XV.
Istuimme kaikki kolme mäellä pihlajan alla tuijottaen Jimiin. Suuret ajelehtavat pilvet heittivät pehmeitä, sinisiä varjojaan tuntureille. Kaukaa, kaukaa alhaalta me kuulimme niittokoneen rätinän.
— Hyvin kauhea suru, — sanoi Jim hengästyneenä, — mutta me mene kaikki koti tänä.
— Menette kotiin —?
— Niin, Englantiin kaikkityyni — miss Lowellin jalka hyvin huono — minu täti kauhe pelkä, tahto heti lähte —
— Matkustatteko tekin —
— Matkustan — minu isä väsy lohi nyt — ei enä lohi koski — ja me mene kaikki —
Me kimposimme pystyyn kaikki kolme. — Miten kauhean ikävää —
— Niin, paljo, paljo ikävä jättä Aaste-tupa ainia, — hän seisoi katsoen eteensä; — minä ei koska ajatellu, että sellainen paikka kuin tämä oli — hän teki voimakkaan liikkeen käsivarrellaan ja viittasi sinisiin tuntureihin, jotka kohosivat niin kauneina, niin kauneina taivasta vasten — allamme olevaan kauniiseen seutuun — ja samalla meihin kaikkiin kolmeen.
Tuijotimme kaikin ilmaan, mutta minä en ainakaan ajatellut tuntureita enkä liiteleviä pilviä. Ja luulenpa totisesti, etteivät toisetkaan sitä tehneet. Dorthe oli tullut tulipunaiseksi.
Oliko kaikki se hauskuus, jota olimme nauttineet Jimin keralla, jo mennyttä — ainiaaksi!
Emme keksineet sanoja —
Jim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme — hän lepäsi käsi poskella nojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.
— Jim, — sanoin minä äkkiä — ettekö te oikeastaan ole loordi?
Hän nauroi omalla hauskalla tavallaan.
— Ah, te hauska, kun kysy niin —
— Niin, mutta ettekö te ole?
— En vielä — ja kenties en koska — isäni veli on lordi Armstrong — ja jos minä itse elä kaua, minä kenties peri arvonimi — mutta minä ei välitä nyt muu kuin Aaste-tupa —
Äkkiä hän laski päänsä Dorthen syliin — Dorthe punastui jälleen pehmeitä, ruskeita hiuksiaan myöten — ja sitten Jim alkoi laulaa. Jotakin matkustamisesta — "far — far away —"
Vihdoin se joka lauloi oli far — far away — oli kuoleman porttien toisella puolella.
Oli jotakin liikuttavaa ja valittavaa tavassa, jolla hän lauloi pää
Dorthen sylissä.
— Teidän täytyy tulla takaisin, Jim, — sanoin minä, — tänne meidän luoksemme.
— Luonnollisesti minä tulla takaisin, — sanoi hän päättäväisenä, — mutta kauan, kauan ennekuin Jim saatta tulla.
— Kuinka kauan?
— Minä mene hyvin pian Intiaan ja ole siellä kaua — kenties kolme, kenties viisi vuosi.
Ah, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!
— Minä ei koska enne ymmärtäny — ihmine ei tarvis enempä olla onnelline — ah, niin onnelline, — jatkoi Jim.
Kukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen pois jälleen.
Jim nousi nopeasti: — Minä on täällä liian kaua — minä juokse pian koti.
— Ettekö tule enää tänne? — sanoin minä.
— Jos voin — minä tulla tänä ilta —
Hän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt — heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi nopeasti metsään.
Dorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla tuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.
Ah, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat aina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu — tuntui kuin itse aina olisi poikkeus.
Kaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan mahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.
Uh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua katsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja harmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.
Illalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen.
Päällekirjoitus oli Dorthelle.
Luonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen rinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi meitä samettisilmillään, sanoen:
— Älkää pyytäkö minulta sitä.
Hän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran "Ensimäisen näkemisen makeudessa".
Susanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan olla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.
Minä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli se, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä — aivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.
Huu, ilma oli jo kylmää — tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi tummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.
Itse asiassa tunturit sittenkin olivat synkkiä —