XVI.
Laskettuamme illalla levolle sanoi Dorthe äkkiä:
— Teidän täytyy luvata minulle, ett'ette puhu kenellekään ihmiselle — mutta ajatelkaas, Jim ja minä olemme kihloissa —
— Oletko hullu! — pääsi minulta.
— Rakkaani, senhän saatoimme ymmärtää, — tuli Susannalta alasängystä.
— Saatoitteko todellakin ymmärtää sen? — sanoi Dorthe.
— Ei, mutta kerro — oletko hirveän iloinen — kuinka se kävi — mitä hän sanoi — oletko suudellut häntä? — minä utelin.
Dorthe lepäsi kädet niskan alla ja tuijotti Aaste-tuvan harmaaseen, ikivanhaan kattoon ja ainoastaan hymyili.
— Kerro, mitä hän sanoi, — ahdistin minä.
— En.
— Onko hänellä sisaruksia?
— Ei, ja hänen äitinsä on kuollut.
— Kertoiko hän sinulle muuten paljon itsestään?
— Kertoi, kaikkityyni — hän on vain käynyt koulua ja opiskellut ja kasvanut äärettömässä pakossa, ja isä on jäykkä ja ankara.
— Niin, senhän me näimme, — lisäsin minä.
— Hänellä ei ole ollut ikänään niin hauskaa kuin täällä, — jatkoi
Dorthe; — milloinkaan hän ei ole ollut niin vapaa —
— Ajatelkaa — tällaistahan meillä on melkein aina, — lisäsin minä taaskin; — uh, miten ilkeää mahtaa olla asua ulkomailla —
— Hän menee intialaiseen armeijaan, — sanoi Dorthe.
— Suuri taivas, aivan kuin Kiplingin romaaneissa! — sanoin minä.
— Onko hän kauhean rikas? — tuli jälleen alasängystä.
— Sitä en tiedä.
— Eikö hän sanonut siitä sanaakaan? — kysyi Susanna hämmästyneenä.
— Ei, sitä hän ei tehnyt, sitähän hänen ei tarvinnut kertoa; on aivan sama, olipa hän rikas tahi ei.
— Julkaistaanko se pian? — kysyi Susanna jälleen.
— Ei — me ainoastaan odotamme toisiamme.
— Kuinka kauan? — sanoi Susanna.
— Viisi vuotta —
Pysähdys.
— Herrat unohtavat kyllä pian, niin sanovat kaikki, — sanoi Susanna.
— Oh, Jim ei unohda, — sanoi Dorthe.
— Ajatelkaapa, viisi vuotta, — sanoin minä. Se oli sellainen ikuisuus, että sitä tuskin saattoi ajatella.
Vaikkakin minä olin tuntevinani Jimin niin hyvin, niin minulla oli kuitenkin melkoinen joukko asioita kyseltävänä. En tiedä, kuinka asianlaita on, mutta kun ihmiset menevät kihloihin, niin he ovat kuin olisivat uusia.
— Nyt minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta, — sanoi Dorthe, — ja
Jimiä olen tavannut seitsemäntoista kertaa —
— Paljoa useammin, — keskeytin minä.
— En, minä olen laskenut, — sanoi Dorthe jälleen, — ja ne seitsemäntoista kertaa ovat enempi kuin kaikki seitsemäntoista vuotta yhteensä.
Voi, miten ihmeellistä! Niin ihmeellisen merkillistä mahtaa olla kihloissa oleminen — melkein sellaista, että tuskin saattaisi elää.
Taivas oli pilvistä harmaa, ja usva peitti seuraavana päivänä laaksot — se liiteli pieninä kuontaloina sinisillä tuntureilla.
Aaste-tuvassa oli tullut hieman alakuloista — sehän oli vain vanha, harmaa mökki etäällä syrjäseudussa.
Ei kannattanut enää vähääkään pestä pöytiä ja penkkejä ja saada niitä häikäisevän valkoisiksi. Eikä koristaa takkaa koivunoksilla.
Uh, itse asiassahan me olimme hyvin yksinäisiä täällä mökissä. Ei ollut kulunut edes päivääkään Jimin matkustamisesta — mutta oli niin autiota, oli kuin meillä ei enää olisi ollut mitään odotettavaa.
— Entä Finn? — sanoi Dorthe äkkiä; — olihan puhe, että hän tulisi tänne kolmen viikon kuluttua.
Ajatelkaapa, Finnin olin melkein unohtanut; hänessä nyt sitäpaitsi ei ollut mitään odottamista — minun mielestäni.
Matti oli mennyt postia noutamaan eikä tuntunut tulevan koskaan takaisin. Olen tosin unohtanut kertoa, että Mari on lähetetty pois jo kauhean kauan sitten; on jo varmaankin kulunut viikko siitä, kun Matti meni hänen kanssaan Opstadiin kysymään, saiko tyttö olla siellä sen ajan kun hän oli meidän palveluksessamme.
Päivä kulki kuin ryömien eteenpäin.
— Onko teillä halua vielä olla täällä? — sanoin minä äkkiä.
— Minä olen väsynyt täälläoloon, — sanoi Susanna.
— En tiedä, mutta minusta on kuin olisin täällä lähempänä Jimiä, — sanoi Dorthe.
Päätimme panna varhain nukkumaan, sillä meillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Postissahan ei myöskään tullut niin mitään hauskaa — ihmiset unohtivat nyt meidät kokonaan.
Olimme juuri lukinneet oven ja alkaneet riisuutua.
— Ts, — sanoin minä, — joku on ulkona —
Kuuntelimme suut auki. Joku sipsutti heinikossa.
Pyhimysten nimessä, kuka siellä saattoi olla? Muutamia hetkiä kului, me pukeuduimme nopeasti.
Entä jos siellä oli joku kulkuri.
— Ha lia ha — ha lia ha, — kuului laulua ovenraosta.
— Se on Jim, — huusimme me kaikki ja hyökkäsimme ulos.
Siinä hän seisoi kynnyskivellä ilmi elävänä ruskeassa puvussaan. Ajatelkaapa, hän ja Dorthe syöksyivät suoraa päätä toistensa syliin, vaikka me olimme näkemässä!
— Mutta mitä, oletteko täällä — mutta kertokaa — miten ihmeessä —
Ja Jim nauroi säteilevänä: — Minä hyvin viekas — ja hyvin iloinen nyt — me ole hotellissa — laaksossa — etäällä alhaalla, miss Lowell ei siedä jalka vuoksi aja enempä — minä ei sano mitä — ei yhtä sana — mutta otta hevonen ja aja tänne — ja olla Aaste-tupa kaksi tunti — ja mennä pois jälle — eikä kuka aavista, missä minä ollut — ha haa — minä hyvin iloine —
— Ettekö aio kertoa olleenne täällä?
Hän asetti etusormensa suunsa eteen: — Oi, en — minu suu hyvi kiinni — nyt me pitä hyvi hauska hetki, sitte minä lähte —
Oli hirveän hauskaa. Me sytytimme suuren valkean takkaan, niin että se loisti kauas pimeään yöhön. Sillä sumu oli ohentunut, sininen harso verhosi tunturit, sinervä usva kattoi laaksot, mutta kaukana lounaassa kohosi metsän reunasta täysi punainen kuu harmaankelmeällä taivaalla.
Luulen että me lauloimme koko yön. Olimme ulkona ja olimme sisällä — kuu kohosi kohoamistaan ja tuli keltaiseksi, ja tunturit tummenivat, ja Jim lauloi noita pitkäveteisiä englantilaisia sävelmiä, jotka aina ovat samanlaisia; me joimme kahvia ja me kolme tuvassa olijaa lauloimme täyttä kurkkua yli tunturien:
"Me tunnemme maan."
Ja Jim sanoi: — Jos minä karka kaikesta ja jää tänne.
Mutta silloin me kaikki nauroimme.
— Talvella täällä on lunta kattoon asti, — sanoin minä, — eikä täällä ole polkua eikä tietä, ja lumi tuiskuaa — tahtoisitteko silloin olla täällä?
— Oi, hyvin mieluista, — nauroi Jim.
— Mutta silloin te olette Intiassa, missä aurinko teitä paahtaa —
— Mutta minä ajattele Aaste-tupa, — sanoi Jim.
Hevonen odotti häntä, kyytimies joi kahvia kanssamme. Täsmälleen kolme tuntia Jim oli viimeisellä kerralla Aaste-tuvassa.
Me pidimme kaikki kolme rattaista kiinni ja saatoimme häntä metsätiellä.
Mutta Jim piti kätensä Dorthen kädessä, joka oli rattaiden selkänojalla. Koko ajan hän puhui Dorthelle englantia, ainoa mitä minä ymmärsin oli "my darling" — mutta sen hän sanoi monta kertaa.
Sitten metsä tuli pikimustaksi, emmekä me uskaltaneet muuta kuin kääntyä takaisin. Ja Jim nousi ylös rattaissa ja huusi tummalta metsätieltä: — Eläkä hyvin kaikki kolme, kunnes minä tule jälle.
Oli niin kolkkoa saapuessamme jälleen Aaste-tupaan, tumma yö verhosi tunturit, takkavalkea loi hohdettaan kauas ruohoiselle mäenrinteelle. Tunturin yläpuolelta näkyi jo kapea päivänjuomu, joka ennusti auringonnousua.
Dorthe istuutui pankolle ja itki haikeasti.
— Sellaista se on kun menee kihloihin, — sanoi Susanna pisteliäästi; — silloin tulevat surut —
Sitten hän sanoi: — Merkillistä, että sinun piti pyydystää tuollainen kultalintu täällä ylhäällä Aaste-tuvassa — muuten tuo sormus, jonka hän on antanut sinulle, ei oikeastaan todista rikkautta. — Ja Susanna kulki sinne tänne jäykkänä ja säännöllisin kasvonpiirtein ja puristi yhteen suupieliään.
Näettekös miten ilkeiksi ihmiset tulevat, kun he ovat mustasukkaisia!