XI.
Olin ollut alhaalla pesemässä pataa purossa — niitä meillä oli ainoastaan yksi. Tuvalle tullessani Susanna istui kynnyskivellä yksin ommellen. Näin heti jotakin olevan viistossa. Hänen, puhtaat säännölliset kasvonsa näyttivät vieläkin säännöllisemmiltä, eikä hän kertaakaan nostanut silmiään.
— Istutko yksin? — sanoin minä.
— Kuten näet.
— Missä Dorthe on?
— En tiedä, hän katosi äskettäin.
— Katosi —
— Niin, hän on luonnollisesti mennyt tapaamaan häntä, — (kertaakaan hän ei kohottanut katsettaan, ompeli vain hitaasti ja huolellisesti ylen pitkällä säikeellä) — mutta siihen minä todellakin pitäisin itseni liian hyvänä — (taaskin hyvin huolellinen pisto) — tällä tavalla hän varmaankin saa hyvin omituisen käsityksen — (sitten Susanna silitti työtään, kallisti päätänsä tutkien sitä) — meistä kaikista kolmesta —
— Luuletko, että he ovat päättäneet tavata toisiaan? — kysyin minä.
— Sen voit ymmärtää, — sanoi Susanna kauhean loukkaantuneena.
— Niin, tiedämmehän, että Dorthe on liian pelkuri kulkeakseen yksin metsässä.
— Mitä luulet hänen vanhan, hienon isänsä sanovan — teen sinulle tämän omantunnonkysymyksen — (ja Susanna katsoi ankarana minuun) — eikö sinunkin mielestäsi ole sopimatonta oikein päättää tapaamisia englantilaisen kanssa?
— Sehän on vain Jim —
— Vain Jim! — äyhkäisi Susanna; — on todellakin suututtavaa nähdä, miten Dorthe keikailee hänelle.
— Sitä me totisesti teemme kaikki kolme, Susanna —
— Tiedätkö — siitä minä olen erossa —
— Sinunkin mielestäsi hän on suloinen —
— Oh! — nyt Susanna jälleen ompeli kauhealla kiivaudella.
Dorthe viipyi kauan — kun ei vain olisi eksynyt metsään ja kulkisi siellä itkien — mitä me tekisimme —
— Ei ole yhtään varmaa, ettei hän ole vierryt jotakin jyrkännettä alas, — sanoi Susanna; hän puhui aivan välinpitämättömästi. Vihdoin me arvelimme, että meidän oli lähdettävä katsomaan, mihin Dorthe oli joutunut.
Mutta tuossa he tulivatkin molemmat, sekä Jim että Dorthe.
Tyttö oli kuuma, aivan kuin olisi juossut kiivaasti, ja hänen silmänsä säteilivät.
— Minä kohta miss Dorothy "Ensi näkemise makeus", — kertoi Jim.
— Olisitte tässä ajassa jo voineet vaeltaa pitkät matkat, — sanoi
Susanna.
— Ei, me oli koko aika "Ensi näkemise makeus", — sanoi Jim jälleen.
Hän ilakoi koko ajan ylenpalttisesti, hyppelehti navetan seinävierellä olevan tahkopenkin yli, kapusi Aaste-tuvan katolle ja hyppäsi jälleen alas, kiilloitti kahvipannun niin että se aivan loisti, eikä ärhennellyt Matillekaan.
— Matti saa nyt olla rauha, — sanoi hän vieläkin säteilevämpänä; sitten hän tuli vakavaksi, istuutui mäelle kädet polvillaan ja tuijotti laaksoon.
— Minä olla satumaa neljätoista päivä, — sanoi hän hiljaa. Koko päivän oli ollut typötyyntä ja paahtavan helteistä. Allamme oleva valoisa, vihreä laakso pikku taloineen ja peltotilkkuineen oli autereisessa verhossaan — miten metsä tuoksuikaan pihkalle ja miten käki kukkui!
Kuulimme kolmen käen samalla kertaa kukkuvan alhaalla mäellä — kukkuu — kukkuu — kukkuu.
Kuuntelimme kuinka ne usvan keskeltä kukkuivat. Tuolla etempänä yksi jälleen.
— Miten täällä on ihanaa, — sanoi Dorthe.
— Paratiisimaa, — sanoi Jim itsekseen.
Kaukaa lännestä oli liihoitellut muutamia villaisia, harmaita, punareunaisia pilviä — etäältä metsien takaa kuului heikkoa jyrinää.
Jim oli mennyt. Saatoimme tapamme mukaan häntä jonkun matkaa.
Sinä yönä raivosi kamalin rajuilma, mitä olen koskaan elänyt. Keskellä yötä herätti meidät jyrisevä ukkonen. Oli kuin miljoonia kivikuormia olisi kuljetettu päämme yläpuolella ja kaadettu Aaste-tuvan päälle.
Leimahtelevia salamoita — sinelle siintäviä — sikin sokin pikimustia pilviä vasten ja sitten räjähdys räjähdyksen jälkeen — kaiku kantoi ne tunturilta tunturille, ja sade valui pimeässä virtanaan.
Kavahdimme pystyyn. — Se iskee maahan! — kirkui Dorthe.
Vavisten me pukeuduimme tiheiden salamain välkkyessä ja miljaardien kivikuormain päämme päällä vyöryessä.
— Mitä me teemme, — pelosta me ainoastaan kuiskutimme. Voimakkaita iskuja ovelle: — Avatkaa — avatkaa! — Matti ja Mari kömpivät sisälle sateesta likomärkinä.
— Ei siellä ylisillä suattana mikkää olla, — sanoi Matti; — mänkee pois uunin luota — ukkonen lyöp' piipusta sissää.
Me sullouduimme nurkkaan — koko tupa paljaana valomerenä, ja korvia huumaava räjähdys —
— Herranen aika, — sanoi Matti, — tällä tavalla myö piästää aivan suoroo tietä taivaasee.
— Myö männää taivaasee, — kirkui Mari.
— Toissa kesänä, — sanoi Matti, — ukkonen iski piipusta ja tappo Suonperän Pekan — sen akka tul' siitä niin kummalliseks — surkeeks, eikä siit' oo ennee mihinkää —
Tiheitä salamoita ja jyrähdys toisensa jälkeen.
— Samana kesänä ukkonen iski tänne itäpuolella olevaa hakkaa ja tappo kolome lehmee — ol' männy toisesta toisee — ne ol' aivan kärventynneet, sano immeiset — herranen aika, nyt tuas rämähti —
Me vapisimme, ja hampaamme kalisivat säikähdyksestä. Ja Matti alkoi jälleen: — Tässä haassa ukkonen isköö joka kesä.
— Ah, jospa olisimme Svartliessa, — kuiskasi Dorthe.
— Menemme sinne huomenna, — sanoin minä, — hänhän kutsui meidät —
— Niin, tämähän on siinä määrin — sanoi Susanna —
Vihdoinkin tuli levollisempaa — rajuilma vetäytyi itään päin metsän yli — mutta sade solisi ulkona aamun mustanharmaassa hämyssä.
— Myö tahotaa muata tiällä lattiilla, tämä likka ja minä, — sanoi
Matti.
Niin, huomenna me menemme Svartlieen, mr. Burnsin luo, sillä tämä oli jo ollut kauheaa.