V.

Seuraavana päivänä satoi vettä virtanaan. Mikä olisikaan korvannut sellaisen pettymyksen! Ei ainoastaan sateen vuoksi eikä siksi että meidän täytyi istua sisällä harmaassa tuvassa koko Luojan pitkä päivä, vaan enin siksi, että nyt oli mahdoton odottaa mr. Burnsin saapumista. Tosin hän ei ollut nimenomaan sanonut saapuvansa tänään, — ja olihan itse asiassa kauhean epävarmaa, saapuisiko hän ja milloin, mutta joka tapauksessa me odotimme —

Se oli viimeinen asia, mistä olimme ennen nukkumistamme puhuneet — ja sitten me heräsimme rankkasateeseen.

Täällä ei yleensä satanut niin kauniisti ja hiljaa kuin kaupungissa. Kaukana siitä — tuli pitkiä vesisateita, jotka ponnahtivat takaisin mäenrinteestä. Ja kaikkien tunturien päällä ja ympärillä riippui harmaita pilvikuontaloita. Niin, emme nähneet silloin vilahdukseltakaan mitään tunturia.

Jos sytytimme valkean takkaan, niin savu tuli sisään. Ja jos panimme oven auki, niin lattia tuli likomäräksi. Hu-uu-uu!

Nyt oltiin kymmenen ajoissa aamupäivällä — mitä ihmettä me tekisimme kymmeneen illalla?

Kaksitoista loppumatonta tuntia! Se tuntui vielä lohduttomammalta sen vuoksi, että olimme tavanneet mr. Burnsin edellisenä päivänä.

Vihdoin meille sananmukaisesti ei jäänyt muuta tehtävää kuin lojahtaa sänkyyn ja ruveta lukemaan.

Ovi oli auki, muutoin olisi sisällä ollut aivan pimeä. Näimme ovenraosta ainoastaan likomärän kynnyskiven, palan mehevää, vihreää ruohoa ja sateen, joka pitkinä juomuina virtasi katonräystäältä.

— Haluaisin tietää, mitä mr. Burns tekee tänään, — sanoi Dorthe.

— Hän tekee kai samaa kuin mekin, — sanoi Susanna juuri kun oli päässyt kirjaansa ahmimaan.

— Hän kalastaa luonnollisesti, — sanoin minä, — kalahan nykii sateessa.

— Miten hauskaa hänellä onkaan! Toista on meidän laitamme, — sanoi Dorthe jälleen, — uh, minulla ei ole enää halua lukea. Sellaisia silmiä kuin hänellä en ole koskaan ennen nähnyt — oletteko te?

— Ne ovat keltaiset, — sanoi Susanna.

— Ei, tiedätkös — väitti Dorthe.

— Kultaiset sitten, — ehdotti Susanna.

— Kultaisista silmistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, — sanoi Dorthe jälleen miettien; — muuten, kyllä ne varmasti olivat kultaiset —

Silloin Susannakin heitti kirjan pois — minä olin tehnyt sen jo aikoja sitten. — Miten tottunut hän olikaan sanomaan kauniita asioita, sinä —

— Ah, niin, — huokasi Dorthe — mutta ajatteleppa, minä luulen, että hän tarkoittikin sitä.

Juuri kun hän oli sen sanonut, me kuulimme nopeita askelia ulkoa ruohikosta — ja siinä mr. Burns seisoi oven raossa!

Me kavahdimme pystyyn sängyistämme. — Ah, tekö se olette! Tällaisessa ilmassa — miten kiltisti teittekään, kun tulitte; taivas, miten kiltisti!

Tänään hän ei ollut valkoisissa, vaan kahvinruskea kiireestä kantapäähän — hänellä oli reppu ja polvihousut — ja koko hänen kasvonsa nauroivat.

— Onko my ladies odottaneet minua? —

— Emme — olemme — e-emme —

— Minä arveli aamu viipy kaua tänään, minä tahto juosta heti tänne — tuleko minä liian varhain?

Me nauroimme kaikki kolme. Emme sanoneet, että olimme odottaneet häntä, sen kai voitte ymmärtää. Ah, emme suinkaan!

— Olemme lepäilleet ja lukeneet, — sanoin minä.

— Te ole hyvin onnelline, kun jaksa luke — minä ei jaksa lukemine tänä — minä tahto juosta tänne tuoda putinkijauho —

Ja hän purki vinhaa vauhtia repusta laatikoita, joissa oli vanukasjauhoja, ananas- ja mansikkarasioita ja monenmoista muuta.

— Eilen minä my ladies vieras — saako minä tänä laitta päivälline — säteilevin silmin hän katseli meitä.

Niin, hän sai armollisen luvan: — Ah, minä teke erinomaine — istu rauha kaikki — minä hoita kaikki —

Äkkiä hän pysähtyi: — Mutta minä ei tiedä my ladies nimi — minu isä kysy nimi — minä sano: ei tiedä — minä sano: oli kolme haltia, minä satumaassa koko päivä —

Me lausuimme nimemme, ja hän solkkasi kauheasti koettaessaan niitä lausua, ja viehättävästi samalla kertaa.

— Minu isä kysy, tahtoko my ladies tehdä meille se kunnia syödä meidän kera lunch huomen?

Kiitos, kauhean mieluisasti luonnollisesti. Uh, Dorthe ja minä punastuimme hieman ilosta — Susanna on niin onnellinen, ettei hän milloinkaan punastu, hän.

— Minä tulla tänne ja seurata my ladies ja seurata takaisin, — sanoi
Jim.

Tuhannet kiitokset —

Millainen päivä harmaassa tuvassa sateen vihmoessa vettä lattialle — meidänhän täytyi saada ilmaa. Me lauloimme kaikki laulut mitä taisimme ja tanssimme hänen kanssaan vuorotellen kaikki kolme.

Hän oli lumoava poika — hän jonka tukka oli musta ja sileä, silmät pähkinänruskeat ja hampaat tasaiset ja valkoiset.

Miten hän hymyili! Kaikki mitä hän teki, oli muuten niin ihmeellistä ja omituista — vaikka hän vain avasi pullon korkin tahi otti ampiaisen hengiltä, niin hän teki sen eri lailla kuin toiset.

Vihdoin, sateen lopultakin hieman tauottua, hän istui kynnykselle, jalat ristissä laulaen hauskoja neekerilauluja ja opettaen meitä niitä kertaamaan.

Me lauloimme harmaassa, vanhassa tuvassa: Ha li a ha — ha li a ha —

— Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, — sanoi hän, — minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine — hali — a ha — ha li a ha — mutta minä luule, että my ladies tarvitse palvelija — minä ole my ladies palvelija.

Ooh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko tuon pitkän, harmaan sadepäivän.

— Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme — sanoin minä. Juoksimme yhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.

Kerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme, miten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei nauranut, vaan tuli vakavaksi.

— Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, — sanoi hän — minä pidä hyvin vähä siitä — minä nukku täällä mainiosti — mutta my ladies ei sopi nukku sellaine paikka.

Hän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja tunturien varjot tummenivat.

Me puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan "hän". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan maailmassa.

— Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, — sanoi Susanna, — jos se on täynnä hänen kaltaisiaan herroja.

— Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, — sanoi Dorthe.

Ajatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma, että Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä, minä yksin ylemmässä.

— Uh, — kuulin Susannan sanovan — sinä otat aivan liian paljon tilaa — minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä — muutappa itseäsi hieman, muoriseni —

— Ei, tiedätkös, — sanoi Dorthe — minähän olen aivan sängyn reunalla.

— Etpä suinkaan — ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma — uh — aivan kuin uuni — uh — minä en siedä tätä, minä —

He torailivat hetkisen.

— Dorthehan voi nukkua täällä ylhäällä, — minä sanoin.

Dorthe kapusi ylös luokseni, ja me teimme olomme mukavaksi.

— Ei, millaista elämää te pidättekään, — sanoi Susanna jälleen — minä en siedä sitä, että Dorthe on aivan pääni päällä — hänhän ei nuku hiljaa hetkistäkään — kaikellahan pitää kuitenkin olla rajansa.

— Miten ilkeä sinä olet, — sanoi Dorthe.

— Entä sinä, — sanoi Susanna.

Töytäsin Dorthea, jotta hän olisi hiljaa. Pitkä hiljaisuus.

— Näittekö miten viehättävä nenäliina hänellä oli? — sanoi Dorthe keskellä hiljaisuutta.

— Nyt hän minusta jo saisi olla rauhassa, raukka — jutuilta, — kuului alasängystä.

Dorthe ja minä tyrkkäsimme toisiamme, — mikähän Susannalla oli?