VIII.
Herättyämme seuraavana aamuna oli ovi auki, ja aurinko valoi kultaansa laajalti lattialle — kahvipannu kiehui poristen takassa.
Nousin ylös vuoteeltani: mitä ihmettä, keittääkö tämä merkillinen yövieras kahvia!
Toisetkin heräsivät. Siinäpä Maailman Matti tosiaankin seisoi ovella, sylissään kantamus oksia ja puita.
— Minä oon tuumina tätä asijoo, — sanoi hän, — työ tarviitta tiällä apulaisen; suotanhan minähii jiähä tänne —
Susanna, Dorthe ja minä katsoimme toisiimme; sitten meidän täytyi nauraa, ja sitten Maailman Mattikin nauroi, — hi hii — hi hii —
— Työ outta liijan hienoja tavallissee työhö' — ja kukas hakkee teille maitoo?
Niin, meillä ei ollut maitoa koko aikana, minkä olimme olleet täällä.
— Jopas nyt kummia kuuluu, — sanoi Maailman Matti, — minä mään kohta
Opstattii ostamaa teille maitoo —
Hän oli päivänvalossa vielä pelottavamman näköinen kuin yöllä. Hänellä oli paksu, vanukkeinen parta, joka oli keskeltä harmaa ja poskilta korean keltainen. Niissä kohdissa, missä karvat eivät peittäneet hänen kasvojaan, kulki ryppyjä ristiin rastiin, ja kaikki rypyt olivat täynnä likaa. Muuten oli hänen päällään vanha, keltaisenharmaa nuttu, paikkoja täynnä — paikat oli pitkin pistoin ommeltu kiinni purjelangalla — ja paita oli liasta musta!
Mutta silmät olivat lempeät ja vaaleansiniset, ne tanssivat hänen nauraessaan. Itse asiassa minä en pelännyt häntä enää rahtuakaan.
— Haluamme kyllä että tuot maitoa, mutta silloin saat ensiksi peseytyä.
— Minä peseyvyin viime sunnuntaina, — sanoi hän, — niin jotta oonhan minä nyt jotennii puhas — mut suattas tuota nyt vähän hierasta.
Hän sai saippuan ja pyyhinliinan, ja me seurasimme alas purolle kaikki kolme.
Tuli oikein perinpohjainen pesu, kasvot olivat pelkkänä saippuavaahtona.
— Näin hienoo saippuuta ei oo milloinkaa ollu' minun nuamassan', — sanoi hän ja hieroi jälleen.
— Entäs korvat, Maailman Matti —
— Ei, korvija minä en pese, min' oon aina kuullu', jotta se suattaa olla vuarallista — vettä suattaa männä piähän vierästä kohti — ei, korvii minä en liikuta —
Korvistaan hän oli aivan järkähtämätön, niin että meidän täytyi tyytyä siihen.
— Käit likkautuu kohta uuvestaa, — sanoi hän, — niin että niit' ei kannata pestä —
Mutta kädetkin saivat yhtäkaikki pesunsa.
— Meillä ei ole varoja pitää ketään auttamassa itseämme, Maailman
Matti, — sanoin minä, — saamme auttaa itseämme kaikessa.
— Tottapahan teillä on sitä kahvii välistä, likat — niin minä sitte makkoon navetan ylisillä ja laitan teille ruokoo —
— Mitä ruokaa osaat keittää, Maailman Matti?
— Potattii ja kahvii ja lohta ossoon keittee, ja sitte minä ostan puojista leipee ja Opstatista maitoo —
— Kuinka pitkä matka puotiin on?
— Sinne on peninkuluma, likat —
Meidän olisi kyllä hyvä pitää hänet, se on varma, se —
— Jos menet noutamaaan maitoa, niin saat kotiin tultuasi kahvia —
— Suattaahan tuota männä —
Hän sai sekä ämpärimme että rahat ja läksi metsään päin.
— Hän ei palaa, vaan pitää sekä sangot että rahat, sen tietää — sanoi
Susanna.
— Kun ei vain joisi kerma-astiasta, — pelkäsi Dorthe.
— Näemmehän onko hänellä palatessaan kermaa parrassa, — sanoin minä.
Ah, miten me nauroimme. Olimme saaneet oikein korean ja siistin kyökkipiian!
Sitten me suoritimme aamupukeutumisemme puron varrella, kuusimetsän aamuraittiina suhistessa.
— Miten ihanaa meillä onkaan, — sanoin minä.
— Niin, ja nyt tulee pian Jim, — sanoi Dorthe.
Tuossa hän tulikin kukkakimppu napinreiässä.
Jim kulki melkein aina paljaspain. Me juoksimme häntä vastaan kertoen Maailman Matista ja kauheasta pelästymisestämme — puhuimme kaikki yhteen ääneen.
— Minä ei ymmärtä sanaka, — sanoi Jim katsoen toisesta toiseen pähkinänruskeilla silmillään.
— Sallikaa minun puhua yksin, — sanoin minä; — voinette uskoa, että me pelkäsimme — ajatelkaapa, että hän potkasi oven auki.
— Hän saa selkä, — sanoi Jim uhkaavasti.
— Mutta hän oli kiltti sitten, ajatelkaas, hän nukkui viime yön luonamme lattialla —
— Minä anta hänelle paljo selkä, — sanoi Jim kiihtyneenä.
— Mutta ajatelkaapa, hän perkasi lohen keskellä yötä, ja nyt hän on mennyt noutamaan maitoa —
— Minä jää häntä katso, — sanoi Jim, — minä pian näke, pitäkö hän saada selkä, vai ei.
Miten me nauroimmekaan! Jim on niin hullunkurinen, kun hänen pitäisi olla ankara.
— Maailman Matti sanoo tahtovansa jäädä tänne, — nauroi Dorthe, — hän näyttää olevan täällä hyvin mielellään.
— Häpytön mies, — sanoi Jim, — hän ei olla täällä, minä täällä, nukku heinäylisi, passa my ladies.
— Hän valmistaa meille päivällistä tänään, — nauroin minä, — teidän on välttämättä syötävä täällä.
— Minä — minä arvele, minä syä päivälline tänä my ladies luona, minä tahto näke kuka se maakulkija.
Kului melkoisen pitkä aika, mutta mitään Mattia ei tullut. Jim ja minä pesimme purossa lohen ja perunat ja teimme tulen takkaan.
— Ihana maa asu, — sanoi Jim — minä halu asu kaikki päivä täällä, ei kaipa mitä — mitä sano te, miss Dorothy —
— Missään ei ole milloinkaan ollut niin hauskaa kuin täällä, — sanoi pikku Dorthe, — sillä täällä on niin sanomattoman vapaata ja raitista.
Meillä oli niin kiire, ettemme huomanneet Matin seisovan ovella, täysi ämpäri kummassakin kädessä.
— Oletko saanut maitoa, Matti? — huusimme me — hänellä ei ollutkaan kermaa parrassaan —
— Ka minkäpästähen min' en suana rahalla maitoo — mut kukas tuo on?
— Matti mulkoili epäluuloisena Jimiin.
— Hän on eräs, jonka tunnemme hyvin, — sanoi Dorthe.
— Mittee se tiällä tekköö?— Hah hah, — nauroimme Susanna ja minä. — kysyi Matti jälleen.
— Hän auttaa meitä — joka asiassa, — sanoi Dorthe.
— Työ että tarvihe mittää appuu, sillon kun teillä on Mualiman Matti.
— Niin, mutta sinähän tulit vasta viime yönä, — sanoin minä.
— No, sitte että ennee tarvihe —
Jim seisoi supisuorana tuijottaen Mattiin.
— Minä kuuli, te oli raaka viime yö — alkoi Jim.
— Mittee se sannoo? — sanoi Matti meille.
— Älkää sanoko mitään, — kuiskasin minä Jimille. — Hän on englantilainen, ymmärrättekö? — sanoin minä Matille.
— Vain nii, onko se nuita hiton enkelismannija — sano terveisii ja sano, jotta se suap männä sinne, mistä on tulluttii — tiällä se pyytää kaikki joit tyhjiks.
Uhkasi käydä ikäväksi. — Nyt saat kahvia kerman kanssa, Matti, — lupasin minä.
— Minä en tarvihe kermoo — hän istuutui mäelle kädet polvillaan ja näytti loukkaantuneelta.
— Teillä pitäs' olla tiällä oikeeta miesväkkee auttamassa, — sanoi
Matti — eikä tuollaista mongertaijoo —
— Hän hyvi kauhea, — sanoi Jim, — antako minä selkä sille heti —
Matti joi pitkin siemauksin kahvia teevadilta:
— Kukas se teistä on tämän herran henttu? — sanoi hän.
Ah — miten hyvä, ettei Jim sitä kuullut. Sehän olisi ollut kauhean noloa —
— Jos puhut sillä tavalla, Maailman Matti, niin et saa olla täällä, — sanoin minä.
Matti loukkaantui vielä enemmän eikä vastannut sanaakaan.
— Matti nukkuu ylisillä ensiyön, — sanoin minä Jimille, — me emme pelkää häntä rahtuakaan.
Jim rypisti hienoa otsaansa, mutta ei sanonut mitään hänkään.
Jim oli mennyt. — Matti nukkui heinäylisillä — metsän suhina kuului kaukaa kasvaen ja paisuen; yli tumman metsänreunan etäältä idästä kohosi, kuu — kirkas sirppi kelmeällä yötaivaalla — sen alla metsää peninkulmittain.
Me tarinoimme tuvassa: — On hyvin ikävää, etteivät Jim ja Maailman Matti sovi keskenään — huomenna me sanomme Matille, että hän saa jälleen mennä matkoihinsa —