VI.
Svartlie, missä vanha mr. Burns oli vuokrannut joen kalastusvedeksi, oli omituinen, autiomainen paikka. Se oli tunnin matkan päässä tahi etäämpänä Aaste-tuvasta. Ensin rinnettä ylös ja sitten jälleen alas toiselle puolelle, missä virta vaahtosi pikku koskina, jääkylmänä ja mustana. Väliin se vieri ahtaissa solissa pystysuorien tunturiseinämien lomitse — se näytti aivan kamalalta. Metsä oli äsken hakattu, vain tuoreet, valkoiset juurenkaunot olivat jääneet jäljelle paljaina törröttämään.
Ei ollut ollenkaan ihme, että Jim Burns mieluummin halusi olla meidän luonamme Aaste-tuvassa, joka kohosi niin valoisana ja vapaana laakson yläpuolella.
Sydämemme jyskytti, kun meidän piti mennä vieraisille mr. Burnsin luokse. Susanna oli muuten aamullakin ollut ilkeä Dorthelle.
— Otatko todellakin päällesi kauneimman hameesi, mikä sinulla on? — sanoi hän toiselle.
Pikku Dorthe katsoi häneen ruskeilla samettisilmillään:
— Otan, sillä kaikki sanovat, että tämä tummanpunainen soveltuu minulle paraiten.
— Ja sen sinä tahdot turmella metsässä, tuollaisella retkellä — sanoi
Susanna jälleen.
— En ole koskaan ennen ollut puolisella englantilaisen luona, — sanoi
Dorthe, — siksi tahdon mielelläni olla hieno.
— Hui hai — sanoi Susanna — siihen tarkoitukseen pitäisin itseäni ja hamettani liian hyvinä.
Luonnollisesti oli Dorthella joka tapauksessa päällään tummanpunainen — Susannalla ja minulla oli valkoiset hameet — me olimme kauhean hienoja kaikkityyni.
Talo, minkä mr. Burns oli vuokrannut, ei ollut sellainen, jota minä sanoisin viehättäväksi. Se oli melko suuri, äsken rakennettu, lautaseinät olivat maalaamattomat; aivan seinien vieressä olevat suuret kuuset pimittivät ikkunat.
Miten olikaan — nyt me juuri teimme tuloamme. Olihan Jim ollut meitä noutamassa.
Talon siimespuolella oli kaksi korituolia, vaippa ja koripöytä enkä tiedäkään mitä kaikkea. Vanhahko, harmaapukuinen herra tuli ovesta. Me astuimme ylös tervehtiäksemme — pikku Dorthe on niin miellyttävä, milloin hänen on tervehdittävä. Hän ikäänkuin valmistaikse siihen niin kauan ja tekee sen niin juhlallisesti. Huomasin, että hänen kasvoissaan jo oli tervehdysilme. Susanna venytti alahuultaan ja näytti ylpeältä. Minä hätäilin kauheasti.
Mutta ei — Jim ei ollenkaan esitellyt vanhempaa herraa — sanoi vain hänelle jotakin englanniksi — harmaapukuinen teki täyskäännöksen ja meni jälleen sisälle.
— Oliko se teidän isänne? — sanoin minä kummastuneena Jimille.
— Hah hah haa, — nauroi hän — se on Butler, meidän palvelijamme.
Minua rupesi yhä enemmän ahdistamaan. Hieno, harmaapukuinen mies heidän palvelijansa!
— Eikö teitä ujostuta? — kuiskasin minä toisille.
— Kauheasti, — sanoi Dorthe — minä olen siinä määrin —
— Mitäpä me ujostelisimme? — sanoi Susanna keikauttaen niskaansa — meidäthän on kutsuttu tänne.
Butler saapui tuoleineen, ja me istuuduimme niihin kaikki kolme kädet sylissä odottaen.
— Minu isä tule pian, — sanoi Jim,
— Pitäkö my ladies talosta? — kysyi hän sitte.
— Kyllähän me —
— My ladies hauskempi tupa —
Niin — siinä kyllä olimme yhtä mieltä —
Tuossa tuli vihdoin vanha Burns talon takaa.
Valkoinen liinahattu, lasit vaaleansinisillä silmillä — enempää en kiireessä nähnyt.
— Isäni — mökin kolme ladies, — esitteli Jim.
Hän katsoi terävästi meihin, ensin Susannaan, sitten minuun ja sitten
Dortheen. Antoi sitten kättä ja sanoi jotakin harmaaseen partaansa.
Dorthe oli tervehtinyt sanomattoman juhlallisesti ja huolellisesti ikäänkuin olisi pelännyt, ettei tervehtinyt kyllin kauniisti. Hän näytti oikein keventyneeltä, kun se oli tehty.
— Minu isä hyvi iloine nähdä my ladies, — sanoi Jim.
Hän ei näyttänyt juuri ihastuneelta, mutta kenties hän oli kuitenkin.
— Istukaa, istukaa, — sanoi vanha mr. Burns; me istuuduimme jälleen hyvin juhlallisina kukin tuolillemme.
Hiljaisuus.
— Well — well, — sanoi vanha mies.
Tuossa Butler tuli ovelle kumartaen. Vanha mr. Burns tarjosi Susannalle käsivartensa. Susanna nousi tummanpunaisena aina tukanrajaan asti, ja laski valkoisen käsivartensa hänen harmaalleen.
Sitten Jim tarjosi minulle toisen käsivartensa ja Dorthelle toisen, ja me astuimme huoneeseen.
Ensiksi kapeaan, maalaamattomaan käytävään, sitten suureen, maalaamattomaan huoneeseen, missä oli katettu pöytä. Asetuimme sen ääreen.
Butler tarjosi. Me otimme lautasillemme hyvin säästäväisesti kaikki kolme. Pöydällä oli paljon hopeakalustoa. Minun täytyi ajatella, miten Jim eusimäisenä päivänä söi meidän luonamme lihapalleroita haljenneelta lautaselta. Ukko puhui jälleen partaansa.
— Minu isä kysy, — sanoi Jim — asuko my ladies mielellä tuvassa, — hän hymyili meille.
— Erinomaisen, — sanoimme me. Jälleen vanhus solkkasi jotakin.
— Minu isä kysy, asuko nuoret ladies aina mökeissä täällä päin —
Minä punastuin, sen minä tunsin. Siunaa ja varjele! Kenties tuo vanha jörri piti sopimattomana, että asuimme yksin tuvassa.
— En tiedä, — sanoin minä, — olemme itse keksineet sen.
— Miksi? — kysyi vanha herra jälleen.
— Siksi ettei meillä ollut rahoja muulla tavalla päästä tuntureille, — sanoin minä. Arvelin, että oli hyvä sanoa suoraan.
Jim selitti asian isälleen.
— Eikö my ladies ole häiritty tuvassa? — kysyi ukko jälleen.
— Oh, ei suinkaan, — sanoimme kaikki yhteen ääneen.
— Well — well —
Butler tarjosi jälleen uutta lajia. Taivas — mitä kaikkea he söivätkään puoliseksi.
Jim ei ollut ollenkaan samankaltainen kuin Aaste-tuvassa, vaan juhlallinen ja ylen kohtelias isälleen.
— Isä kysy tahtoko my ladies lohi, jonka hän itse onki —
Me punastuimme jälleen ja kiitimme.
— Butler tuo sen teille, — sanoi vanha herra.
Siunaa ja varjele. Toisiko hieno Butler lohen — silloin olisi parempi, että me itse ottaisimme sen mukaamme.
Minä sanoin sen Jimille. Mutta hän pudisti vain päätään sanoen: — Ei, ei.
Jos englantilaisista tuntuu samalta kuin meistä tällä puolisella Svartliessa, niin minun täytyy sanoa, että heillä on murheellista ja ikävää.
Ainoastaan hienoa ja juhlallista ja paljon hopeaa ja takana vanha palvelija, joka laskee ruokapalat.
Susanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut mitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän — enkä minä luule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet itsemme niin ihastuttaviksi.
Vihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli aivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla tavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.
Onneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.
Äkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi lepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen vaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!
No niin, siinä me lepäsimme.
Jim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.
— Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa yksin?
— Ei paljo kummalli — ei ollenkaan paljo kummalli —
— Niin, mutta vähän —
— Ei, ei — hän ei vaan siihen tottunut —
Susanna oli paljoa paremmalla tuulella, senjälkeen kun vanha herra
Burns oli vienyt hänet pöytään.
Hetkisen kuluttua vanha hiilihanko seisoi jälleen edessämme.
— Minu isä kysy tahtoko my ladies kalasta —
— Ah, hirveän hauskaa, — me hyökkäsimme vaipoistamme kaikki kolme.
Millainen iltapäivä! Me koetimme kukin onkivapa kädessä pitää tasapainoa kosken roiskeen kostuttamilla kivillä, heitimme siimaa ja vedimme jälleen.
Jim auttoi meitä kaikkia, hyppi kuin orava virran kivillä — molskahti veteen, hyppäsi ylös jälleen — me nauroimme kaikelle —
Susanna oli asettunut paraalle kivelle: hän heitti ongensiimaansa hyvin arvokkaasti.
Keskellä pahinta koskea, jossa virta valkeana vaahtosi, seisoi vanha
Burns onkivapa kädessään, liikkumatonna kuin muistopatsas.
Sinä päivänä minä ensi kerran kiinnitin huomioni siihen, että Jim oli aina siellä missä Dorthekin. Koreanpunaisessa hameessaan seisoi ruskea- ja samettisilmäinen tyttö hyvin pienellä kivellä. Mutta ettekö luule, että Jim mahtui samalle kivelle — kuulin melkoista alempana, halki virran pauhun, Dorthen kevyen, hauskan naurun.
Butler tuli rantaan ruokaa ja viiniä korissa. Oh — ajatelkaapa, hänellä oli samppanjaa!
Vanha mr. Burns oli saanut lohen ja tuli hieman hauskemmaksi. Jim nauroi.
— Minu isä sano, my ladies saa kukin lohi koti —
Kolme isoa lohta Aaste-tuvassa! Aivan mahdotonta — mutta tuhannet kiitokset yhdestä!
Jim kilisti samppanjassa: — Kiitos suuri, että minä saa tulla
Aaste-tupa —
Ja vanha mr. Burns kilisti: — Terve tulemaan takaisin kalastamaan!
Ajatelkaapa! Hän melkein hymyili Dorthelle.
Se oli ainoastaan pienen pieni hymy, joka tuskin oli hymy ollenkaan, mutta se oli kuitenkin hänen silmissään.
— Well, well, — sanoi hän. Mutta mitä hän tarkoitti well'illään, siitä minulla ei ole aavistustakaan.
Sitten vaistoni sanoi minulle, että meidän piti kiittää — ja lähteä.
Jim ei pannut vastaan. Annoimme vanhalle herralle kättä ja kiitimme — Dorthe otti jäähyväiset yhtä kauniisti ja juurtajaksain kuin hän tervehtikin — muuan poika kantoi lohta jälkeemme, se ei siis kuitenkaan ollut Butler.
Jim saattoi meitä, ja sitten me läksimme metsäpolkua.
Jimin, paha kyllä, täytyi kääntyä takaisin meidän ollessamme puolivälissä; hänen näet tuli kello puoli kahdeksan mennä kotiin syömään isän kanssa päivällistä. Vielä pitkän matkan päästä hän hoilotti ja huusi metsäpolulta: — Minä tule huomena hyvi varhain.
Me huusimme vastaan: — Tulkaa, tulkaa —
Kotonahan he luulivat, että me tapaisimme metsässä vain lurjuksia — ja nyt me olimme syöneet murkinan loordin luona — tahi ainakin melkein loordin.
Menimme aikaisin levolle. Viimeinen mitä kuulin, oli Dorthen pakina:
— Vanhuskin oli miellyttävä —