III.
Kavahdin pystyyn. Missä olin?
Laulurastas — siu — siu — siu — liverteli aivan pääni yläpuolella — — toinen vastasi syvemmällä äänellä — ja tuolla taas oli yksi — siuu — siuu —
Kultainen auringonsäde väreili katossa.
— Olemmekohan nukkuneet? — huudahti Dorthe.
— Ah, miten minua paleltaa! — huudahti Susanna.
— Paljonko kello on?
— Ulkona paistaa päivä —
— Olemmeko todellakin nukkuneet näillä kauheilla ylisillä? — sanoi
Dorthe jälleen. Ruumiimme olivat noustessamme melkein kangistuneet.
Suurella vaivalla saimme portaat paikoilleen ja lasketuiksi alas.
Mutta suuri Luoja! Miten ihanaa olikaan ulkona!
Kirkas aamuaurinko — yökasteesta kosteata — raitista vilpoisaa metsäntuoksua.
Aurinko loi pitkiä valojuovia tunturin rinteelle tumman metsän varjojen väliin — tunturit siintävät sinelle päivän hohteessa.
Jäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.
— Oi, miten ihanaa, — sanoi Dorthe.
— Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, — sanoi Susanna.
Juoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!
Ovi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi lattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita saadaksemme tulen takkaan.
Miten komean roihun saimmekaan lieteen — kahvi kiehui niin, että pannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.
Oven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon loisteessa.
— Emme lähde tänään, — sanoin minä.
— Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, — suostui Susanna.
— Niin, täällähän saatamme nyt nukkua — sanoi Dorthe; — minusta melkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.
— Jospa meillä vain olisi hieman kahvikermaa, — sanoi Susanna.
Ensiksi oli melko joukko tavaroita järjestettävänä — minä en voi kärsiä sitä, että kaikki viereksii sikin sokin.
Sitten meidän piti mennä pappilaan ilmoittamaan korkeata tuloamme.
Panimme kuusenoksan lukoksi Aaste-tuvan säppiin ja läksimme liikkeelle.
Miten ihmeellinen olikaan tuo metsän läpi vievä polku! Ilma oli hopeankirkas ja kuitenkin täynnä kuusentuoksua — kimalaiset pörisivät, kärpäset surisivat ja hyttyset lauloivat aukeammalla, missä kasvoi metsätähteä ja puolukanvartta. Sitten vaelsimme jälleen tuuheiden kuusien alitse mehevänvihreää sammalikkoa, jossa vain pienen pienet päivänpilkkeet väikkyivät.
Alempana mäellä yksinäinen, kumea lehmänkellon kilahdus.
— Kuulitteko? sanoi Dorthe pysähtyen — täällä on lehmiä —
Monet rohkaisut, ennenkuin häntä sai eteenpäin.
Sitten alkoi koivua ja leppää ja pähkinämetsikköä. Ja tuolla oli käkikin.
— Hs — kuunnelkaa — kuinka monta vuotta naimatonna käyn —
Käki kukkui kaksikymmentäviisi kertaa — voi, miten me nauroimme!
Dorthe livertää nauraessaan.
Kas, Siinähän oli pappila. Suuri ja autio, eikä erikoisen kaunis. Monta ikkunaa ilman verhoja.
Autiota ja hiljaista myöskin päivänpaisteisella, tyhjällä pihalla.
Siltä ei ainakaan näytä minun pappilassani, kun tulen papinrouvaksi, sen tiedän.
Minulla ei muutoin olisi mitään vastaan tulla papinrouvaksi juuri tähän seutuun — kuka silloin olisi pappi — niin, sitä en sanoisi, vaikka polttaisitte minut elävältä.
Tuolla tuli varmaankin pastori — pitkä ja laiha — hän näytti siltä kuin olisi ollut valkaistavana — hänen partansa ei ollut ajeltu, sen vuoksi hän siveli koko ajan leukaansa.
— Kas niin, vai te sitä asutte Aaste-tuvassa — niin, niin — se on kai vaihtelua — niin, siellä ylhäällä on kaunista — (hän siveli leukaansa) — tämä on rauhallista seutua — saatatte huoleti asua siellä —
— Puhuimme kaupungissa teidän tyttärenne keralla —
— Vai niin — niin, niinhän te teitte — niin, hänhän tahtoi kaupunkiin — minähän elelen täällä yksin — vaimoni kuoli kolme vuotta sitten —
— Täällä on kaunista, — sanoin minä.
— Niin, kun on päässyt rauhaan — mutta nuorisolle kenties liian hiljaista — en tiedä — minun tyttäreni kaipasi aina pois — niin, niin —
— Minusta häntä on sääli, — sanoin minä noustessamme jälleen ylämäkeä; — näittekö miten repaleiset hänen paidanhihansa olivat ranteista? Jos minulla olisi noin kalpea isä, joka paidanhihat repaleina yksin istuisi autiossa pappilassa, niin minä en matkustaisi hänen luotaan — tekisittekö te sen?
— Huh, — sanoi Susanna, — ymmärrän niin hyvin, että hän matkusti — hänhän on nuori, ja hänenhän tulee elää omaa elämäänsä —
— Minä en saata ajatella, että minun isäni noin kulkisi yksin pappilassa, — sanoi Dorthe; — olen sydämeni pohjasta iloinen, että hän on kaupungissa, konttorissa —
— Niin, mutta jos hän —
— Niin, juuri sitä en voi ajatella, — nauroi Dorthe.
Illalla laulurastas liversi niin että me aivan hiljaa istuimme porraskivellä kuunnellen.
— Tuolla on taas yksi — siu — siu —
Ja vielä kauempana mäessä — siu — siu.
Ja aurinko kylvi kultiaan pitkinä valoviiruina tuntureille.
— Kuulkaa, me jäämme tänne, — sanoin minä, — emmekä matkusta.
— Niin, luonnollisesti me jäämme tänne, — sanoi Susanna.
— Täällä on niin sanoin selittämätöntä, — sanoi Dorthe.
Ainoastaan pieni oven haka oli salpana, mikä eroitti meidät suuren suuresta, pimeästä metsästä, mutta meille ei tosiaankaan jäänyt aikaa ajatella sitä.
Sillä pantuamme nukkumaan täytyi meidän ensin kuunnella laulurastasta — oli kuin se olisi ollut aivan seinän takana.
Ja sitten me heti nukuimme, kaikki kolme.