I
Lukuunottamatta Marabar-luolia, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä, Chandraporessa ei ole juuri mitään näkemisen arvoista. Pikemmin Gangeksen reunustamana kuin huuhtelemana se leviää muutamien kilometrien pituisena jokivartta pitkin, melkein peittyen kaikkeen siihen roskaan, jota se häikäilemättömästi sirottelee ympärilleen. Koska Ganges ei satu olemaan pyhä täällä, ei rannalla ole lainkaan portaita kylpijöille; totta puhuen siellä ei oikeastaan mitään rantaa olekaan, sillä basaarit peittävät näkyvistä joen laajan vaihtuvavärisen panoraaman. Kadut ovat kurjat, temppelit mitättömät, ja jos onkin muutamia kauniita rakennuksia, ovat ne puutarhojen kätkössä tahi kujien takana, joiden saasta kauhistuttaa kaikkia muita, paitsi kutsuvieraita. Chandrapore ei ole milloinkaan ollut suuri eikä kaunis. Noin parisataa vuotta takaperin se sijaitsi keisarillisen Ylä-Indian ja meren välisen liikenneväylän varrella, ja nuo kauniit rakennukset ovat peräisin tältä aikakaudelta. Halu kaupungin kaunistamiseen haihtui tyyten kahdeksannellatoista vuosisadalla. Basaareissa ei ole minkäänlaisia maalauksia ja tuskinpa ainoatakaan kuvanveistosta. Itse puukin näyttää valmistetun mudasta ja asukkaat samasta aineesta luoduilta. Niin alakuloista, niin yksitoikkoista on kaikki, mihin silmä sattuu, että katselija melkein toivoisi Gangeksen huuhtelevan tämän kasvannaisen takaisin sameaan veteensä. Taloja kaatuu, ihmisiä hukkuu ja jää veteen mätänemään, mutta kaupungin ääriviivat pysyvät, pullistuen ulospäin tuolla ja taipuen sisäänpäin täällä, ikäänkuin se olisi alhaisella asteella oleva, mutta silti häviämätön olento.
Kaupungin sisäpuolella vaikutelma muuttuu. Siellä on soikea Maidan [tori] ja pitkulainen kellertävä sairaala. Sekarotuisille kuuluvia taloja kyhjöttää mäellä rautatieaseman vieressä. Rautatien takana, joka noudattaa joen suuntaa, maa alenee kohoten sitten jyrkästi jälleen. Toisella rinteellä on pieni englantilainen siirtokunta, ja sieltä katsottuna Chandrapore näyttää aivan toisenlaiselta. Se on puutarhakaupunki, tai ei oikeastaan kaupunkikaan, vaan metsä, johon on säästeliäästi siroteltu majoja. Se on ihanan joen kastelema paratiisi. Kookospalmut, margosa-, mango- ja viikunapuut, joita basaarit estivät näkymästä, näkyvät nyt tänne peittäen vuorostaan basaarit. Niitä kasvaa puutarhoissa, joita vanhat lammikot kastelevat, ne työntyvät esille ummehtuneista kortteleista ja mitättömistä temppeleistä. Hakien valoa ja ilmaa, voimakkaampina kuin ihminen ja hänen työnsä, ne kohoavat korkealle luhistuneen ympäristönsä yläpuolelle tervehtien toisiaan ja viittoillen toisilleen lehtevillä oksillaan, jotka ovat lintujen asuinsijoja. Erittäinkin sadeaikana ne peittävät silmältä kaiken, mitä tapahtuu niiden juurella, kaunistaen aina, silloinkin, kun ovat kuivuneet tahi lehdettömät, kaupungin englantilaisille, jotka asuvat rinteellä. Eivät tulokkaat saata täältä käsin uskoakaan kaupunkia niin kurjaksi kuin sitä kuvaillaan; heidät on vietävä sinne, jotta he voisivat vapautua harhakuvitelmistaan. Itse englantilainen siirtokunta taas ei aiheuta minkäänlaista mielenliikutusta. Se ei ole miellyttävä eikä rumakaan, vaan yleensä hyvin järkevästi suunniteltu. Punatiilinen kerhorakennus on laidassa, kauempana maustekauppa ja kirkkomaa, ja huvilat teiden varsilla, jotka leikkaavat toisiaan suorakulmaisesti. Se ei vaikuta millään tavalla pelottavalta, ja maisema itsessään on kaunis. Sillä ja kaupungilla ei ole muuta yhteistä kuin molempien yllä kaartuva taivaanlaki.
Taivaallakin on näyttämönmuutoksensa, vaikka ne eivät olekaan niin silmäänpistävät kuin kasvillisuuden ja joen. Joskus se on pilvien kartoittama, mutta tavallisesti se on monivärinen, päävärinä sininen. Päivisin tämä sini vaalenee melkein valkoiseksi sulautuen muun maiseman valoisuuteen; auringonlaskun jälkeen taivaalla on uusi punakeltainen kehys, joka ohenee ylöspäin muuttuen vaaleanpunertavaksi. Mutta sininen pohjaväri on jäljellä ja pysyy yölläkin. Silloin kimaltavat tähdet kuin lamput tuossa äärettömän suuressa holvissa. Niiden takaa siintää avaruus, ja se on vihdoinkin, kaukana kaikista väreistä, vapaa sinestä.
Taivas määrää kaiken — ei ainoastaan sään ja vuodenajat, vaan senkin, milloin maa on kaunis. Maa saa omin voimin aikaan niin vähän — kasvattaa vain muutamia kukkia. Mutta kun taivas niin tahtoo, voi taivaallista ihanuutta sataa Chandraporen basaareihinkin ja siunaus ulottua taivaanrannalta toiselle. Taivas voi tehdä sen, koska se on niin mahtava ja ääretön. Voima tulee auringosta, säteillen joka päivä nöyrästi ojentuneen maan suurelle pinnalle, joka on penikulmittain tasaista ja vain paikoitellen kohoaa hieman muuttuakseen jälleen tasaiseksi. Ainoastaan etelässä kohoaa esiin kuhmuja ja haarakkeita, jotka katkaisevat tämän äärettömän lakeuden. Nämä kuhmut ja haarakkeet ovat Marabar-vuoria, joissa nuo ihmeelliset luolat sijaitsevat.