XVII.
Seuraavana iltana tämän rikasmuistoisen yön jälkeen tuli Finn Bolt.
Hän seisoi pihalla laukku seljässä terävine pikku kasvoineen, emmekä me olleet huomanneet hänen tuloaan.
Minusta Finn Bolt ei ollut vähääkään hauska, mutta oli hyvä, että hän tuli; olihan se kuitenkin vaihtelua.
Hänellä ei muuten ole koskaan mitään lepoa. Aina hänen luisevien, kesakkoisten käsiensä pitää näperrellä jotakin — aina hänellä on jotakin tekemistä. Ei tulisi esimerkiksi milloinkaan kysymykseen, että Finn lepäisi viisi minuuttia vihreällä rinteellä tuijottaen siniselle taivaalle tai istuisi hiljaa kahta minuuttia ja katselisi laaksoon ja olisi hieman surumielinen.
Ei, kaukana siitä, sellainen hän ei ole.
Niinpä hän oli tuskin ehtinyt saada laukkua seljästään ennenkuin jo tahtoi tahkota veitsiä. Hän oli näet ohimennen nähnyt vanhan tahkon navetan seinämällä, korkeiksi kasvaneiden viholaisten keskellä.
Nytpä siis kaikki oli tahkottava. Hän tahkosi minun koruompelusakseni aivan naskaliksi — ehdittyään olla ainoastaan kaksikymmentä minuuttia Aaste-tuvassa. Minä en sanonut hänelle saksista yhtään pahaa sanaa, mutta se tahkoaminen tuottaa minulle haittaa joka kerta kun niitä käytän. Meidän pöytäveitsemme — meillä oli niitä neljä — hän myöskin tahkosi, niin että saattaisimme niillä murhata kenet hyvänsä. Lopuksi hän oli melkein loukkaantunut siitä, ettei meillä enää ollut mitään tahkotuttamista — hän seisoi navetan seinää vasten ja huusi: — Kun teillä kerran on niin erinomaisen hyvä tilaisuus tahkotuttaa, niin on teidän sitä käytettävä —
Sitten hän oli Aaste-tuvan katolla ja heitti alas turvetta, kiviä ja rojua, niin että korvissamme suhisi!
— Täällä tarvitaan järjestävää kättä! — huusi hän katolta.
Aaste-tuvan päädyssä oli luukku; luonnollisesti Finn luukkuun sitä tarkastamaan. — Olisi sääli ottaa Matilta kaikki se komeus, jota hän nauttii navetan ylisillä, — huusi hän; — minä voin erinomaisen hyvin olla täällä yötä. — Hän asetti navetanportaat luukun eteen ja kantoi sinne pari tukevaa heinärukoa. Siellä hän aikoi nukkua.
— Mutta kertokaa minulle, — sanoi hän saatuaan heinät kaikella kunnialla ullakolle, — miten ihmeessä olette saattaneet kestää täällä kokonaista kolme viikkoa yhtämittaa —
— Ah, täällä on ollut niin ihanaa, — sanoin minä.
— Niin, jospa vaan tietäisit, — sanoi Dorthe.
— Tietäisin mitä?
— Miten lumoavaa täällä on ollut, — sanoi Dorthe; hän punastui ja hymyili Susannalle ja minulle.
— Sanokaa minulle — oh, sanokaa minulle — mikä täällä oikeastaan lumoaa, — pyysi Finn.
— Kerro siis, Dorthe, — sanoin minä.
— Finn, kuuleppa — niin, täytyyhän minun puhua se — toisethan tietävät sen myöskin — minä olen täällä mennyt kihloihin —
— Mennyt kihloihin täällä — kenen kanssa, tuhat tulimmaista — en näe täällä mitään muuta kuin metsän ja Maailman Matin —
Silloin me kerroimme kaikkityyni. — Jimin tapaamisesta, hänen isästään, joka kalasti Mustastavirrasta ja oli melkein loordi — miten ihastuttava Jim oli — paljoa viehättävämpi kuin kaikki Norjan herrat — viime yönä hän oli matkustanut Intiaan ja aikoi jäädä sinne viideksi vuodeksi.
Kerrankin Finn istui paikoillaan kokonaista viisi minuuttia kuunnellen, ja hänen silmänsä pysyivät liikkumatta.
— Ja hänen kanssaan sinä olet mennyt kihloihin, — tuli lopuksi.
— Hänen.
— Oletko aivan menettänyt sen vähäisenkin järkipahaisen, mitä sinulla on ollut? — sanoi Finn jälleen. Niin sanovat veljet aina, heidän mielestään ei sisarilla koskaan ole mitään järkeä — senhän tiedätte —
Dorthe oli luonnollisesti siihen tottunut, sillä hän ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain veljeensä ruskeilla samettisilmillään.
— Sepä oli hullunkurisinta mitä olen milloinkaan kuullut, — jatkoi
Finn; — hän pysyy poissa viisi vuotta ja häntä sinä odotat — ha haa —
Dorthen kasvot nytkähtelivät, mutta hän ei sanonut vieläkään mitään.
— Kiitos, sellaisesta kesäkihlauksesta me emme välitä — ja hän on lisäksi korkeaa englantilaista aatelia — yhä parempaa ja parempaa! —
— Hän oli kauhean suloinen, — sanoin minä.
— Hyvä Jumala — miten päättömiä te olette kaikki kolme, — sanoi Finn.
— Minä arvelin kyllä, ettei hän ollut mikään luotettava, — sanoi
Susanna.
— Sitä sinä et ole koskaan sanonut, — kuohahdin minä.
— Mutta minä ajattelin sitä aina, — sanoi Susanna ja puristi yhteen suupieliään.
Mutta silloin Dorthe ei voinut enää itseään hillitä. Hän painoi pienet, ruskeat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti: — Oi, sanokaapa mitä tahdotte — aivan mitä tahdotte — minä uskon Jimiin, minä odotan Jimiä —
— Hän ei ikinä palaa, — sanoi Finn ja löi nyrkkinsä nurmeen, jolla istui — englantilaiseen armeijaan kuuluva upseeri, joka jää Intiaan viideksi vuodeksi — ja hän palaisi tänne sinun luoksesi, jonka hän on tavannut täällä Aaste-tuvassa — hah haa! — Hän kieri maassa nauraen.
— Minä lupasin odottaa, — nyyhkytti Dorthe.
— "Mä kyllä ootan, kun lupasin sen", — lausui Finn ivallisesti — niin, jos tahdot tuhota elämäsi, niin kulje sinä vain odottaen — mutta tuossa tulee Maailman Matti, — jatkoi hän, — hänhän saattaa toisten puutteessa olla terveen järjen edustajana —
Ennenkuin me ehdimme estää, sanoi Finn:
— Kuuleppa, Maailman Matti — tämä pieni tytön tyllerö on mennyt kihloihin sen englantilaisen kanssa, joka asui täällä jossakin — hän on matkustanut Intiaan — mutta viiden vuoden kuluttua hän palaa sydänkäpyään noutamaan — niin hän on sanonut — uskotko sinä hänen tulevan jälleen — sano suoraan, hyvä herra.
Maailman Matti sylkeä läiskähytti ensin pitkän ja ruskean suihkun, sitten hän nauroi koko ryppynaamallaan:
— No, sitähän minnäi, jotta yks' teistä se ol' sen henttu — mut jos sanon suoraa sen mitä meinoon, se ei tule millonkaa takasi — ei, niillä on liijan paljo rahhaa, tuollaisilla, ei ne piittoo muutamista kolikoista.
— Näin puhui Zarathustra — kuuntele hänen sanojaan, — lausui Finn.
— Ja onhan niitä tuollaisii tytönheilakkoja Intijassahii, — Maailman
Matti lähetti jälleen pitkän, ruskean säteen heinikkoon.
Minä kavahdin Dorthen kaulaan. — Älä välitä siitä, mitä nuo sanovat,
Dorthe; me tunnemme Jimin, mutta eivät nuo.
Ja siinä oli Aaste-tupa päivänpaisteessa ja varjossa, ja valkoiset, liitelevät pilvet heittivät pitkiä, pehmeitä värivivahduksiaan tuntureille — pihlajissa, jotka varjostivat Aaste-tuvan kattoa, oli jo suuria, punaisia terttuja — ne loistivat syvänsinistä taivasta vasten.
Mutta seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Dorthe lepäsi pitkin pituuttaan lyhyessä, vihreässä ruohikossa ja itki.
Tietysti Jim tulee takaisin Dorthen luokse.
Niin, ettekö tekin sitä usko?