VII.
Kavahdin pystyyn unesta. Ovella oli varmaan joku! Kuuntelin jännityksessä — säppiä kiskaistiin kovasti —
Oli kaiketikin keskiyö. Tuvassa hämärää. Ikkunasta himmeä hohde harmaalle lattialle.
Jälleen nykäistiin ovea —
Hyvä Jumala — mitä tämä oli! Herätin toiset.
— Hs — hs — ovella on joku — miten me pelkäsimmekään, kuuntelimme suu auki kaikki kolme —
Jälleen valtava oven nykäisy — joku mutisi ja puheli.
— Meidän täytyy pukeutua, — kuiskasin minä, — meidän täytyy oikein pukeutua —
Voi, miten kätemme vapisivat. Oven kiskontaa, mutinaa ja torailua yöpimeässä —
Joku kulkea tassutteli tuvan ympäri — hetkisen kuluttua ikkuna himmeni — joku katsoi ruudusta — me sullouduimme kaikki sängyn nurkkaan.
— Jotakin kimalti ulkona — siellä raapaistiin tulitikkua, jota pidettiin ikkunan edessä, heikko, pieni liekki loisti ikkunanpielessä —
Olin nähnyt parrakkaat kasvot. — Oh, — siellä on kauhea maankiertäjä — kuiskasin minä.
Useampia tulitikkuja ei sytytetty, me kuppuroimme ääneti yhdessä mylläkässä löytääksemme vaatteitamme. Oh — miten kauheaa —
Seinän takaa kuului mutinaa ja ärhentelyä, oli kuin olisi siellä kiroiltu.
Hän oli jälleen ovella — minä hiivin sinne pitämään rivasta kiinni.
Ennenkuin olin ehtinyt lattian yli — koetin kulkea ylen hiljaa — heittäytyi joku ulkopuolelta kiivaasti ovea vasten — se lentää pamahti auki — suuri mies romahti kynnykseltä sisään.
Me kirkaisimme kaikki kolme — en ikinä ole siinä määrin pelännyt.
— Herranen aika, onko tiällä immeisii? — sanoi kummitus; hän oli kompuroinut jälleen ylös.
Hampaani kalisivat pelosta, en voinut virkkaa sanaakaan,
— Onko tiällä velehoja vai immeisii?
Seisoimme kaikki kolme yhdessä rysyssä sängyn ääressä.
— Minä kysyn onko tiällä ristittyjä immeisii?
— On, — sanoin minä vihdoin. Oli juuri kaunista seisoa siinä pimeässä todistamassa olevansa kristitty —
— Mittee tiällä sitte on — kuka sinn'oot — tahi työ — koko karja —?
— Me asumme täällä, — sain vaivoin sanotuksi.
— Asutta tiällä Uaste-tuvassa, vai niin — viime viikolla tämä ol' aivan tyhjä.
— Tulimme tänne muutamia päiviä sitten —
— Vain nii, no, minä ruppeen tänne makkoomaa.
Siunaa ja varjele!
— Ei taija teillä olla antoo minulle vähän kahvii?
Olihan — olihan, meillä oli kahvia.
— Minä sytytän uunii tulen, — suatta männä uuvellee makkoomaa.
Siunaa ja varjele!
Hän raapaisi tulen tikkuun ja alkoi myllätä takassa.
— Mistä työ sitte outta?
Sanoimme sen seisoessamme etäällä seinänvieressä.
— Outta kai työ kuullut huastettavan Mualiman Matista? Minnuu sillä meinataa —
— Ei olla.
— Vai ette työ oo kuullut huastettavan Mualiman Matista? — Hän näytti ylen hämmästyneeltä ja tuli aivan meidän luoksemme.
Me sullouduimme yhä enemmän yhteen.
— Tämän kylän kaikkiin paras kalastaja.
— Olemme tulleet äsken, — sanoin minä; saattoihan helposti tapahtua, että hän suuttuisi siitä, ettemme häntä tunteneet.
— Minä meinasin, jotta eiköhän tuota Mualiman Mattii tunnettane muuvallahhii —
— Niin, kyllähän hänet tunnetaan, — sanoin minä.
— Mut työ että minnuu tuntena — likat.
Miten me pelkäsimme! — Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan kaikkein vaarallisimpia.
Nyt, tulen palaessa takassa me näimme, että hän oli vanha mies, jolla oli keltainen ja harmaa parta, ja pitkä tukka ja suippulakki.
— No tuokeehan sitte kahvi.
Uskalsimme astua esiin ja annoimme hänelle kahvipussin.
— Nepä vasta likkoja ne — kun on kahviihii, — sanoi hän ja pani kahvit pannuun.
— Ruvetkoo työ makkoomaa, — lisäsi hän — minä sammutan tulen, kun se on valamista — minä makkoon tässä uunin vieressä lattiilla —
Ajatelkaapa! Me hiivimme sänkyymme, kaikki kolme samaan sänkyyn — lepäsimme tuijottaen häntä, hänen istuessaan tulen loimussa ja pistäessään tupakkaa pikku nysäänsä.
— Ihanhan minnuu naurattaa — hän kääntyi meihin — minä kun ihan luulin, jotta tiäl' ol' kummituksii — vaik' oon näin vanaha mies —
— Oletko ennen nähnyt kummituksia? — kysyin minä. Minun täytyi puhua, toiset eivät tikahtaneetkaan.
— Enköpähän nuita lie nähny, mut ne nyt on semmosii asijoita, joista ei huastella kovasti —
En uskaltanut kysyä enempää, koska hän ei tahtonut puhua niistä ääneensä.
— Minun piti männä kallaa Vartliijaa uamupuhteessa, sentähehän minä meinasin ensin muata hieman tiällä Uaste-tuvassa — ja sitte lähtee pohjosee päin —
Säikähdys alkoi asettua — hän ei ollut mikään pelättävä.
— Svartliessa on nyt eräs englantilainen kalastamassa, — sanoin minä.
Asia kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän tuli aivan sängyn viereen.
— Niin, niinhän min' oon kuullu sanottavan, — sanoi hän; — mikähän mies se oikeestaa on?
— Saimme häneltä tänään lohen.
— Elähän, likka — missees se lohi on?
— Se on ruohikossa oven takana.
Hän meni ulos aamukoitteessa, tarkasti lohta — ja pitkäksi aikaa hän jäi pois. Mitä ihmettä hän nyt teki!
— Oilhan tuo aika otus — sanoi hän tullessaan jälleen sisään — mut sinun ois pitänä puhkasta se eilis-iltana — minä puhkasin sen samalla, kun se nyt sillä tavalla passas'.
Hän oli kaiketikin kiltti! Ajatelkaapa, hän oli varmasti kiltti!
Hän sulki jälleen oven ja istuutui takan ääreen tupakoimaan, — pian koko tupa oli täynnä kitkerää savua. Dorthe kuiski hiljaa.
— Ettäkös työ makkookkaa, likat — sanoi hän ja luimuili meihin.
— Kyllä me nukumme, — sanoin minä aivan hereilläni.
— Kohta tulloo uamu — on paras muata nyt, — sanoi hän laskeutuen pitkin pituuttaan lattialle. Päänsä alle hän laski repun, jota oli kantanut seljässään — eikä kestänyt viittä minuuttia ennenkuin hän kuorsasi.
Siinä me lepäsimme. Ulkona alkoi päivänkajastus kullata kaikkea.
Tupa oli mustanaan savua, ja Maailman Matti kuorsasi lattialla.
Me elämme monia ihmeellisiä tapahtumia, arvelin minä. Tänään me olemme syöneet murkinaa loordin luona ja juoneet samppanjaa — ja nyt me lepäämme täällä kuunnellen miten Maailman Matti kuorsaa ja saatamme tuskin hengittää tupakansavulta.
Mutta voisitteko uskoa — me nukuimme silti kaikki kolme samaan sänkyyn.