XIII.
Milloinkaan ei ole luotettava ihmisiin, joilla on liikkumattomat silmät. Ei, silloin kun silmät tanssivat jonkun ihmisen päässä, on hän paljoa luotettavampi. Ne ovat niin juonikkaita, tuollaiset liikkumattomat naamat.
Kate Lowell oli eräs tuollaista vastenmielistä laatua. Miksi hänen nyt piti tulla keikahtaa tähän keskelle meidän ihaninta idylliämme turmelemaan viimeiset päivät. Sillä loppu läheni vinhaa vauhtia, joskaan me emme sitä tienneet.
Hän käyttäytyi Jimiä kohtaan aivan kuin tämä olisi hänen omaisuuttaan. Aina hän kulki pitäen häntä kiinni käsivarresta kuin ystävätär. Ei tullut kysymykseen, että Jim olisi saanut puhua puoltakaan sanaa yksin meidän kanssamme; hän tuli heti pistäen väliin vaaleanpunaisen pörrötukkansa ja pitkät hampaansa.
Niin, odotappa vaan, kun pääsemme Aaste-tupaan, niin silloin Jim on jälleen meidän!
No, me lausuimme jäähyväiset vanhalle mr. Burnsille ja kiitimme häntä kauniisti olostamme. Oli selvä, että hän kysyi emmekö tahtoneet jälleen lohta. Luulen, ettei hänen vanhoissa aivoissaan ollut muita ajatuksia kuin lohet ja lohet.
Jim seisoi paljain päin tukka sileänä; ruskea niittyvilla lepatti napinreiässä.
— Minä saatta my ladies, — sanoi Jim.
Luonnollisesti, johan edeltäpäinkin tiesimme, että hän sen tekisi.
— Ei, Jim, sinun on tultava minun mukanani näyttämään putousta — sinä lupasit eilen, — sanoi miss.
— Minä saatta my ladies vain vähä matka, — sanoi Jim.
Hyi, Jim todellakin pelkäsi häntä eikä uskaltanut tunnustaa tahtovansa saattaa meitä Aaste-tupaan asti.
— Nuoret neidit tuntevat tien erinomaisen hyvin, — sanoi miss, — mutta minä en löydä koskelle —
Eukkokin tuli keppeineen, riippukiharoineen ja pitseineen: — Jim, sinä seuraat Katea —
Ja miss tuli korkein askelin ja jäi riippumaan hänen käsivarteensa: —
Tule, sitten Jim —
Me astuimme takaperin: Luonnollisesti me saatoimme erinomaisen hyvin mennä yksin — hänen ei suinkaan tarvinnut vaivautua rahtuakaan meidän tähtemme —
Jim loi meihin pitkän katseen. Me hapuilimme ylämäkeä kotiin päin,
Aaste-tupaan.
Uh, miten kiusallista tämä oli. Kun saattoikin olla ketään sellaista, jolla oli olevinaan suurempi oikeus Jimiin kuin meillä! Kaikki huvihan oli talla tavalla ollutta ja mennyttä — mitä iloa oli olla Aaste-tuvassa, jos tuo inhoittava miss piti hänet erillään meistä.
— Hyi, — sanoi Susanna, — miksi menimmekään eilen Svartlieen — minä kadun suuresti.
— Oli paha Jimillekin, että tulimme, — sanoi Dorthe.
— Sitähän minä sanoin — mutta milloinkaan te ette kuuntele minun ajatustani, — jatkoin minä.
— Emme, kun sinulla on niin sietämätön tapa huomautella kaikesta.
Tietysti minun täytyi vastata sellaiseen. Me riitelimme kauheasti!
Se oli ikävin päivä, mitä olimme Aaste-tupaan tulomme jälkeen viettäneet. Susanna oli aivan inhoittava. Miten kyllästynyt esimerkiksi olenkaan kaikkeen hänen järjestyksenpuutteeseensa. — Laittaessaan vuoteen hän esimerkiksi ei pane koskaan lakanan reunoja patjan alle, ja tyynyn hän aina paiskaa muitta mutkitta sänkyyn.
— Sinusta ei koskaan tule kalua, — sanoin minä.
— Kun minä en seiso ja näpli ja vedä lakanaa — hah hah haa — on aivan kuin sinä olisit meidän kaikkien komentaja ja kuin kutkaan muut kuin sinä eivät voisi saada mitään aikaan täällä Aaste-tuvassa —
Siinä kiitos kaikesta minun uurastuksestani. Sillä minähän se olin kantanut koko päivän helteen.
— No, saatathan keittää kaurapuuron illaksi, — sanoin minä
Susannalle, — koska sanot, ettet saa mitään tehdä.
Susanna hikoili ja hämmensi takan edessä pataa — puuro tuli luonnollisesti huonoa, puoleksi pohjaanpalanutta ja puoleksi raakaa.
Minä istuin loukkaantuneena kynnyskivellä tuijottaen eteeni kylmille, sinisille tuntureille.
Ilma oli kirkas ja pureva, ikäänkuin olisimme olleet pitkällä syyskuussa — ja kesä ja kaikki, mikä oli hauskaa, olisi ollut mennyttä.