IV.
Täsmälleen kolmantena päivänä tapahtui tuo hirveän hauska ja ihmeellinen.
Nyt saatte kuulla.
Olimme päättäneet nousta mäelle, vielä korkeammalle, aina huipuille asti — sieltä meidän täytyi nähdä kauas ja kaukaistakin kauemmaksi.
Tie oli täynnä vanhoja, tummanruskeita viime vuoden havuja. Se oli jyrkkä, me lipesimme ja ilakoimme, ja aurinko paistoi.
Äkkiä näimme hieman korkeammalla hienoa savua, joka nousi keskeltä tietä. Me pysähdyimme.
— Mitä ihmettä, siellä savuaa jokin —
Sininen sauhu kiemurteli ylös hienoina renkaina.
— Meidän täytyy katsoa mitä se on, — sanoin minä.
— Ei, — sanoi Dorthe pidättäen minua, — emme mene sinne ylös — saattaahan tapahtua, että siellä on pommi —
— Hah, hah, miten mieletön olet — pommi — kuka panisi pommin sinne —
— Kenties se on maanjäristyksen alku, — sanoi Dorthe jälleen.
Savu nousi yhä ja minusta se näytti taajenevan.
— Ei, meidän täytyy mennä katsomaan mitä se on, — sanoin minä.
Dorthe ei tahtonut tulla mukaan, vaan seisoi kauan paikoillaan tuijottaen kauhistuneena ylös. Susanna ja minä lähestyimme varovasti.
— Taivas varjelkoon, sehän on palava sikarinpätkä, — huudahdin.
Sikari, palava sikari! Silloinhan täällä täytyi olla jotakin miesväkeä lähistöllä.
Sillä oli myöskin kauhean hieno tuoksu. Mutta tuli oli jo tarttunut männynneulasiin, ja hetkisen kuluttua siitä olisi virinnyt oikea kulovalkea.
Tallasimme ja sammutimme sen ja vaivuimme mietteisiin tämän ihmeellisen tapauksen johdosta, että keskellä yksinäistä metsää oli palava sikari.
Jos tuo salaperäinen mies olisi kulkenut tietä, jota olimme tulleet, niin olisimmehan tavanneet hänet.
— Käännymmekö takaisin? — sanoi Dorthe.
— Emme käännykään, — sanoimme sekä Susanna että minä.
Ylös päin vei matkamme jälleen. Mutta äkkiä näin kaksi kengänanturaa pienellä pengermällä. Ne olivat hiljaa, liikkumatta. Kengät olivat ruskeat, komeat. Jatkoimme sanaakaan sanomatta hiljaa kulkuamme.
Tultuamme pengermän korkeudelle, näimme vaaleat sukat ja polvihousut — siinä loikoi mustikanvarsissa nuori, valkopukuinen herra kädet niskan alla, olkihattu otsalla, mutta hatunlieren alta loisti meitä vastaan kapeat silmäraot.
— Tuossa lepää valkopukuinen herra, emme ole näkevinämmekään, — kuiskasin minä.
— Uh, kääntykäämme takaisin, hän on varmaankin hullu, — kuiskasi
Dorthe.
— Se ei käy päinsä, — kuiskasin minä vastaan.
Astuimme edelleen pari askelta. Samassa mustikanvarsissa loikova herra kavahti pystyyn ja otti päästään hattunsa:
— I beg your pardon —
Taivas, se oli englantilainen! Nuori hän oli myöskin ja melkein miellyttävä. Musta sileä tukka, pähkinänruskeat, keltaiselle vivahtavat silmät — hän hymyili —
Jäimme kaikki seisomaan kuin naulitut. Hän lateli koko joukon sanoja — ymmärsin noin kolmannen osan, vaikkakin olin keskikoulututkinnossa saanut englannissa "tyydyttävän". Toisetkaan eivät paljoa käsittäneet, sen kyllä huomasin.
Hän katsoi meihin kysyen, me emme sanoneet mitään — silloin hän hymyili vielä enemmän.
— Minä puhu hyvin vähä norja —
— Ja me hyvin vähän englantia, — sanoin minä.
— Pelästyikö my ladies minu? — sanoi hän hilpeä välke noissa pähkinänruskeissa.
— Emme suinkaan, — vastasimme kaikki yhteen ääneen.
— Te varmaankin olitte heittänyt pois sikarin, — sanoin minä. — Olitte vähällä polttaa metsän — se oli jo tulessa alempana tien kohdalla.
— Minä ei ajatellu — minä hyvin onneton —
— Me sammutimme sen, — sanoi Dorthe.
Hän kääntyi Dortheen ja hymyili vielä enemmän.
— Minä kiittä paljo —
Susanna sanoi sitten, ja se olikin aivan totta, että hän kiitti ainoastaan Dorthea, ja toinen otti vastaan, vaikka hän oli koko ajan vain seisonut huutaen, että siellä oli pommi ja että meidän tuli varoa.
— Minä ilon hämmästy kohdata nuoret ladies täällä hyvin yksinäne, — sanoi hän vieläkin enemmän hymyten.
— Asumme eräässä täällä lähellä olevassa tuvassa, — sanoi Dorthe.
— Minä myös asu tupa tuolla ylhäl — ja isä ja minä pyytä paljo lohi —
— Missä siellä? — kysyi Dorthe.
— Vähä tätä tietä —
— Eikö teistä ole hauska asua tuvassa? — kysyin minä.
— Ei — minu kauhea ikävä — mutta ei nyt enä — hän hymyili jälleen.
Mitäpä enää olisimme saattaneet sanoa tahi tehdä. Hän ei näyttänyt aikovan mennä matkoihinsa, eikä meilläkään luonnollisesti ollut halua lähteä.
— Me kai jatkamme matkaamme, — sanoin minä vihdoin — sillä niin kai minun oli sanottava, arvelin minä.
— Saako minä tulla teidän muka — minu täyty saada tulla teidän muka — minu kauhe ikävä.
— Tiedätkö kenen näköinen hän on? — kuiskasi Susanna; — kreivi
Danilon —
— Juuri niin, — kuiskasin minä vastaan — ihme, että on eläviäkin sellaisia ihmisiä.
— Me aiomme mennä näköalaa katsomaan, — sanoi Dorthe hymyillen.
— Minä seura kaikkeen, — sanoi hän.
Sitten me kuljimme edelleen. Mitä perinpohjaisin seikkailu, näettekös, tahi uni!
— Nyt Jim olla taas hyvä onni, — sanoi hän nauraen ja löi rintaansa; — minä aina olla hyvä onni — kaikessa —
— Hah, hah, haa — me nauroimme kaikki kolme. Mutta me emme sanoneet, että meillä oli ollut onni.
— Eikö metsä ole ihana? — sanoi Susanna hänelle.
— Mutta ei yksin — nyt se olla hyvin ihana — näin ihana ei pitkä aika —
Silloin me jälleen nauroimme.
— Oletteko ollut kauan täällä? — sanoi Dorthe.
— Ikuisesti — viisi — ei, kuusi päivä. — Oh, miten nuo pähkinänruskeat, keltaiset silmät hymyilivät!
— Me olemme olleet täällä kolme päivää, — sanoi Dorthe.
— Niin moni päivä mennyt multa hukka —
Miten hirveän herttainen hän olikaan! Hän tahtoi auttaa meitä kaikkia samalla kertaa mäkeä ylös.
— Ah, minu piti olla kolme käsi, — nauroi hän.
— Me selviydymme erinomaisesti omin neuvoin, — sanoin minä.
— Ei, — nauroi Dorthe, — minä tahdon mielelläni apua.
Ja miten viehättävästi hän tarttuikaan meitä jokaista käteen ja veti meidät ylös.
Ajattelin mielessäni: — Sinä olet loordi — sinä olet ehdottomasti loordi.
Ajatelkaapa sitten mitä suloisinta kesäpäivää — vanamon tuoksu huumaa, auringonsäteet luovat hohtoaan punasenruskeihin mäntyihin ja vihreisiin, tuoksuviin mättäisiin ja mustikanvarsiin —
En osaa kuvata, miten kaikki todellisuudessa oli — se on elettävä.
Me kuljimme luonnollisesti harhaan, emmehän tunteneet tietä — emmekähän me sitä niin paljoa tarkanneetkaan. Emme löytäneet mitään näköalapaikkaa.
— Mutta kuinka löydämme jälleen tupamme? — sanoi Susanna äkkiä.
— Minä tule muka, — lupasi hän. Aivan varmana siitä, että me empimättä löytäisimme, jos hän vain tulisi mukaan.
— Minä kulke hyvin mielellä koko päivän teidä kera, — sanoi hän jälleen.
Niin, niinpä muuten mekin. Mutta meidänhän täytyi takaisin kotiin.
— Me laitamme päivällistä, — sanoin minä.
— Minä oike hyvin paista pihvi, — sanoi hän, — ja hyvä putinki osa laitta — minä seura teitä laitta putinki.
Ah — mistäpä me laittaisimme vanukasta! Meillä piti olla lihapallero-säilykkeitä, ei hituistakaan muuta. Hän tahtoi välttämättä seurata meitä takaisin.
— Voitteko sitten olla poissa isänne luota, — sanoin minä, — eikö hän tule teistä levottomaksi?
— Minu isä ajattele vain lohi, — sanoi hän ja hymyili niin säteilevästi. — Minun isä seiso koko päivä, — (hän matki vanhaa, jäykkää herraa, joka seisoo liikkumatonna onkivapa kädessään) — hän ei ajattele nyt minu — vasta kuin ilta tule.
Hän aikoi varmaankin jäädä luoksemme koko päiväksi!
Oh!
En tiedä mistä johtuu, että minun, vaikka olenkin nuorin, pitää aina olla järkevin. Minä ajattelin heti ruokaa — josta toiset varmaankaan eivät uneksineetkaan.
Kyllin siitä — hän seurasi meitä — edestakaisin me kuljimme, ristiin rastiin — mahdoton oli löytää tietä. Dorthe, ihmeellistä kyllä, ei pelännyt ollenkaan, niin pelkurimainen kuin olikin ollut ennen.
— Entä jos me joudummekin aivan harhaan ja saamme nukkua yömme metsässä, — sanoi Susanna äkkiä.
— Silloin minä nukku maassa, — sanoi hän säteilevänä, — ja my ladies laske päänsä minun päälle — minä hyvin hyvä tyyny —
Nauroimme koko ajan. Odottamatta tulimme tielle, suunnilleen siihen, missä olimme tavanneet hänet. Silloinhan ei ollut mitään hätää, me juoksimme kilpaa tupaan.
Aaste-tupa oli viehättävä päivänpaisteessa, kuusenoksa säpissä lukkonaan.
— Eikö täällä ole kaunista? — sanoin minä.
— Minä luule, minä ole taivaassa, — sanoi hän.
Hän oli kauhea sanomaan kohteliaisuuksia, — mutta juuri se oli hirveän hauskaa.
Samaa kyytiä hän kokosi äkkiä tikkuja ja sai oivallisen valkean takkaan.
Säilykerasian, joka muutoin on niin kiusallinen, hän sai auki tuossa tuokiossa.
— Nyt minä laitta putinki, — sanoi hän.
— Meillä ei ole mitään, mistä laittaa, — sanoin minä.
— Ah, sitten me syö lihapallero, hyvä —
Katoimme pöydän tuvan siimekseen, vilpoisaan paikkaan, missä ruoho oli sanomattoman raitista. Hän kilisti meidän kanssamme jääkylmää purovettä teekupissa.
— Minä kiittä teitä ja pyydä kauniisti — saanko tulla taas?
— Saatte, saatte, saatte, — huusimme me kaikki kolme. Ja Dorthe lisäsi: — Tulkaa huomenna —
Silloin vieras kilisti kuppiaan hänen kanssaan yksin. Ja Dorthe säteili.
Sitten me keitimme väkevää kahvia, sillä sitä me osasimme, ja lepäsimme mäellä vihreässä ruohostossa.
Vieras kantoi vettä purosta, monta ämpäriä, ja tahtoi välttämättä huuhtoa astiat. Mutta sitä me emme sallineet. Ei, emme millään muotoa.
Vasta auringon ollessa lähellä sinisiä tuntureita etäällä lännessä ja heittäessä pitkän pitkiä, kultaisia säteitään metsiin ja tuntureille, hän nousi:
— Hyvin kova elä, — sanoi hän, ja pähkinänruskeat silmät hymyilivät meihin, — nyt Jim täyty mennä — minä kiittä kaunis, kaunis päivästä —
Hän kumarsi miellyttävästi meille kaikille kolmelle — kumarrus kullekin — ja hän oli jo kaukana pihalla, mutta saapui juosten takaisin.
— Minä paljon tyhmä täällä, — sanoi hän lyöden otsaansa — minä ei sanonut minu nimi. — I beg your pardon — mr. Burns — Jim Burns, my ladies.
Jälleen kolme aivan hullaannuttavaa kumarrusta — sitten hän meni.
Seisoimme paikoillamme katsellen toisiimme. — Oletteko nähneet mitään viehättävämpää? — sanoin minä.
— Ja niin hienoa! — Susanna sanoi.
— Jollei hän vain olisi lumottu prinssi, — sanoi Dorthe.
— Sepä olisi erinomaista, — sanoin minä.
— Ei, uh, eihän, — sanoi Dorthe katsellen pitkälle kaukaisuuteen.
Emme saattaneet nukkua sinä yönä, puhuimme vain koko ajan hänestä.
Emmekä ajatelleet rahtuakaan, että meidän ja suuren avaran metsän välillä oli ainoastaan pieni irtonainen ovenripa.