X.

Olimme nimittäneet sen paikan, jossa ensi kerran tapasimme Jimin, "Ensi näkemisen makeudeksi". Meitä huvitti ylen suuresti, kun Jim ei aavistanut, mitä makeus merkitsi. Hän luuli sen merkitsevän kaunista paikkaa tahi jotakin sellaista. Tullessamme johonkin oikein viehättävään paikkaan metsässä, sanoi Jim aina: — Tässä on makeus, tässä me vähän aika istu —

Me loikoilimme kanervikossa, olimme väsyneet pelkästä naurusta!

Matti oli mennyt noutamaan taimenia, — Mari nukkui siimeksessä kuin pikku koira — tuossa saapui Jim juosten: — Menekö me Ensi näkemise makeus?

Juoksimme rinnettä ylös. Mutta puolivälissä kohtasimme vanhan naisen. Pieni musta, kireä hilkka reunusti ryppyiset kasvot. Hän pysähtyi juhlallisesti tervehtien.

— Hyvää päivää, — sanoimme kaikin.

— Mistäs työ outta?

— Me asumme kesää Aaste-tuvassa — mutta mistäs sinä olet?

— Min' oon Hevoskorvesta —

— Vai niin, onko sinne pitkä matka?

— Ka eihän tuo ou niin pitkäkää, tuskin kahta peninkulumoo —

— Onpa sinne matkaa — mihin sinä menet?

— Meinasin männä pappilaa, arvelin pyytee papilta viismarkkasta —

— Vai niin.

— Minä alan tulla niin vanahaks, jotten jaksa suaha yksinän' heinii kokkoo —

— Asutko sitten yksin?

— Oun asuna yksinän' toistakymmentä vuotta ja tehny' kaikki työt ite.

Asia kiinnitti suuresti Jimin mieltä: — Mitä hän sano —?

— Mut tänä vuonna min' en enää jaksa — ja se Havukaisen Jussi niäthänsen tahtoo viis markkoo, kun haravoip' minun heinän' — sen se tahtoo, sano se — minä tykkeen kyllä, jotta se on liijan paljo, ja sentähenhän minä niäthänsen mään pyytämää, jotta pappi ois hyvä ja antas' minulle viis markkoo.

— Tahtoko hän viisi markka? — sanoi Jim ja otti heti lompakostaan — olka hyvä —

— Kylläpä sinä olit hyvä, — sanoi eukko; — sitte minun ei tarvihekkaa männä etemmä — suurkiitosta vuan.

— Niin, mutta mene papin luo, niin saat sieltäkin viisi markkaa — sanoin minä.

— Minu anta — sanoi Jim, ja hän otti jälleen esille lompakkonsa.

— Ei, min' en tarvihe muuta kun viis markkoo, — sanoi nainen.

— Niin, mutta onhan raha hyvä olemassa.

— Ei, minä en tarvihe muuta kun viis markkoo, toisti hän; — olpas se merkillistä että minä tapasin näin hyvvii immeisii — suurkiitos nyt vuan teille kaikille ja Luoja teitä siunatkoo — minä mään nyt kottii — minulla ei oo ennee kylässä mittää tekemistä.

Hän astui pari askelta, kääntyi sitten taakseen.

— Työ että niä ennee minnuu tässä mualimassa — muistakee sitte
Hevoskorven Lienoo —

Hän kääntyi ja lähti. Kauan näimme pienen mustan hilkan vilkuttavan tiellä.

— Hyvi ihmeline, — sanoi Jim harkiten; — hän hyvi köyhä, mutta ei tahto otta raha — minä ei ymmartä.

Me emme myöskään sitä ymmärtäneet. Mutta minä muistan kyllä sinut, sinä vanha köyryselkä Hevoskorven Leena, joka et tahtonut ottaa enempää rahaa kuin tarvitsit!

Tuossapa tuli tosiaankin Maailman Matti kantaen pajuvitsassa kahta ylen lihavaa taimenta.

— Tästä suatta kalloo, — sanoi Maailman Matti mahdikkaasti. — Hyvä se on Mualiman Mattihii olemassa.

— Te sano — hän meni matka, — sanoi Jim hämmästyneenä, — ja nyt hän on jälleen täällä.

— Niin, hän tuli takaisin, — sanoin minä.

Mutta Jim karjaisi hänelle: — Sinä mene matka hyvin pia — sano minä —

— Mittee se sannoo? — kysyi Matti.

— Minä sano, sinä mene pia! — hän antoi Matille nyrkkitaistelijan sysäyksen rintaa vasten.

— Hyppeetkö sinä immeisten silimille, — sanoi Matti uskomattoman levollisena.

— Jos sinä teke — my ladies pelko — niin minä tule ja sinä saa paljo selkä —

— Mittee se sannoo? — tuumi Matti jälleen; — sepä vasta topakka mies, vaikka vielä nuin nuori.

Saimme Matin lähtemään ja Jimin rauhoittumaan.

— Paljo ihmeline tämä maa kansa, — sanoi Jim.