Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.
Siinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja suurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin pienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme pitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.
Tie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko laaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä kahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin hyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.
Yhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.
Tuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.
Ja metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi pitkinä juomuina — miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.
Ei, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän ei uskaltanut hypätä.
Me poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten voimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean ruskeiksi —
— Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me saimme luvan, — sanoin minä. — Sepä on vasta oikein hullunkurista!
Aurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.
Hevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet enää niitä.
Se olikin aivan samantekevä — suloisempaa jalkamatkaa emme olisi voineet saada.
Ylöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin mustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.
Päivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.
Mutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät — vihdoin meitä kaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään hevosia eikä miehiä.
— Ohoi, ohoi! — me huhusimme ylämäkeä.
Linnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman päivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa päivänpaahteisessa kuusentuoksussa.
Hiki valui otsiltamme. — Hävytöntä jättää tuolla tavalla, — sanoi
Susanna; — hävyttömiä miehenlurjuksia.
No vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä polttaen piippunysiään.
Rattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme hyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.
— Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? — kysyin minä.
— Taijetaa olla puoltiessä —
— Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa, että se oli niin korkealla.
Ajoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun yli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.
— Tässä tahdon laskeutua rattailta, — huusi Dorthe; — en uskalla ajaa tämän kuilun ohi.
— Eihän se oo mittää — sanoivat miehet, — pahempi siellä ylläällä tulloo —
Mutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.
— Odottakaa — älkää millään muotoa ajako, — huudahti hän.
Hän ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että mekään ajaisimme.
Miehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.
Dorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.
Rattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.
Tuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan, mutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.
Ennenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi rotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka mahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella pystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa kumeana kohisi.
Uh, miten ilkeätä!
— Tässä suatta kaikki nousta pois, — sanoivat ajomiehet.
Dorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan ilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt — toisen miehen täytyi palata noutamaan häntä.
— Voi, kuinka kauheata! — huudahti hän, — käännymmekö takaisin?
— Sehän olisi yhtä mieletöntä, — sanoin minä; — kyytimies sanoo, että pahin on nyt ohi.
— On kamalaa, että on tällaisia teitä, — sanoi Susanna.
Luonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän ajan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet metsästä pienelle, vihreälle niitylle.
— Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita toistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä käänsi!
— Niin, nyt sitä ollaa perillä, — sanoivat miehet.
— Perillä, mutta missä on Aaste-tupa?
He viittasivat: — Tuossa se on.
Tuijotimme siihen kaikki kolme — sehän näytti vain pieneltä harmaalta, viheliäiseltä navetalta!
— Tämä ei luonnollisesti ole oikea, — sanoi Susanna — he ovat ajaneet harhaan.
— Palaisimmeko samaa vaarallista tietä? — sanoi Dorthe.
Siinä ei ollut lukkoa ovella, ainoastaan kuusenoksa säpissä.
— Viijääkö nämä tavarat tuppaa? — sanoi kyytimies.
Kukaan meistä ei vastannut — he muuttivat ne sisälle joka tapauksessa: matkalaukut, laatikot ja säkit.
Huone tuli kamaa täyteen. Se oli hirmuinen pöksä. Ovi vei aivan suoraan pihalle, pieni, neliruutuinen ikkuna — kaikki sisällä oli niin sanomattoman harmaata. Ja mikä merkillinen haju!
Pikkuruisen ikkunan edessä oli rahi, nurkassa pöytä, keskellä pisintä seinää takka ja toisessa nurkassa kaksikerroksinen sänky.
Siellä oli aivan kauheata.
— Ei, tämä on todellakin sellaista, — alkoi Susanna — ettei meillä ole muuta neuvoa kuin ajaa alas jälleen.
— Ei, ei, — sanoi Dorthe — niin, silloin tahdon kävellä koko matkan.
— Myö otetaa vähä ettonetta ja lähtää sitte takasi, — sanoi ajuri pistäen päänsä ovesta.
— Olisipa se papintytär saattanut sanoa, kuinka inhoittavaa täällä on, — valitin minä.
— Hän on halpamaisesti meitä pettänyt, — sanoi Susanna.
— Mutta ei sekään mitään pyhitä, että heti paikalla lähdemme takaisin, — sanoin minä — ja mihinpä me sitten menisimme?
— Minä en nyt jaksakaan mennä, — sanoi Dorthe, — minua väsyttää niin kauheasti.
— Hui, hai, on parasta, että jäämme tänne — päätin minä.
— Hyi toki, — sanoi Susanna — tähän kauheaan tupaan — täällähän on köyhän ja vanhan haju!
Me puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja katselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro, teräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen — siellä kasvoi jonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin hiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten —
— Lopultakin täällä on kaunista, — sanoin minä — juuri tällaista me halusimmekin —
Sitten tuli toinen kyytimies.
— Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan alas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.
Hui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin eipä mitään hätää.
Juoksimme kaikin katsomaan polkua.
— Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! — sanoin minä.
— Niin, saatammehan koettaa — sanoi Susanna.
— Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? — kysyi Dorthe viitaten alhaalle.
— Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, — sanoi toinen kyytimies.
— Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä vuorille piästä, — lisäsi toinen.
Joutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla kenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet hiventäkään pappilasta.
— Se on allaalla, tuolla puolella, — selitti kyytimies.
— No hyvästi sitte ja onnee vuan —
Kumpikin nousi rattailleen — hypähdys — ja sitten sitä mentiin — he katosivat pian metsän peittoon.
Siinä me seisoimme jäljellä — nyt oli arpa heitetty.
Mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!
Menimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.
— Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja pestävä koko tupa; on niin paha haju, — sanoin minä.
Ja sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin koko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa jälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.
Dorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat penkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin minäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä, mutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme voileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme syöneet.
Pestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä näkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen kuluttua se oli hävinnyt.
Äkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni — sitä syvä-äänisemmäksi tuli sen suhina — huu, ei, menkäämme sisälle —
Mutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä tippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida — sisällä oli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.
— Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua — sanoi Susanna.
— Aivan mahdoton —
— Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, — sanoi Dorthe surkeana.
— Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, — sanoin minä; — saamme mennä navettaan —
— Navettaan nukkumaan, — valitti Dorthe.
Kiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli raollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.
Tuiki mahdotonta olla siellä.
Aivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi puolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei ollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut sisälle.
— Saamme nukkua täällä, — huusin minä alas.
— Oletko hullu? — kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.
Hapuilin ylhäällä sinne tänne. — Täällä on hieman heiniäkin — on paras paneutua tänne nukkumaan —
— Miten julmaa tämä on! — kuulin Dorthen äänen alhaalta.
— Lähdemme huomenna! — kuulin Susannan sanovan.
— Mehän olemme täällä aivan yksin, — valitti Dorthe; kuulin, ettei itku ollut kaukana.
Se oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.
Laskeuduin jälleen alas. — Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja ruveta nukkumaan, — sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.
— Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, — sanoi Dorthe vielä surkeampana.
— Ja miten täällä haisee, — sanoi Susanna.
Ulkona oli vieläkin kolkompaa — siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma rinne lainehti kuin myrskyävä meri —
Kiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja riensimme jälleen hökkeliin — kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja painauduimme tiiviisti toisiimme.
Riisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain kuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.
Levättyämme hetkisen sanoi Dorthe: — Entä jos joku nousee portaita —
Se oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten nousin äkkiä. — Vedän ylös tikapuut, — sanoin.
Kavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut helppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.
Millaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme päässyt.
— Minun on niin paha levätä, — sanoi Susanna.
— Kuulitko tuota ääntä? — kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki kolme.
Ei, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.
— On kuin joku huokaisi, — kuiskasi Dorthe jälleen — ettekö kuule — aivan seinän takaa — aivan altamme.
— Se on tuuli, — sanoin minä — lepää hiljaa.
Se oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen mullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli vinkui harvasta katosta — ja ylhäällä olevasta raosta minä näin suuren, kirkkaan tähden.
Oli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin jännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.
Uuu, miten tuuli ulvahteli —