XIV.
Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme toisillemme me katsoimme ilmaan.
Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen väsynyt. — Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme. Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet ristissä polvilla ja tuijotti ulos.
Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka tapauksessa.
Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme kuitenkin hänestä puhumaan.
Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme — niin, sen me teimme.
Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.
"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan?
Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."
Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina ja missä tukkeja uitettiin.
Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään mustikkaa — kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin suuria mustikoita.
Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell — näin kaksi samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.
Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina eikä sanonut sanaakaan.
Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.
Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.
— Hyvin paljo tukki joessa, — sanoi Jim, — hyvin kumma nähdä, kun tukit lähte.
— Niin, — sanoimme me, — se on hauskaa.
Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut — kuljimme kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului väliin lehmänkellon uninen kilahdus.
— Onkohan vielä pitkä matka? — kysyi Dorthe, — en jaksa enää astua edemmäksi.
— Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, — sanoin minä; — kysyn
Jimiltä.
— Älä, — sanoi Dorthe, — älä millään muotoa.
Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss Dorothy saisi hieman ratsastaa — hän oli niin väsynyt.
Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.
Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: — Uh, miten ikävää, että hän kysyi missiltä —
Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.
Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset, likaiset karjapolut.
Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.
Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana — me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.
Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme puhetta.
Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä pisaroita —
Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.
Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!
Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja pauhasi virta — ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.
Alhaalla jääkylmässä virrassa — sehän tuli suoraan tunturin ikuisesta lumesta ja jäästä — kulki neljä miestä irroittamassa yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä vyötäisiään myöten — kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä silmänräpäyksessä.
Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut ollenkaan kiiruhtaa.
Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin, joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.
Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.
Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.
Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.
— En ole koska nähny sellaine — minä ihaile — ne ei pelkä kuolema — se oli aivan liki — ne kaikki olla tyyni — ah, miten minä ihaile! —
Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan — olisin halunnut tietää, pitikö hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe de chine-hameessaan!
Äkkiä Jim kavahti pystyyn: — Minä anta heille raha — paljo raha — hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.
Mutta se oli minusta ihmeellistä. — Miksi tahdotte antaa heille rahaa? — sanoin minä; — eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja — he eivät varmaankaan tarvitse — en luule, että he pitäisivät siitä —
Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat: — Anteksi paljo, — sanoi hän, — minä luule, minä teke mielellä — minä ei tunne ihmise täällä — ja hän pisti suuren setelikimpun takasin lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.
— Mutta minä anta heille samppanja — eikö tosi, — hänen katseensa kirkastui jälleen.
Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun: — Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!
Vihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat keskenään, tulisivatko he.
Ajatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret keksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit kädessään.
— Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja — mutta minä ihaile teitä — tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?
Joka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan: — Maljanne — sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan — kiitos, se oli hyvää —
Jim kaasi toiset lasit. — Maljanne, — sanoivat he yhtä vakavina, ja lasit tyhjennettiin pohjaan asti.
— Eikö työnne ole vaarallista? — sanoin minä.
— No ei, ei, kun on varovainen, — vastasi se, jolla oli punaisenruskea paita.
— Mutta eikö siellä ole kylmä?
— Tiedät, että on kylmä —
— Entä jos menisitte kosken mukana —
— Niin, silloin olisi kuolema edessä, — vastasi hän levollisesti.
Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja sitten he jälleen kahlasivat jokeen —
Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi — me hyppelimme ja karkelimme rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat ja vaahdosta kosteat.
Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, — kuinka kömpelösti hän hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!
Jim hyppi kuin västäräkki — me nauroimme niin että sen eroitti putouksenkin pauhusta — huusimme toisillemme ja koetimme pysyä tasapainossa kivillä.
Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.
Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä, ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.
Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille — joka puolelta monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi ratsuhevonen, mutta sittenkin.
Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja nyyhkytti.
Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.
Minä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle kylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin, että hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin kaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.
— Te on taitava — minä ihaile kaikke tässä maassa, — sanoi Jim.
Miss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta ei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.
Virrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli vaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran äyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina ja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.
On hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean hyödylliseksi ihmiseksi. — Sen tiedän nyt.
Repäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat kiedotut, ja asetin kääreen jalalle — minusta tuntui kuin olisin tehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista, että tein rutihullusti.
Suurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa oli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata jalkaansa siihen — ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.
Hän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään ja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen ojentaessaan ne hänelle.
Jim kuiskasi minulle:
— Sano koko ajan — te oli kolme hyvä keiju — ja minä hyvin onnellinen — kun kohtasi keijut. — Ja hän nauroi minulle.
Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää, sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi. Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa — mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa — niin ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.
Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet ylös — mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.
Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja sanoi: — Kiitän teitä suuresti. — Ja se oli todellakin suurenmoista hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.
Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen vuoksi, että olemme norjalaisia.
Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.