III
Näyteltiin juuri »Kate-serkun» kolmatta näytöstä, kun rouva Moore saapui kerhoon. Ikkunat olivat peitetyt, jotteivät palvelijat näkisi isäntäväkensä näyttelevän, ja kuumuus oli senvuoksi tukahduttava. Toinen sähkölöyhyttimistä surisi kuin haavoittunut lintu; toinen oli rikki. Koskei rouva Moore halunnut palata katselijoiden joukkoon, hän meni biljaardisaliin, missä hän tervehdykseksi sai kuulla huudahduksen: »Haluaisin oppia tuntemaan oikean Indian!», ja silloin hänen oma elämänsä muuttui hänelle heti jälleen todelliseksi. Puhuja oli Adela Quested, tuo kummallinen, harkitsevainen tyttö, jonka saattamisen Englannista tänne Ronny oli uskonut hänen tehtäväkseen. Ja Ronny oli hänen yhtä harkitsevainen poikansa, jonka kanssa neiti Quested luultavasti, mutta ei kuitenkaan varmasti, menisi naimisiin, ja itse hän oli jo vanhahko nainen.
– Niin minäkin haluaisin, ja toivon vain, että saisimme tilaisuutta siihen. Turtonit luultavasti järjestävät meille jotakin tiistaina.
– Siitä tulee ratsastusretki norsuilla tavalliseen tapaan. Ajatelkaa nyt tätäkin iltaa. »Kate-serkku!» Kuinka hullunkurista! »Kate-serkku»! Mutta mitä sinä löysit? Onnistuitko vangitsemaan kuun Gangeksesta?
Molemmat naiset olivat sattumalta edellisenä iltana nähneet kuun heijastuvan etäällä joen pintaan. Vesi oli venyttänyt sitä niin, että kuun kuvajainen näytti suuremmalta ja loistavammalta kuin kuu itse, ja se oli huvittanut heitä.
— Menin moskeaan, mutta en tavoittanut kuuta.
— Kulma on jo varmasti muuttunut. Se nousee vasta myöhemmin.
— Niinpä niin, haukotteli rouva Moore, jota kävelyretki oli väsyttänyt. — Annahan minun ajatella — me kai emme näe täällä kuun toista puolta, luullakseni.
— Niin huonosti ei Indian laita sentään vielä ole, sanoi muuan miellyttävä ääni. — Toisen puolen maasta, jos niin tahdotte, mutta kuu on täällä sama kuin muuallakin. Ei kukaan läsnäolijoista tuntenut puhujaa eivätkä he nähneet häntä sen koommin. Sanottuaan ystävälliset sanansa hän käveli punaisten tiilipylväiden välitse pimeään.
— Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin, sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään, ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka mielestämme parhaiten sopisi siihen.
— Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. – Rouva Moore — neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle — ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi.
Rouva Moore hämmästyi suuresti kuullessaan sen, koska arvokkuus ei juuri kuulu niihin avuihin, joita äidit haluavat nähdä pojissaan. Neiti Questedkin kuunteli sitä levottomana; hän ei ollut vielä harkinnut tarpeeksi, pitikö hän sellaisista miehistä, jotka kehuvat avujaan. Vieläpä hän koetti väitellä asiasta herra Turtonin kanssa, mutta tämä keskeytti hänet ystävällisellä kädenliikkeellä, jatkaen arvosteluaan: — Kaiken kaikkiaan, Heaslop on oikea sahib. Hän on juuri sellainen mies, jollaisia me tarvitsemme. Muuan toinen lakimies, joka seisoi nojautuen biljaardipöytään, lisäsi: — Nyt sen kuulitte! Asia oli sillä selvä, ja piiripäällikkö meni matkoihinsa täyttämään muita velvollisuuksiaan.
Sillä aikaa näytelmä loppui ja amatööriorkesteri alkoi soittaa kansallishymniä. Keskustelu ja biljaardipeli taukosivat, kasvot jäykistyivät. Se oli miehitysarmeijan sotavirsi. Se muistutti jokaista kerhon jäsentä, että he olivat maanpaossa eläviä englantilaisia. Se herätti hieman tunteellisuutta ja vahvisti tahdonvoimaa. Ja vaikka he eivät tunteneetkaan mielessään mitään kuninkaallista tahi jumalallista, tunsivat he kuitenkin jotakin ja saivat voimia tulevien päivien vastoinkäymisiin. Sitten he kaatoivat laseihin ja tarjosivat toisilleen juomaa.
— Adela, tahdotko sinäkin lasillisen? Entä äiti?
He kiittivät kieltäytyen — he olivat kyllästyneet juomiin — ja neiti Quested, joka aina lausui ajatuksensa suoraan, selitti jälleen haluavansa tutustua oikeaan Indiaan.
Ronny oli loistavalla tuulella. Adelan toivomus tuntui hänestä hullunkuriselta ja hän huusi eräälle ohikulkijalle: … Fielding, kuinka voi tutustua oikeaan Indiaan?
— Koettamalla tutustua indialaisiin, vastasi mies ja katosi.
— Kuka hän oli?
– Opettajamme — maakuntaopiston opettaja.
— Niinkuin sitten muka voitaisiin päästä tutustumasta heihin, huokasi rouva Lesley.
— Minä ainakin olen päässyt, sanoi neiti Quested. —| Paitsi omaa palvelijaani olen tuskin puhutellut ainoatakaan intialaista maihinastumiseni jälkeen.
— Kiittäkää onneanne.
— Mutta tahtoisin tutustua heihin.
Hän joutui huvitetun naisryhmän keskipisteeksi. Muuan sanoi: — Ikävöidä indialaisia! Onko kuultu kummempaa! Toinen lausui — Alkuasukkaita! Miten hullunkurista! Kolmas, hieman vakavampi, sanoi: — Antakaahan minun selittää. Alkuasukkaat lakkaavat kunnioittamasta meitä tutustuttuaan meihin.
– Tavallisesti käy niin.
Mutta ystävällinen ja vaatimaton nainen jatkoi: — Olin sairaanhoitajatar ennen naimisiinmenoani ja jouduin usein tekemisiin heidän kanssaan. Tunnen indialaiset. Miten hirveän ikävä asema englantilaiselle naiselle — olin sairaanhoitajattarena itsenäisessä valtiossa. Siellä toivoi vain, että olisi saanut olla heistä erillään niin paljon kuin suinkin.
— Potilaistako myös?
— Nähkääs, kun alkuasukkaan annetaan kuolla, ei sen ystävällisempää tekoa voida tehdäkään hänelle, sanoi rouva Callendar.
— Mutta ajatelkaahan, jos hän pääsisikin taivaaseen, sanoi rouva Moore lempeästi, mutta ivallisesti hymyillen.
— Menköön minne haluaa, kunhan ei vain tule minun tielleni. Kun ajattelen heitä, käy ihoni kananlihalle.
— Minäkin olen tuuminut tuota taivaassa-tapaamisasiaa, ja juuri senvuoksi en hyväksykään lähetyssaarnaajia, sanoi nainen, joka oli ennen toiminut sairaanhoitajattarena. — Pappeja saa kyllä olla, mutta ei lähetyssaarnaajia. Selitän heti tarkemmin ajatukseni.
Mutta samassa tuli piiripäällikkö väliin.
— Haluatteko todellakin tutustua arjalaiseen veljeenne, neiti Quested? Se käy helposti päinsä. En luullut hänen voivan huvittaa teitä. Hän mietti hetkisen. — Saatte käytännöllisesti katsoen tutustua minkälaiseen tyyppiin haluatte. Valitkaa vain. Tunnen virkamiehet ja tilanomistajat. Heaslop voi viedä teidät asianajajapiireihin, ja jos tahdotte tutustua tarkemmin opetukseen, voimme kääntyä Fieldingin puoleen.
– Olen väsynyt katselemaan noita maalauksellisia olentoja, jotka kulkevat ohitseni kuin koruvyöhykkeen kuvat, sanoi tyttö. — Se oli ihmeellistä ensin astuessamme maihin, mutta pinnallinen lumous haihtuu pian.
Hänen saamansa vaikutelmat eivät kiinnostaneet vähääkään piiripäällikköä, joka oli päättänyt vain huvittaa tyttöä. Pitäisikö hän ehkä pelierästä? Piiripäällikkö selitti hänelle, millainen se tulisi olemaan — ei bridge-erä, vaan kutsut, joissa Idän ja Lännen puolueet sekautuisivat yhteen. Ilmaisumuoto oli hänen oma keksimänsä ja huvitti kaikkia, jotka sen kuulivat.
— Tahtoisin tutustua niihin indialaisiin, jotka ovat samassa yhteiskunta-asemassa kuin tekin ja joita te kohtelette kuin ystäviä.
— Mutta he eivät ole samassa yhteiskunta-asemassa kuin me, sanoi piiripäällikkö nauraen. — He ovat täynnä maailman kaikkia hyveitä, mutta eivät kuitenkaan ole samassa asemassa kuin me, ja nyt on kello jo puolikaksitoista ja on liian myöhäistä ruveta selittämään syitä siihen.
— Neiti Quested, millainen nimi! rouva Turton huomautti miehelleen heidän ajaessaan kotiin. Tämä nuori nainen ei ollut saavuttanut hänen hyväksymistään; hän oli rouvan mielestä vastenmielinen ja nenäkäs. Hän toivoi, ettei neiti Questediä olisi tuotu tänne naitettavaksi kuten näytti, tuolle kiltille pienelle Heaslopille. Hänen miehensä oli sydämessään samaa mieltä, mutta hän ei arvostellut milloinkaan englantilaista naista, ellei siihen ollut pakkoa, ja sanoi sentähden vain, että neiti Quested tietysti oli väärässä. Sitten hän lisäsi: — India saa aikaan ihmeitä arvosteluun nähden erittäinkin kuumana vuodenaikana; se on saanut ihmeitä aikaan Fieldingissäkin. — Rouva Turton huomautti, ettei Fielding ollutkaan oikeata lajia, ja että hän voi mainiosti mennä naimisiin neiti Questedin kanssa, koska ei hänkään ollut oikeata lajia. He saapuivat huvilaansa, joka oli matala ja äärettömän laaja, koko siirtokunnan vanhin ja epämukavin huvila, jonka nurmikentät olivat syvän liemilautasen muotoisia. He ottivat vieläkin lasillisen, mutta nyt vain paljasta vettä, ja menivät vuoteeseen. Heidän poistumisensa kerhosta merkitsi illan huvitusten loppua, sillä kaikilla tällaisilla kokouksilla oli virallinen vivahdus. Sellaisen yhteiskunnan, joka polvistuu varakuninkaan edessä uskoen kuninkaaseen liittyvän jumaluuden olevan siirrettävissä, täytyy myös tuntea kunnioitusta varakuninkaan edustajaa kohtaan. Chandraporessa olivat Turtonit pieniä jumalia.
— Kuinka ystävällinen Burra Sahib olikaan! sanoi Ronny, mielihyvillään hänen vierailleen osoitetusta huomaavaisuudesta. — Tiedättekö, hän ei ole milloinkaan ennen toimeenpannut peli-iltaa. Ja päivällisten jälkeen päälle päätteeksi. Toivon, että olisin voinut järjestää jotakin itse, mutta kunhan tunnette alkuasukkaat paremmin, ymmärrätte, että se on helpompaa Burra Sahibille kuin minulle. He tuntevat hänet — he tietävät, ettei hänen kanssaan sovi leikkiä — minähän olen vielä verraten outo täällä. Kenenkään ei tarvitse luullakaan tuntevansa tätä maata, ennenkuin hän on oleskellut täällä parikymmentä vuotta. Hei, äiti, tässä on päällystakkisi! Ajattele, millaisia erehdyksiä ihminen sentään voi tehdä! Heti tänne tuloni jälkeen tarjosin eräälle asianajajalle savukkeen. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli lähettänyt apulaisensa basaareihin kertomaan siitä ja ilmoittamaan kaikille oikeauskoisille, että heidän oli parasta kääntyä Vakil Mahomet Alin puoleen, koska Ali oli muka hyvissä väleissä pormestarin kanssa. Sen jälkeen olen oikeudessa kohdellut häntä niin asiallisesti kuin suinkin. Se oli minulle opiksi ja toivoakseni hänelle myös.
— Eikö olisi paremmin opiksi, jos tarjoaisit kaikille asianajajille savukkeen?
— Ehkä, mutta aikaa on vähän ja liha on heikko; Luulenpa, että tupakoin mieluummin kerhossa omieni joukossa.
— Miksi ei noita asianajajia kutsuta kerhoon? kysyi neiti Quested itsepäisesti.
Pääsy kielletty. Hän oli ystävällinen ja suopea ja näytti ymmärtävän selvästi, miksi neiti Quested ei ymmärtänyt. Hän käsitti olleensa samanlainen itsekin, mutta ei pitkää aikaa. Hän meni kuistille ja huusi tiukasti. Hänen saisinsa vastasi, ja kääntämättä päätään Ronny käski ajaa vaununsa esiin.
Rouva Moore, joka oli ikävystynyt kerhossa, vilkastui ulkoilmassa. Hän katseli kuuta, joka kumotti kullankeltaisena purppuraisella taivaalla. Englannissa kuu oli tuntunut hänestä kylmältä ja vieraalta, mutta täällä se kääriytyi yön syliin maan ja kaikkien muiden tähtien kanssa. Äkillinen tunne hänen ja taivaankappalten yhteydestä ja sukulaisuudesta virtasi tuon vanhan naisen läpi kuin vesi säiliön läpi, jättäen jälkeensä kummallisen raittiin viileyden. Hän ei hyväksynyt »Kate-serkkua» eikä kansallishymniä, mutta niiden sävel oli muuttunut uudeksi, samalla tavoin kuin cocktail ja sikarit olivat muuttuneet näkymättömiksi kukiksi. Kun moskea tuli näkyviin pitkänä ja latteakattoisena eräässä tien mutkassa, hän huudahti: — Kas tuonne minä menin; kävin siellä!
– Oletko käynyt siellä? Milloin sitten? kysyi hänen poikansa.
— Väliajalla.
— Mutta, äiti, eihän sellainen sovi lainkaan.
— Eikö äidillekään? vastasi rouva Moore.
— Ei, Se ei todellakaan sovi tässä maassa. Se on vaarallista jo käärmeidenkin vuoksi. Ne lähtevät tavallisesti liikkeelle iltaisin.
— Juuri niin sanoi nuori mieskin.
— Tämähän kuulostaa hyvin romanttiselta, sanoi neiti Quested, joka oli tavattomasti kiintynyt rouva Mooreen ja iloitsi hänen pienestä seikkailustaan. — Sinä kohtaat moskeassa nuoren miehen etkä mainitse siitä minulle mitään.
— Aioin juuri kertoa siitä sinulle, Adela, kun jotakin tuli väliin, ja sitten unhotin sen. Muistini alkaa jo huonontua.
— Oliko hän hauska?
Rouva istui hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Hyvin hauska.
— Kuka hän oli? kysyi Ronny.
— Lääkäri; en tiedä hänen nimeään.
— Lääkärikö? En tunne ketään nuorta lääkäriä täällä Chandraporessa.
Minkä näköinen hän oli?
— Melko lyhyt, pieniviiksinen ja vilkassilmäinen mies. Hän huusi minulle jotakin kengistäni, ollessani moskean pimeimmässä osassa. Siten pääsimme puheen alkuun. Hän luuli minun tulleen pyhäkköön kengät jalassa, mutta onneksi olin muistanut tavan. Hän kertoi minulle lapsistaan ja sitten palasimme yhdessä kerhoon. Hän sanoi tuntevansa sinut hyvin.
– Kunpa vain olisit näyttänyt hänet minulle! En saa nyt päähäni, kuka hän on.
— Hän ei tullut sisälle kerhoon. Hän sanoi, ettei hän saa.
— Silloin totuus paljastui Heaslopille ja hän huudahti: — Hyvä Jumala! Ei suinkaan hän ollut muhamettilainen? Miksi ihmeessä et sanonut puhutelleesi alkuasukasta? Olin aivan väärillä jäljillä.
— Muhamettilainen! Miten äärettömän kiinnostavaa! huudahti neiti Quested. — Ronny, eikö tämä olekin juuri äitisi tapaista? Meidän keskustellessamme, kuinka pääsisimme tuntemaan oikean Indian, hän menee ja kohtaa; sen, ja unhottaa sitten kokonaan kokemuksensa.
Mutta Ronny oli hämillään. Äitinsä kuvauksesta hän oli luullut lääkäriä nuoreksi Mugginsiksi Gangeksen toiselta puolen ja paljastanut kaikki toverilliset tunteensa. Olipa tämä sekasotkua! Miksi äiti ei ollut vihjaissut äänenpainollaankaan puhuvansa indialaisesta? Vihaisesti ja diktaattorimaisesti hän alkoi kysellä häneltä: — Huusiko hän todellakin sinulle moskeassa? Kuinka? Miten hävytöntä! Mitä hänellä itsellään oli tekemistä siellä siihen aikaan? Ei, se ei ole heidän rukoushetkensä. Tämän hän sanoi vastaukseksi neiti Questedille, joka oli hyvin innoissaan seikkailusta. — Vai huusi hän sinulle jotakin kengistäsi. Siinä tapauksessa se oli hävyttömyys. Vanha temppu! Toivon, ettet olisi riisunut kenkiäsi.
— Ehkäpä se oli hävyttömyyttä, mutta mikään temppu se ei ollut, sanoi rouva Moore. Indialainen oli vallan suunniltaan, kuulin sen hänen äänestään. Mutta hän muuttui heti, kun vastasin hänelle.
— Sinun ei olisi pitänyt vastata.
— Mutta, kuulehan nyt, sanoi järkevä tyttö — etkö odottaisi vastausta joltakin muhamettilaiselta, jos käskisit häntä ottamaan hatun päästä kirkossa?
— Siinä on ero, äärettömän suuri ero, mutta te ette ymmärrä sitä.
– Tiedän, etten ymmärrä, mutta tahtoisin käsittää sen. Ole ystävällinen ja selitä meille.
Heaslop toivoi, ettei Adela puuttuisi koko asiaan. Hänen äitinsä ei merkinnyt niin paljon — hän oli vain huvimatkailija, tilapäinen saattaja, joka palaisi Englantiin sulattamaan saamiaan vaikutelmia. Mutta Adelaan nähden, joka aikoi jäädä pysyvästi maahan, oli toisin; kävisi väsyttäväksi, jos hän joutuisi väärälle tolalle alkuasukaskysymyksessä. Hilliten hevosia hän sanoi: — Tuolla on teidän Gangeksenne.
Naisten huomio kääntyi toiselle taholle. Heidän edessään alhaalla välähti näkyviin loistava valopilkku. Se ei ollut vettä eikä kuutamoa, vaan kuin valkea kuhilas pimeyden viljapellolla. Heaslop kertoi heille, että juuri siihen paikkaan oli muodostumassa uusi hiekkasärkkä ja että tuo tumma kohta sen huipulla oli hiekkaa ja että ruumiit soluvat sen sivu Benareksesta tahi niiden pitäisi solua, jos vain krokotiilit jättäisivät ne rauhaan. — Tänne Chandraporeen saapuu hyvin vähän ruumiita.
— Krokotiilejä siinäkin! Miten hirveätä! mumisi hänen äitinsä. Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät; heitä huvitti, kun vanha nainen sai silloin tällöin pieniä pelonkohtauksia, ja niin oli sopusointu heidän välilleen palautettu. Rouva Moore jatkoi: — Hirmuinen joki! Ihmeellinen joki! — ja huokasi. Loiste alkoi jo himmentyä joko kuun kulun tahi hiekan liikehtimisen vaikutuksesta; Pian olisi tuo loistava kuhilas poissa ja vain pieni ympyrä, joka sekin muuttuisi, kimaltelisi virtaavan tyhjyyden päällä. Naiset väittelivät, ryhtyisivätkö he odottamaan muutosta vai ei. Mutta hiljaisuus oli jo tiessään ja hevoset liikahtelivat malttamattomasti. Ajatellen hevosia he eivät jääneet pitemmälti odottamaan, vaan ajoivat pormestarin huvilaan, missä neiti Quested meni heti levolle rouva Mooren jutellessa hetkisen poikansa kanssa.
Heaslop tahtoi kuulla enemmän tuosta muhamettilaisesta lääkäristä. Hänen velvollisuuksiinsa kuului epäilyttävien kuljeksijain ilmiantaminen; mies oli varmaankin ollut joku kurja puoskari, joka oli lähtenyt liikkeelle basaareista. Kun rouva Moore kertoi miehellä… olevan jotakin tekemistä Minto-sairaalassa, tunsi Heaslop huojennusta ja sanoi, että sen miehen täytyi olla Aziz, ja että hänestä ei ollut mitään pahaa sanottavana.
— Aziz, ihastuttava nimi!
— Keskustelit siis hänen kanssaan. Tuntuiko hän sinusta suopeamieliseltä?
Tietämättä lainkaan, mitä kysymys tarkoitti, rouva Moore vastasi: —
Kyllä, heti ensi hetkestä.
— Tarkoitan vain ylimalkaisesti. Tekikö hän sellaisen vaikutuksen, että hän sietää meitä — meitä raakoja valloittajia, piintyneitä virkavaltaisia miehiä, yleensä meitä kaikkia?
— Kyllä, luulen niin, paitsi Callendareita. Hän ei hyväksynyt
Callendareita lainkaan.
— Vai niin, ja hänkö sanoi sen sinulle? Tämä tulee kiinnostamaan majuria. Ihmettelenpä, mitä hän sillä tarkoitti.
— Ronny, Ronny, et suinkaan aio kertoa tätä majurille?
— Kyllä. Minun on yksinkertaisesti pakko.
— Mutta, hyvä lapsi —
— Jos majuri kuulee jonkun alkuasukas-apulaiseni morkkaavan minua, kertoo hän siitä minulle.
— Mutta, hyvä lapsi, keskustelummehan oli yksityinen.
– Indiassa ei ole mikään yksityistä. Aziz tietää sen kyllä, niin ettei sinun tarvitse olla huolissasi siitä. Hän tarkoitti jotakin sanoillaan. Oma käsitykseni on, ettei hän puhunut totta.
— Miksi se ei olisi ollut totta?
— Hän moitti majuria vaikuttaakseen sinuun.
— Hyväinen aika, en ymmärrä nyt tarkoitustasi!
— Se on sivistyneiden alkuasukasten uusin temppu. Ennen vanhaan he tavallisesti ryömivät, mutta nuorempi sukupolvi haluaa ilmaista miehekkään riippumattomuutensa. He luulevat sen vaikuttavan paremmin. Mutta pöyhkeillessään tahi ryömiessään alkuasukas kätkee aina jotakin sanojensa taakse, ja ellei muuta, niin hän koettaa ainakin sokaista kuuntelijan silmät. Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin.
— Oleskellessasi kotona et milloinkaan arvostellut ihmisiä noin.
— India ei ole koti, vastasi Heaslop melkein töykeästi, mutta saadakseen äitinsä vakuutetuksi hän oli toistanut lauseparsia ja väitteitä, joita hän oli kuullut vanhemmilta virkaveljiltään, eikä hän senvuoksi tuntenut itseään oikein varmaksi. Kun hän sanoi: — Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin, matki hän herra Furtonia, ja »sokaista kuuntelijan silmät» oli majuri Callendarin omaisuutta. Lauseparret tehosivat tavallisesti ja niitä käytettiinkin yleisesti kerhossa, mutta rouva Moore oli taitava huomaamaan, milloin joku liehui lainalentimillä, ja olisi voinut vaatia häntä mainitsemaan suoranaisia esimerkkejä.
Mutta hän sanoi vain: — En voi kieltää, etteivät sanasi kuulosta hyvin järkeviltä, mutta et saa missään tapauksessa kertoa majuri Callendarille sanaakaan siitä, mitä minä nyt olen kertonut sinulle tohtori Azizista.
Heaslop tunsi olevansa uskoton omaa luokkaansa kohtaan, mutta lupasi kuitenkin ja lisäsi: — Vastapalvelukseksi pitää sinun luvata, ettet puhu Adelalle mitään Azizista.
— Enkö saisi puhua hänestä? Miksi en?
— Nyt palaat jälleen samaan asiaan, äiti. En voi todellakaan selittää sinulle kaikkea. En tahdo, että Adela tulee levottomaksi, siinä kaikki. Hän saattaa ruveta miettimään, kohtelemmeko me alkuasukkaita oikein ja muita samanlaisia jonninjoutavia asioita.
— Mutta hän matkusti tänne juuri senvuoksi. Me keskustelimme kaikesta laivassa ja meillä oli siitä oikein pitkä keskustelu astuessamme maihin Adenissa. Hän tuntee sinut leikissä, mutta ei työssä, kuten hän sanoo, ja hän halusi tulla tänne katselemaan hieman ympärilleen, ennenkuin hän tekee lopullisen päätöksensä — ja ennenkuin sinäkään teet sen. Hän on hyvin järkevä tyttö.
— Tiedän sen, Heaslop sanoi alakuloisesti.
Hänen äänensä hieman levoton sävy saattoi hänen äitinsä ajattelemaan, että hän oli yhä vielä tuollainen pieni poika, jonka täytyi saada omakseen haluamansa kapine, minkävuoksi hän lupasikin täyttää hänen pyyntönsä. He sanoivat toisilleen hyvää yötä suudellen toisiaan.
Mutta Heaslop ei ollut kieltänyt äitiään ajattelemasta Azizia ja äiti muistelikin häntä mennessään huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan kohtausta moskeassa pojan selitysten valossa nähdäkseen, kenen saama vaikutelma oli oikea. Niin, sitä saattoi kyllä pitää vastenmielisenäkin. Lääkäri oli aloittanut moittimalla häntä, oli ensin sanonut rouva Callendaria hauskaksi, mutta muuttanutkin sitten arvosteluaan, kun oli tuntenut lujaa maata jalkojensa alla. Hän oli kertonut vaikeroiden suruistaan, poikennut lukemattomia kertoja toiseen äänilajiin puhuessaan samasta asiasta, ollut epäluotettava, kyseliäs ja kerskaileva. Niin, se oli aivan totta, mutta millaisen väärän kuvan se antoikaan miehestä; se, mikä oli olennaista hänessä, oli lyöty kuoliaaksi.
Ripustaessaan päällystakkiaan naulaan hän huomasi pienen ampiaisen istuutuneen naulan päähän. Hän oli oppinut tuntemaan tuon ampiaisen tahi sen sukulaiset päivän kuluessa. Ne eivät olleet samanlaisia kuin englantilaiset ampiaiset, näillä oli pitkät keltaiset jalat. Ehkä ampiainen luuli naulaa oksaksi — indialaiset eläimet eivät osaa erottaa rakennusten sisäpuolta ulkopuolesta. Yöperhoset, rotat, linnut ja hyönteiset rakentavat pesänsä yhtä hyvin sisälle kuin uloskin; rakennus on niille ikuisen viidakon luonnollinen kasvi. Tuossa se riippui nukkuen, shakaalien ulvoessa kiihkeästi kedoilla ja niiden haukunnan sekautuessa rumpujen pärinään.
— Pieni ystäväni, rouva Moore sanoi ampiaiselle. Se ei herännyt, mutta hänen äänensä liehui ulos ja lisäsi yön hämminkiä.