II
Nuori mies hyppäsi pyörältään, joka kaatui, ennenkuin palvelija ennätti tarttua siihen, ja riensi kuistiin. Hän aivan säteili vilkkautta. — Hamidullah! Hamidullah! Tulenko liian myöhään! hän huudahti.
— Älä koetakaan puolustella itseäsi, talon isäntä vastasi. — Sinä tulet aina liian myöhään.
— Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? Onko
Mahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle.
Kuinka voitte! Mahomet Ali?
— Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani.
— Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka!
— Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte pihaan pyörällänne.
— Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina.
— Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista esinettä kuin hookah [vesipiippu]?
— Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta asiasta.
Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin. Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta, Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään häirinnyt häntä.
— Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani.
Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah, joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen vastaanoton Cambridgessä.
Täällä se on mahdotonta, Aziz! Tuo punanenäinen poikanen on jälleen loukannut minua oikeudessa. En moiti häntä mistään. Häntä on nähtävästi yllytetty loukkaamaan minua. Hän on ollut hyvin kiltti aivan viime aikoihin asti, mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet hänet hoiviinsa.
– Niin, siihen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia täällä, se on minunkin mielipiteeni. He tulevat tänne aikoen vakaasti käyttäytyä kuin herrasmiehet, mutta sitten heille sanotaankin, ettei se sovi. Katsokaa Lesleytä, katsokaa Blakistonia, nyt on sinun punanenäisen poikasi vuoro ja hänen jälkeensä Fieldingin. Muistan vielä Turtonin tulon tänne. Ette usko minua, mutta olen ajanut Turtonin kanssa hänen vaunuissaan. Niin, juuri Turtonin! Olimme kerran oikein läheisiä ystäviä. Hän on näyttänyt minulle postimerkkikokoelmansakin.
— Nyt tuo Turton varmasti epäilisi sinun aikovan varastaa sen. Mutta tuosta punanenäisestä pojasta tulee vielä Turtoniakin pahempi.
— Mene tiedä. Heistä tulee kaikista aivan samanlaisia, ei pahempia eikä parempia. Kun englantilainen mies on ollut täällä pari vuotta, olkoonpa hän sitten Turton tahi Burton — siinä on vain kirjaimen ero — ja englantilainen nainen sanokaamme kuusi kuukautta, niin he ovat aivan samanlaisia. Etteköhän ole samaa mieltä, vai mitä?
— En ainakaan minä, Mahomet Ali vastasi yhtyen tähän katkeraan leikinlaskuun, jossa jokainen sana sekä ärsytti että huvitti häntä. Minä puolestani näen vallanpitäjissämme varsin huomattavia eroavaisuuksia. Punanenäinen mumisee, mutta Turton puhuu selvästi, rouva Turton ottaa vastaan lahjuksia, mutta rouva Punanenä ei ota eikä voikaan ottaa yksinkertaisesti senvuoksi, ettei häntä toistaiseksi vielä ole olemassakaan.
— Lahjuksiako?
— Etkö tiedä, että kun Turtonit lähetettiin Keski-Indiaan selvittelemään kanavaehdotusta, lahjoitti eräs rajah rouva Turtonille kultaisen ompelukoneen, toivoen että vesi suunnattaisiin virtaamaan hänen maansa läpi?
— No, virtaako vesi nyt sen läpi?
— Ei, siinäpä juuri rouva Turtonin taitavuus tulee näkyviin. Kun me tummaihoiset raukat otamme vastaan lahjuksia, täytämme me myös, mitä olemme luvanneet, joutuen siitä hyvästä lain kouriin. Englantilaiset ottavat vastaan lahjuksia tekemättä mitään. Ihailen heitä.
— Ihailemme heitä kaikki. Aziz, ole hyvä ja ojenna minulle hookah!
— Ah, ei vielä! Se on niin miellyttävä juuri nyt.
— Olet itsekäs poika! Äkkiä hän koroitti äänensä huutaen päivällistä. Palvelijat huusivat takaisin ilmoittaen, että se oli valmis. He tarkoittivat, että se olisi pian valmis, ja heidät ymmärrettiinkin oikein, koska ei kukaan liikahtanutkaan. Sitten Hamidullah jatkoi, mutta toiseen sävyyn ja selvästi liikutettuna.
— Mutta ajatelkaahan minun tapaustani — nuorta Hugh Bannisteria. Hän on rakkaiden ystävä-vainajieni, pastori ja rouva Bannisterin, poika, noiden, jotka osoittivat minulle Englannissa niin suurta ystävyyttä, etten voi milloinkaan unhottaa enkä kuvailla sitä. He olivat minulle kuin isä ja äiti, ja keskustelin heidän kanssaan aivan yhtä vapaasti kuin nyt. Vietin lomani heidän pappilassaan ollen kuin kotonani. He uskoivat kaikki lapsensa minun hoivaani — kannoin usein pientä Hughia — vein hänet mukanani kuningatar Victorian hautajaisiin ja pidin häntä käsivarsillani, jotta hän paremmin näkisi kaiken.
Kuningatar Victoria oli toisenlainen, Mahomet Ali mumisi.
— Nyt olen kuullut, että sama poika on saanut paikan erään nahkakauppiaan luona Cawnporessa. Miten ikävöinkään häntä, ja miten kernaasti maksaisin hänen matkansa, jos hän tahtoisi tulla tänne ja pitää taloani kotinaan. Mutta siitä ei tule mitään. Angloindialaiset ovat varmaankin ottaneet hänet hoiviinsa jo aikaa sitten. Hän otaksuisi luultavasti minun tahtovan häneltä jotakin, enkä minä voi sietää sellaista ajatusta vanhojen ystävieni pojan puolelta. Ah, mistähän johtuu, että kaikki! on mennyt niin hullusti tässä maassa, Vakil Sahib? Voitko sinä sanoa sen?
Aziz puuttui nyt keskusteluun. — Ei kannata puhua englantilaisista!
Miksi meidän pitää olla joko heidän, ystäviään tahi vihollisiaan?
Heitetään heidät ulos ja ollaan iloisia. Kuningatar Victoria ja rouva
Bannister olivat ainoat poikkeukset ja he ovat kuolleet.
— Ei, ei, siihen en voi yhtyä, sillä olen tavannut muitakin.
— Niin minäkin, Mahomet Ali sanoi muuttaen odottamatta kantaansa. — Kaikki naiset eivät ole hetikään samanlaisia. — Heidän mielensä oli muuttunut ja he muistelivat kaikenlaisia pieniä ystävyydenosoituksia ja kohteliaisuuksia, joita he olivat saaneet angloindialaisten naisten puolelta. Muuan näistä oli sanonut »Kiitoksia» mitä luonnollisimmalla tavalla. »Hän tarjosi minulle pastillin, kun tomu ärsytti kurkkuani». Hamidullah muisti paljon painavampia esimerkkejä naisten tekemistä enkelimäisistä palveluksista, mutta toiset, jotka tunsivat vain angloindialaisia, saivat hakea muististaan pikku asioita Ei ollut kuitenkaan lainkaan hämmästyttävää, että Hamidullah asettui entiselle kannalleen sanoen: — Mutta kaikki tällainen on tietysti poikkeuksellista. Poikkeukset vahvistavat vain sääntöä. Tavallinen nainen on rouva Turtonin kaltainen, ja sinähän, Aziz, tiedät, millainen hän on. — Aziz ei tiennyt sitä, vaikka sanoi tietävänsä. Hänkin yleistytti kaikki pitäen lähtökohtanaan kärsimiään vääryyksiä; sorrettuun rotuun kuuluvien on vaikeaa menetellä toisin. Sitten kun poikkeukset oli vahvistettu, hänkin yhtyi siihen mielipiteeseen, että kaikki englantilaiset naiset olivat ylpeitä ja lahjuksille alttiita. Lämpö haihtui keskustelusta, joka muuttui viileämmäksi ja laimeammaksi.
Palvelija ilmoitti päivällispöydän katetuksi. Hänestä ei oltu tietääkseenkään. Vanhemmat miehet olivat syventyneet iankaikkiseen politiikkaansa ja Aziz lähti kävelemään puutarhaan. Puut tuoksuivat suloisesti — katkelmia persialaisesta runoudesta juolahti hänen mieleensä. Päivällinen, päivällinen, päivällinen… mutta kun hän palasi sisään saadakseen sen, oli Mahomet Ali vuorostaan lähtenyt puhuttelemaan naisiaan. — Tule vierailemaan vaimoni luo hetkiseksi, sanoi Hamidullah, ja he kuluttivat parikymmentä minuuttia purdahnin takana. Hamidullah Begum oli Azizin kaukainen sukulainen ja hänen ainoa naissukulaisensa Chandraporessa. Tällä oli nyt paljon puhuttavaa hänelle erään perheen jäsenen ympärileikkauksesta, jota ei muka oltu vietetty tarpeeksi juhlallisesti. Sitten hän kysyi, milloin Aziz aikoi mennä naimisiin.
Kunnioittavasti, vaikka hieman ärtyisästi Aziz vastasi: — Kerrassakin on jo tarpeeksi.
– Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän sisarestaan.
He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä.
– Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää?
Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan, jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko polkunaimisiin tahi… Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä… mutta vasta myöhemmin… — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen.
— Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi, että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen, jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä.
Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä, onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä, kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun Azizille.
— Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi ilmoittanut minulle syyn.
— Joku sairas, luullakseni.
— En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen näyttääkseen valtaansa.
— Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi, koska olet pureskellut beteliä.
— Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne!
Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle, palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla, kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta.
— Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika… mutta hän oli jo kaukana kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset].
Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle, hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla — tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle.
Ylilääkäri oli poissa.
— Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan?
Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi. Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään.
— Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. |
— Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten toverinsa esimerkkiä.
— Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin! ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille.
— Hei, tonga wallah, kerhoon, kerhoon! Miksei tuo tyhmeliini lähde?
— Lähde vain, maksan sinulle huomenna, Aziz sanoi ajajalle lisäten kohteliaasti naisille: — Olen onnellinen voidessani palvella teitä. — Naiset eivät vastanneet mitään, koska heidän huomionsa oli kohdistunut ajuriin.
Oli siis tapahtunut, kuten tavallisesti tapahtui — aivan kuin Mahomet Ali oli sanonut. Häntä oli kohdeltu yliolkaisesti — hänen tervehdystään ei muka huomattu ja häneltä vietiin sitäpaitsi hänen vaununsakin. Mutta, olisihan voinut käydä pahemminkin. Häntä lohdutti kaikissa tapauksissa se seikka, että nämä naiset, rouva Callendar ja rouva Lesley, olivat molemmat niin lihavia, että tonga painui kallelleen heidän painostaan. Jos nuo naiset olisivat olleet kauniita, olisi loukkaus ollut suurempi. Hän kääntyi jälleen palvelijan puoleen, antoi hänelle pari hopearahaa ja kysyi, eikö majuri sittenkään ollut jättänyt hänelle minkäänlaista viestiä. Mies vastasi samalla tavalla, vaikka nyt hyvin kohteliaasti. Majuri Callendar oli lähtenyt ulos noin puoli tuntia sitten.
— Sanomatta mitään?
Majuri oli tosiaankin sanonut: »Kirottu Aziz!» — minkä palvelijakin oli ymmärtänyt, mutta tämä oli niin kohtelias, ettei kehdannut toistaa sitä. Juomarahoja voi antaa yhtä hyvin liikaa kuin liian vähän, eikä sellaista rahaa ole vielä lyötykään, jolla voi ostaa ehdottoman totuuden.
— Siinä tapauksessa pitää minun kirjoittaa hänelle kirje.
Häntä pyydettiin käyttämään taloa hyväkseen, mutta hän tunsi sisäänmenon arvoaan alentavaksi. Hänelle tuotiin paperia ja mustetta kuistiin. Hän aloitti: »Herra Tohtori! Kiihkeästä pyynnöstänne kiiruhdin kuin käskyläinen —»ja lopetti siihen. — Ilmoittakaa minun käyneen täällä, se riittää, hän sanoi repien kirjeensä palasiksi. — Tässä on korttini. Hankkikaa minulle tonga.
– Huzoor, kaikki ovat kerhon edustalla.
— Soittakaa siinä tapauksessa ajuri rautatieasemalta. Mutta kun mies riensi täyttämään pyyntöä, Aziz huusi hänelle: — No, oikeastaan se on samantekevää, kävelen mieluummin. Hän pyysi tulitikkuja ja sytytti savukkeen. Vaikka hänelle osoitettu kohteliaisuus olikin ostettua, ilahdutti se häntä kuitenkin. Sitä kestäisi niin kauan, kuin hänellä oli rahaa, ja olihan sekin jo jotakin. Mutta parasta oli sittenkin karistaa Angloindian tomut jaloistaan, paeta verkosta ja omaksua jälleen ne seurustelutavat, joihin hän oli tottunut. Hän läksi reippaasti matkaan, vaikka kävely olikin hänestä hyvin vastenmielistä ruumiinliikuntoa.
Hän oli voimakas pienikasvuinen mies, solakka, mutta oikeastaan hyvin vankka. Käveleminen väsytti häntä kuitenkin, kuten se väsyttää kaikkia Indiassa, paitsi vastatulleita. Likaisessa tiessä on jotakin vihamielistä. Se joko antaa myöten, jolloin jalka vajoaa syvään, tahi se on odottamattoman kova ja terävä painaen kivet ja kiteet jalkapohjaa vasten. Azizilla oli sitäpaitsi jalassa vaatekengät, jotka suojelevat jalkoja huonosti missä maassa tahansa. Päästyään siirtokunnan laitaan häh poikkesi erääseen moskeaan lepäämään.
Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla. Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois. Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän, paljon enemmän … Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan.
Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla. Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin postijuna… ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa. Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä, joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet:
Ah, vuosituhannet kukkii maa, en hautaani sitä nähdä saa: ken sydämeni kuulee kuiskauksen, hän puolestani lausuu rukouksen.
Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui äkkiä ja huusi:
— Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva!
— Voi, voi! huohotti nainen.
— Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne; ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on muhamettilaisille pyhä paikka.
— Olen riisunut ne.
— Oletteko?
— Jätin ne sisäänkäytävään.
— Pyydän siinä tapauksessa anteeksi.
Peloissaan nainen peräytyi niin kauaksi, että vesisäiliö joutui heidän väliinsä. Aziz huusi hänelle: — Olen pahoillani huomautuksestani.
— Niin, minulla kai oli oikeus tulla tänne? Jos katselija riisuu kenkänsä, saa hän tulla tänne, niinhän?
— Tietysti, mutta hyvin harvat naiset vaivautuvat tekemään sen, varsinkin jos luulevat, ettei kukaan näe heitä.
— Se ei vaikuta asiaan. Jumala on täällä.
— Hyvä rouva!
— Olkaa niin kiltti ja sallikaa minun poistua.
— Ah, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta nyt tahi joskus toiste?
— Ette, luullakseni, kiitoksia vain; hyvää yötä.
— Ettekö ilmoittaisi minulle nimeänne?
Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy äänessään: — Rouva Moore.
— Rouva… Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä.
— Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille — ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette äskettäin saapunut Indiaan.
— Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää?
— Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut.
— Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin.
– Mikä sen näytelmän nimi on?
— Kate-serkku.
– Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin.
Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet.
– Esimerkiksi tuollainen kuusipilkkuinen. Satutte sen tielle, se puree teitä ja silloin kuolette.
— Mutta kuljettehan itsekin jalkaisin.
— Minä olen tottunut.
— Käärmeisiinkö?
Molemmat nauroivat. — Olen lääkäri, Aziz sanoi. — Käärmeet eivät uskalla purra minua.
He istuutuivat toistensa viereen sisäänkäytävän suulle ja vetivät kengät jalkaansa.
— Suokaa anteeksi, mutta saanko tehdä teille kysymyksen? Miksi olette tullut Indiaan juuri nyt, kun viileä vuodenaika loppuu?
— Aioin kyllä matkustaa tänne jo aikaisemmin, mutta odottamattomat seikat viivyttivät minua.
— Ilmasto muuttuu pian hyvin epäterveelliseksi. Miksi olette tullut juuri tänne Chandraporeen?
— Saadakseni vierailla poikani luona. Hän on tämän kaupungin pormestari.
— Ei, suokaa anteeksi, mutta sehän on mahdotonta. Pormestarin nimi on
Heaslop. Tunnen hänet melko hyvin.
— Hän juuri onkin poikani, rouva Moore sanoi hymyillen.
— Mutta, rouva Moore, kuinka se voi olla mahdollista?
— Olen ollut naimisissa kaksi kertaa.
— No, nyt ymmärrän. Teidän ensimmäinen miehenne kuoli?
— Niin, ja toinen mieheni myös.
— Silloin olemme samassa veneessä, sanoi Aziz salaperäisesti. — Siinä tapauksessa pormestari on ainoa lapsenne?
— Ei, minulla on vielä nuorempiakin lapsia — Ralph ja Stella, jotka ovat Englannissa.
— Ja onko täällä oleva Ralphin ja Stellan velipuoli?
— On.
— Tämäpä on kummallista, sillä minullakin on kaksi poikaa ja tyttö.
— Ovatko hekin nimeltään Ronny, Ralph ja Stella?
Otaksuma ihastutti Azizia. — Ei, eihän toki. Kuinka hullunkuriselta se kuulostaakaan! Heidän nimensä ovat aivan toiset ja tuntuvat teistä varmasti kummallisilta. Toisen pojan nimi on Ahmed, toisen Karim ja tytön — hän on vanhin — Jamila. Kolme lasta on tarpeeksi. Ettekö tekin ole samaa mieltä?
— Kyllä.
Molemmat olivat hetkisen vaiti ajatellen lapsiaan. Rouva Moore huokaisi ja nousi lähteäkseen.
— Haluaisitteko katsella Minto-sairaalaa jonakin aamuna? Aziz kysyi. —
En voi tarjota teille mitään muuta nähtävää täällä Chandraporessa.
— Kiitoksia, mutta olen jo nähnyt sen. Muuten olisin hyvin mielelläni tullut kanssanne.
— Ylilääkäri varmaankin vei teidät sinne?
— Niin, ja rouva Callendar.
Azizin äänensävy muuttui: — Ah, kuinka ihastuttava nainen hän onkaan!
— Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan.
– Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä?
– Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut suorastaan ihastuttava.
Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan, jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen, kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin…
Rouva Moore kuunteli.
Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle. Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin. Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se sanoiksi:
— Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa kaikki olisivat teidän kaltaisianne!
Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä.
— Siinä tapauksessa olette itämaalainen.
Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän, rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä Azizin mukanaan sisään.
— Indialaiset eivät pääse Chandraporen kerhoon edes vierainakaan, Aziz sanoi vaatimattomasti. Hän ei muistellut pitemmälti kärsimiään vääryyksiä nyt, kun hän oli onnellinen. Kävellessään rinnettä alas ihanassa kuutamossa ja nähdessään jälleen tuon ihanan moskean hän tunsi mielessään omistavansa maan yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muu.