IV
Piiripäällikkö piti sanansa. Seuraavana päivänä hän lähetti kutsukortteja useimmille paikkakunnan indialaisille herrasmiehille ilmoittaen ottavansa heidät vastaan kerhon puutarhassa ensi tiistaina viiden ja seitsemän välillä ja että rouva Turton toivottaisi mielellään tervetulleiksi kaikki ne heidän perheittensä naiset, jotka eivät välitä purdahnista [purdah, väliverho, joka indial. talossa erottaa naisten osaston]. Hänen tekonsa aiheutti suuren hälinän ja siitä keskusteltiin eri piireissä.
— Tämä tapahtuu maaherran määräyksestä, kuului Mahomet Alin selitys. — Turton ei tekisi sitä milloinkaan, ellei hänen olisi pakko. Nuo korkeammat virkamiehet ovat toisenlaisia, he ovat myötämielisiä meille, varakuningaskin, ja he vaativat, että meitä on kohdeltava oikein. Mutta he tulevat tänne niin harvoin ja asuvat niin kaukana täältä. Kuitenkin —
— Hyvähän on tuntea myötämielisyyttä matkojen päästä, sanoi muuan parrakas vanha herra. — Minä annan enemmän arvoa ystävälliselle sanalle, joka kuiskataan korvaani. Herra Turton on lausunut sen syystä tai toisesta. Hän puhuu ja me kuuntelemme. En ymmärrä, miksi meidän pitäisi väitellä asiasta sen pitemmälti. Lopuksi hän toisti muutamia koraanin lauseita.
— Kaikilla ei ole teidän lempeää luonnottanne, Nawab Bahadur [kunnianimi indialaisten keskuudessa], eikä teidän oppineisuuttanne.
— Maaherra saattaa olla hyvä ystäväni, mutta minä en aiheutakaan hänelle minkäänlaisia huolia. Kuinka voitte, Nawab Bahadur? — Kiitoksia, mainiosti, sir Gilbert. Kuinka itse voitte? — Ja sillä siitä on päästy. Mutta minä voin olla herra Turtonin silmätikkuna, ja jos hän kutsuu minut, otan kutsun vastaan. Aion matkustaa tänne Dilkushasta juuri senvuoksi, vaikka minun silloin täytyykin lykätä toisia asioita tuonnemmaksi.
— Tulette menettämään arvokkaisuutenne, sanoi äkkiä muuan pieni tumma herra.
Kaikki liikahtivat paheksuvasti. Kuka olikaan tämä sivistymätön nousukas, joka uskalsi arvostella piirikunnan rikkainta tilanomistajaa? Vaikka Mahomet Ali olikin samaa mieltä nousukkaan kanssa, katsoi hän velvollisuudekseen vastustaa häntä. — Herra Ram Chand! hän sanoi kumartaen jäykästi kädet lanteilla.
— Herra Mahomet Ali!
— Herra Ram Chand, Nawab Bahadur osaa varmasti päättää ilman teidän arvosteluannekin, mikä sopii hänen arvolleen.
— En luule lainkaan menettäväni arvokkaisuuttani, sanoi Nawab Bahadur Ram Chandille hyvin ystävällisesti, sillä hän huomasi miehen käyttäytyneen epäkohteliaasti, ja tahtoi pelastaa hänet seurauksilta. Hän oli hetkisen aikonut sanoa: »Luulen kylläkin menettäväni arvokkaisuuteni», mutta oli hylännyt sen, koska se ei ollut kohteliasta puhetta. — Miten se vahingoittaisi arvokkaisuuttamme? En todellakaan käsitä. Kutsuhan on laadittu hyvin kohteliaaseen muotoon. — Kun hän tunsi, ettei hän voinut tasoittaa tämän enempää itsensä ja kuulijoittensa välistä yhteiskunnallista juopaa, hän lähetti hienosti puetun pojanpoikansa, joka oli hänen seuralaisenaan, hakemaan vaunuja. Kun ne ajoivat esiin, hän toisti kaiken sanomansa, vaikkakin pitkäveteisemmin, ja lopetti: — Tapaamme tiistaina, hyvät herrat. Toivon silloin kohtaavani teidät kaikki kerhon puutarhassa.
Tämä lausunto merkitsi paljon. Nawab Bahadur oli rikas tilanomistaja, hyväntahtoinen, huomattu mies. Maakunnan kaikki kansankerrokset kunnioittivat häntä suuresti. Hän oli rehellinen vihollinen ja vilpitön ystävä, ja hänen vieraanvaraisuutensa oli tullut sananparreksi. »Lahjoita äläkä lainaa, sillä kuka kiittää sinua siitä kuolemasi jälkeen», oli hänen mielilauseensa. Rikkaana kuoleminen oli hänen mielestään epärehellistä. Kun tällainen mies alistui viidenkolmatta mailin pituiseen automatkaan saadakseen puristaa piiripäällikön kättä, alkoi juhla näyttää toisenlaiselta. Sillä hän ei ollut muutamien huomattavien herrojen kaltainen, jotka lupauduttuaan tulemaan pettävätkin toiset viime hetkessä ja antavat pikkukalojen räpistellä verkossa. Jos hän sanoi tulevansa, ei hän milloinkaan pettänyt niitä, jotka luottivat häneen. Kaikki ne herrat, joiden kanssa hän oli keskustellut, kehoittivat nyt toisiaan menemään kutsuihin, vaikka he sydämessään olivatkin vakuutettuja siitä, että hänen neuvonsa oli tyhmä.
Hän oli puhunut oikeussalin viereisessä pienessä huoneessa, jossa asianajajat odottivat asiakkaitaan. Ja asiakkaat puolestaan odottivat ulkona tomuisella kadulla. He eivät olleet saaneet minkäänlaisia kutsukortteja herra Turtonilta. Ja heidänkin takanaan oli piirejä — väkeä, jolla ei ollut yllään muuta kuin lanteiden ympärille kierretty vaatekappale, väkeä, jolla ei ollut edes sitäkään ja joka kulutti aikaansa lyömällä paria keppiä yhteen tulipunaisen nuken edessä — ihmissuku, joka eli elämäänsä kaukana kaikesta siitä, minkä sivistynyt ihminen voi käsittää, kunnes ei mikään inhimillinen kutsu voinut enää saavuttaa sitä.
Ehkä kaikkien kutsujen täytyykin tulla taivaasta, ehkä ihmiset tekevätkin turhaa työtä koettaessaan toteuttaa yhteenkuuluvaisuuden aatetta, koska he yrityksillään vain laajentavat juopaa. Niin ajattelivat kaikissa tapauksissa vanha herra Graysford ja nuori herra Sorley, nuo alttiit lähetyssaarnaajat, jotka asuivat teurastamoiden takana, matkustivat aina kolmannessa luokassa eivätkä tulleet milloinkaan kerhoon. Isämme huoneessa on monta asuinsijaa, he opettivat, ja vain siellä voidaan ihmiskunnan yhteensoveltumattomat vastakohdat toivottaa tervetulleiksi ja suoda niille huojennusta. Sen kuistilta eivät palvelijat aja pois ketään, olipa hän musta tahi valkoinen, eikä ulkopuolelle tarvitse jäädä kenenkään, joka vain lähestyy rakastavin sydämin. Ja miksi pitäisi jumalallisen vieraanvaraisuuden loppua tähänkään? Ajatelkaahan esimerkiksi apinoita. Eikö siellä voisi olla sijaa apinoillekin? Vanha herra Graysford sanoi ei, mutta nuori Sorley, joka oli vapaamielinen, sanoi kyllä. Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi eivät apinat saisi vastaavaa osaansa autuudesta, ja hän pani tästä kysymyksestä toimeen suopeita väittelytilaisuuksia hinduystäviensä kanssa. Entä shakaalit sitten? Ne tuntuivat totta puhuen melko vastenmielisiltä herra Sorleystäkin, mutta hän myönsi sentään, että koska Jumalan armo on rajaton, voi se ehkä hyvinkin ulottua kaikkiin nisäkkäisiin. Entä ampiaiset? Hän kävi epävarmaksi, kun tuli puhe ampiaisista, ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Entä appelsiinit, kaktukset, kristallit, savi ja kaikki herra Sorleyn sisässä vilisevät bakteerit? Ei, ei, se oli jo liian pitkälle menemistä!