V
Peli-iltaa ei voitu sanoa onnistuneeksi — ei ainakaan siinä merkityksessä, mitä rouva Mooren ja neiti Questedin oli tapana sanoa onnistuneeksi. He tulivat varhain, koska juhla oli toimeenpantu heidän kunniakseen, mutta useimmat indialaiset vieraat olivat tulleet vielä aikaisemmin ja seisoivat nyt toimettomina yhdessä ryhmässä verkkopallokenttien takana.
— Kello on vasta vähän yli viiden, sanoi rouva Turton. — Mieheni tulee virastosta hetkisen kuluttua ja panee kaiken alkuun. En ymmärrä lainkaan, mitä meidän pitää tehdä. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut tällaista illanviettoa kerhossa. Herra Heaslop, aiotteko panna toimeen tällaisia kutsuja minun kuoltuani? Tämä on jotakin sellaista, joka saisi vanhan ajan Burra Sahibit kääntymään haudoissaan.
Ronny nauroi kunnioittavasti. — Sinähän halusit jotakin silmääkiehtovaa ja nyt olemme hankkineet sinulle sellaista, huomautti hän neiti Questedille. — Mutta sinusta nuo hellehattuun ja säärystimiin arjalaiset veljet näyttävät?
Ei kumpikaan nainen vastannut mitään, hieman ikävystyneinä verkkopallokentän toiselle puolen. Ei, tuo ei ollut lainkaan silmääkiehtovaa; kun Itä luopuu vuosisataisesta komeudestaan, laskeutuu se laaksoon, jonka loppua ei näy.
— Meidän pitää ennen kaikkea muistaa, ettei kukaan tänne saapunut merkitse mitään, koska sellaiset eivät tule tänne, jotka merkitsisivät jotakin. Vai mitä, rouva Turton?
— Aivan niin, tuo uhkea nainen sanoi nojautuen taaksepäin. Hän »varustautui», kuten hän sanoi — ei kuitenkaan minkään sellaisen varalta, joka tulisi tapahtumaan tänä iltana tahi tällä viikolla, vaan ajatellen epämääräistä tulevaisuuden tapausta, jolloin joku korkea virkamies saapuisi arvostelemaan hänen yhteiskunnallista suuruuttaan. Julkisesti esiintyessään hän useimmiten oli juuri tällainen, ylhäisen pidättyväinen.
Saatuaan lisää varmuutta hänen kannatuksestaan Ronny jatkoi: — Jos syttyisi kapina, eivät sivistyneet indialaiset hyödyttäisi meitä ensinkään, minkävuoksi heidän voittamistaan puolellemme ei kannata lainkaan koettaakaan, koska he eivät merkitse mitään. Useimmat noista miehistä, jotka nyt näette täällä, ovat kapinallisia sydämessään, ja loput juoksisivat ja huutaisivat toisten mukana. Mutta maanviljelijät — se on kokonaan toinen juttu. Mutta nuo tuolla — älkää kuvitelkokaan heidän edustavan Indiaa.
Hän viittasi aukion takaa näkyvään tummaan ryhmään; siellä näkyi välähdyksiä silmälasien takaa tahi joku raapaisi kengällään ikäänkuin tuntien, että heitä halveksittiin. Eurooppalaiset vaatteet olivat levinneet kuin spitali. Harvat olivat mukaantuneet kokonaan, mutta kukaan ei ollut jäänyt tartunnasta osattomaksi. Oli hiljaista aukion molemmin puolin Ronnyn lopettaessa puheensa; vihdoin liittyi muutamia englantilaisia naisia ryhmään, mutta heidän sanansa tuntuivat haihtuvan heti, kun ne lausuttiin. Muutamia haarahaukkoja liiteli hitaasti taivaalla, niiden yläpuolella leijaili suuri korppikotka, ja läpikuultava taivas heijasti väräjämätöntä valoaan kaikkialle.
Keskusteltiin »Kate-serkusta».
He olivat koettaneet saada esille näyttämöllä oman suhtautumisensa elämään ja pukeutua keskiluokan englantilaisten tapaan, jollaisia he todellisuudessa olivat. Ensi vuonna he esittäisivät »Tie onneen» tahi »Henkivartijat»-nimisen näytelmän. Lukuunottamatta tätä vuosittaista partioretkeä, he antoivat kirjallisuuden olla jokseenkin rauhassa. Miehillä ei ollut aikaa syventyä siihen eivätkä naiset ryhtyneet mihinkään, mitä he eivät voineet tehdä yhdessä miesten kanssa. Heidän tietämättömyytensä kaunotaiteista oli merkille pantava, eivätkä he laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta huomauttaakseen siitä toisilleen. Oli sopimatonta puhua indialaisista, sentähden että se kuului ammattiin, ja vielä vähemmän taiteesta, ja Ronny oli vaientanut äitinsä, kun tämä oli kysynyt hänen viuluaan; viulu oli melkein kuin häpeäpilkku eikä missään tapauksessa soitin, josta saattoi puhua julkisesti. Rouva Moore pani merkille, kuinka suvaitsevaisiksi ja sovinnaisiksi hänen arvostelunsa olivat muuttuneet; kun he kauan aikaa sitten olivat nähneet »Kate-serkun» Englannissa, oli Ronny halveksinut sitä, mutta nyt hän väitti sitä hyväksi ollakseen loukkaamatta kenenkään tunteita.
Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut »moittiva arvostelu, sellainen, jota ei kukaan valkoinen mies olisi voinut kirjoittaa», kuten rouva Lesley sanoi. Näytelmää kiitettiin luonnollisesti yhtä paljon kuin sen näyttämölleasetusta ja näyttelemistäkin, mutta arvostelussa oli ollut seuraava lause: »Neiti Derek, joka muuten sopi ihastuttavasti osaansa, oli nähtävästi kokematon ja unhotti silloin tällöin vuorosanansa». Tätä rehellisen arvostelun heikkoa yritystä oli pidetty hyvin loukkaavana. Neiti Derek, joka oli paatunut, ei kylläkään ollut valittanut, mutta sitä enemmän hänen ystävänsä. Neiti Derek ei kuulunut Chandraporen siirtokunnan asukkaisiin. Hän oli tullut vierailemaan pariksi viikoksi poliisipäällikön, McBryden, luo ja täyttänyt kiltisti yhteisnäyttelyyn viime hetkessä ilmestyneen aukon. Kuinka kaunis muisto hänelle nyt jäisikään heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta!
— Työhön, Mary, työhön! huudahti piiripäällikkö taputtaen vaimoaan olkapäähän ratsuruoskallaan.
Rouva Turton nousi vastahakoisesti. — Mitä minun oikeastaan pitää tehdä? Ah noita purdahn-naisia! Luulin varmasti, ettei ainoakaan heistä tulisi tänne.
Pieni ryhmä indialaisia naisia oli kokoontunut puutarhaan vaatimattoman huvimajan läheisyyteen, minne ujoimmat olivat jo paenneet. Muut seisoivat selin seurueeseen kääpiöpuuryhmän varjossa. Jonkun matkan päässä heistä seisoivat heidän miehiset sukulaisensa pitäen silmällä tätä uhkayritystä.
— Minun mielestäni heidän pitäisi tulla tänne minun luokseni.
— Tule nyt vain, Mary. Älä ole hermostunut.
— Kieltäydyn tervehtimästä miehiä kädestä, paitsi Nawab Bahaduria.
— Keitä siellä nyt oikeastaan onkaan? Hän tarkasteli ryhmää. — Hm, hm, melkein kaikki ne, joita voitiin odottaakin. Luulen tietäväni, miksi kukin on saapunut tänne. Tuo ajattelee välikirjaa ja tuo haluaa saada minut oikealle puolelleen Mohurram juhlassa [Mohurram, muhamettilaisten uskonnollisia juhlia]. Tuolla on tähtientutkija, joka ei tahtonut ottaa osaa kunnallistaen rakennuskustannuksiin, ja tuolla tuo parsilainen, ja tuo on — halloo, kas niin — aivan keskelle runkoruusuryhmää. Veti vasemmasta ohjaksesta aikoessaan vetää oikeasta. Kuten tavallisesti!
— Heille ei olisi milloinkaan pitänyt antaa lupaa ajaa pihalle, koska se ei ole lainkaan hyväksi heille, sanoi rouva Turton, joka vihdoinkin oli alkanut lähestyä huvihuonetta rouva Mooren, neiti Questedin ja rottakoiransa seuraamana. — En ymmärrä lainkaan, miksi he ovat tulleet. He inhoavat tällaista yhtä paljon kuin mekin. Kysykää vain rouva McBrydeltä. Hänen miehensä pakotti hänet toimeenpanemaan purdahnkutsuja, kunnes hän teki lakon.
— Tämä ei ole mikään purdahnkutsu, oikaisi neiti Quested.
— Vai ei! kuului halveksiva vastaus.
— Olkaa ystävällinen ja ilmoittakaa meille, keitä nämä naiset ovat, pyysi rouva Moore.
— Te olette heitä etevämpiä joka suhteessa. Älkää unhottako sitä. Te olette kaikkia indialaisia etevämpiä, paitsi paria kolmea kuningatarta, jotka ovat teidän vertaisianne.
Hän meni tervehtimään ryhmää toivottaen naiset muutamin urdulaisin sanoin tervetulleiksi. Hän oli opetellut kieltä, mutta vain siinä tarkoituksessa, että voisi puhutella palvelijoita, minkävuoksi hän ei tuntenutkaan kohteliaampia sanontatapoja ja tiesi vain teonsanojen imperatiivimuodot. Lopetettuaan lyhyen puheensa hän kysyi seuralaisiltaan: — Onko tämä sellaista, mitä olitte odottaneet?
— Olkaa ystävällinen ja sanokaa näille naisille minun toivovan, että osaisin puhua heidän kieltään, ja ilmoittakaa, että me vasta äskettäin olemme saapuneet heidän maahansa.
— Ehkä me sentään osaamme hieman teidän kieltänne, sanoi muuan nainen.
— Miten hullunkurista, hän ymmärtää! sanoi rouva Turton.
— Eastborne, Piccadilly, High Park Corner, sanoi eräs toinen nainen.
— Niin, he osaavat englanninkieltä.
— Mutta nythän voimme keskustella; miten hauskaa! Adela huudahti vilkastuen.
— Hän tuntee Pariisinkin, huomautti eräs katselija.
— He matkustivat ehkä Pariisin kautta tullessaan tänne, sanoi rouva Turton ikäänkuin olisi kuvaillut muuttolintujen matkoja. Hänen käytöksensä oli muuttunut vieläkin hillitymmäksi hänen huomattuaan muutamien ryhmän naisten eurooppalaistuneen niin, että he ehkä voisivat ruveta arvostelemaan häntä.
— Tuo pienempi nainen on vaimoni, rouva Bhattacharya, selitti katselija. — Tuo pitempi taasen on sisareni, rouva Das.
Molemmat naiset suoristautuivat ja hymyilivät. Heidän liikkeissään oli jotakin kummallisen epävarmaa, aivan kuin he olisivat etsineet jotakin uutta kaavaa, jonka hankkimisessa ei Itä eikä Länsi voinut auttaa heitä. Kun rouva Bhattacharyan mies puhui, kääntyi vaimo syrjään hänestä, mutta mies ei välittänyt lainkaan siitä, että vaimo katseli muita miehiä. Sanoaksemme totuuden, kaikki naiset olivat epävarmoja, kyyristyivät maahan ja suoristautuivat jälleen, nauraa hihittivät ja tekivät pieniä anteeksipyytäviä ja kauhistuneita liikkeitä kaikesta, mitä sanottiin, milloin hyväillen, milloin taas paeten rottakoiraa. Neiti Quested oli nyt saanut ikävöimänsä tilaisuuden; hänellä oli myötämielisiä indialaisia edessään ja hän koetti taivuttaa heitä puhumaan, mutta epäonnistui ja sai turhaan hyökkäillä tätä kohteliaisuuden kaikuvaa muuria vastaan. Kaikki, mitä hän sanoi, aiheutti anteeksipyytävän muminan, joka muuttui sulaksi osanotoksi, kun hän pudotti nenäliinansa. Hän koetti olla tekemättä mitään saadakseen nähdä, mitä se vaikuttaisi, mutta silloin eivät vieraatkaan tehneet mitään. Rouva Moorella oli yhtä vähän menestystä. Rouva Turton odotti heitä pidättyväisenä; hän oli tiennyt jo alusta alkaen, millainen sekasotku tästä kaikesta tulisi.
Kun he sanoivat hyvästi, juolahti jotakin rouva Mooren mieleen ja hän sanoi rouva Bhattacharyalle, jonka kasvoista hän piti: — Sallisittekohan meidän tulla vierailulle luoksenne jonakin päivänä?
— Milloin sitten? kysyi rouva kumartuen ihastuttavasti eteenpäin.
— Milloin teille vain sopii.
— Kaikki päivät ovat sopivia.
— Sopiiko torstaikin?
— Vallan mainiosti.
— Iloitsemme suuresti siitä, koska se on meistä todellakin hauskaa.
Mihin aikaan?
— Milloin vain.
— Sanokaa, milloin sopisi parhaiten. Me olemme täydellisiä muukalaisia teidän maassanne. Emme tiedä lainkaan, milloin otatte vastaan, sanoi neiti Quested.
Ei rouva Bhattacharyakaan näyttänyt olevan siitä selvillä. Hänen viittauksensa vihjasivat siihen, että hän siitä alkaen, kun torstait luotiin, oli tiennyt englantilaisten naisten tulevan vierailulle hänen luokseen jonakin torstaina, ja oli senvuoksi aina kotona sinä päivänä. Kaikki ihastutti eikä mikään kummastuttanut häntä. Hän lisäsi: — Me matkustamme Kalkuttaan tänään.
— Niinkö? huudahti Adela, huomaamatta ensin ristiriitaa. Mutta sitten hän sanoi: — Ah, mutta jos me tulemme, olette te matkustaneet!
— Rouva Bhattacharya ei väittänyt vastaan. Mutta hänen miehensä huusi paikaltaan: — Niin, niin, teidän pitää tulla torstaina!
— Mutta tehän olette silloin Kalkutassa.
— Emmekä ole. Hän sanoi jotakin nopeasti bengaalin kielellä vaimolleen.
— Odotamme teitä torstaina.
— Niin, torstaina, toisti nainen.
— Ettehän vain aio meidän vuoksemme lykätä matkaanne tuonnemmaksi? huudahti rouva Moore.
— Emme suinkaan. Emme ole sellaisia ihmisiä. Mies nauroi.
— Mutta luulen teidän sittenkin peruuttaneen matkanne. Olen siitä kovin pahoillani.
Kaikki nauroivat nyt, huomaamatta kuitenkaan lainkaan sitä, että olivat menetelleet kömpelösti. Seurasi loppumaton väittely, jonka kuluessa rouva Turton hymyili itsekseen ja peräytyi omiensa luo. Sovittiin lopuksi, että he tulisivat torstaina, mutta varhain aamulla, häiritäkseen mahdollisimman vähän Bhattacharyain suunnitelmia. Herra Bhattacharya lupasi lähettää vaununsa hakemaan heitä ja palvelijan näyttämään heille tietä. He sanoivat jäähyväiset ladellen kohteliaisuuksia ja hymyillen, ja kolme naista, jotka eivät tähän saakka olleet ottaneet lainkaan osaa keskusteluun, pyrähti äkkiä esille huvimajasta kuin kolme ihmeellisen väristä pääskystä ja kumarsi heille.
Sillä aikaa oli piiripäällikkökin tehnyt kierroksensa. Hän lausui ystävällisiä huomautuksia ja muutamia leikillisiä sanoja, joille taputettiin innostuneesti käsiä, mutta hän tiesi jotakin epäedullista melkein jokaisesta vieraastaan ja esiintyi senvuoksi mahtavasti. Elleivät he olleet pelanneet väärin, olivat he tehneet jotakin muuta moitittavaa, ja nekin, joissa ei ollut mitään vikaa, halusivat hankkia itselleen joitakin etuja häneltä. Hän arveli, että tällainen pelierä saisi aikaan enemmän hyötyä kuin pahaa; muuten hän ei olisi pannut sitä toimeenkaan, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia harhaluuloja ja hän peräytyikin juuri oikeaan aikaan aukion englantilaiselle puolelle. Hänen jättämänsä vaikutelmat vaihtelivat. Monet vieraat, erittäinkin vaatimattomammat ja vähemmän englantilaistuneet, olivat vilpittömän kiitollisia. Joutuminen niin korkean virkamiehen puhuteltavaksi oli häviämätön aarre. He eivät välittäneet lainkaan siitä, kuinka kauan he saivat seisoa, tai kuinka vähän tapahtui, ja kun kello löi seitsemän, oli heidän poistuttava. Nawab Bahadur oli välinpitämätön omasta puolestaan siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen, mutta liikutettu siitä vilpittömästä ystävyydestä, jonka oli täytynyt olla syynä kutsuun. Hän tunsi vaikeudet. Hamidullahinkin mielestä piiripäällikkö oli suoriutunut hyvin tehtävästään, mutta toiset, kuten Mahomet Alikin, olivat kyynillisiä, koska he olivat varmoja siitä, että Turton oli toimeenpannut kutsut esimiestensä määräyksestä. Heitä kalvoi koko ajan voimaton raivo, joka tarttui muutamiin muihinkin, jotka olivat taipuvaisia katselemaan asioita terveemmältä näkökannalta. Ja kuitenkin iloitsi Mahomet Alikin tulostaan. Pyhätöt ovat houkuttelevia erittäinkin silloin, kun ne harvoin avataan, ja häntä huvitti tarkastella englantilaisen kerhon juhlamenoja, voidakseen sitten jälkeenpäin pilkata niitä ystäviensä kuullen.
Turtonin jälkeen täytti virkamiehistä parhaiten velvollisuutensa pienen maakuntaopiston rehtori, herra Fielding. Hän tunsi hyvin vähän maakuntaa ja vielä vähemmän sen asukkaita, minkävuoksi hän ei ollutkaan niin kyynillinen kuin muut. Nuorekkaana ja iloisena hän kulki joukossa, peuhasi ja teki lukemattomia erehdyksiä, joita hänen oppilaittensa vanhemmat koettivat silotella, koska hän oli heidän suosiossaan. Kun virvokkeita tarjottiin, ei hän palannutkaan englantilaisten puolelle, vaan poltti suunsa indialaisilla herneillä eli gramilla. Hän jutteli kaikkien kanssa ja söi kaikkea. Muun merkillisen lisäksi hän kuuli noiden vasta Englannista saapuneiden naisten saavuttaneen suuren menestyksen ja että heidän kohtelias pyyntönsä päästä rouva Bhattacharyan vieraiksi ei ollut miellyttänyt ainoastaan rouvaa, vaan kaikkia muitakin indialaisia, jotka olivat kuulleet puhuttavan siitä. Se tuntui mieluisalta herra Fieldingistäkin. Hän tuskin tunsi noita äsken saapuneita naisia, mutta päätti kuitenkin kertoa heille, millaisen mielihyvän he ystävällisyydellään olivat valmistaneet indialaisille.
Hän tapasi nuoremman heistä yksinään. Hän seisoi katsellen kaktusaidan raosta kaukaisia Marabar-vuoria, jotka näyttivät siirtyneen lähemmäksi auringon laskiessa. Fielding kertoi uutisensa hänelle ja hän oli siitä niin iloinen ja kiitteli Fieldingiä niin sydämellisesti, että tämä kutsui hänet ja toisen naisen kotiinsa teelle.
— Tulen hyvin mielelläni ja varmasti rouva Moorekin tulee.
— Elän melkein erakon tapaan.
— Sellainen elämä lienee ehkä edullisinta tällaisessa paikassa.
— Opetustyöni ja muiden toimieni takia voin vain harvoin käydä täällä kerhossa.
— Tiedän sen, emmekä me milloinkaan tule alas täältä. Kadehdin teitä, koska saatte elää indialaisten parissa.
— Tahtoisitteko mielellänne tutustua pariin kolmeen heistä?
— Hirveän mielelläni; sitähän juuri kaipaankin. Nämä kutsut harmittavat minua ja tekevät minut niin alakuloiseksi. Maanmieheni täällä ovat luullakseni mielettömiä. On hullutusta kutsua vieraita ja kohdella heitä sitten töykeästi. Te ja herra Turton ja mahdollisesti herra McBryde olette ainoat, jotka ovat käyttäytyneet jokseenkin kohteliaasti, mutta noiden toisten käytös hävettää minua ja tilanne näyttää muuttuvan vain pahemmaksi.
Niin kävikin. Englantilaiset miehet olivat aikoneet käyttäytyä paremmin, mutta sen olivat estäneet heidän naisensa, joita heidän piti palvella, tarjoilla heille teetä, neuvoa heille koirien kasvattamista ja niin edespäin. Kun verkkopalloilu alkoi, tuli välimuuri ylipääsemättömäksi. Oli aiottu panna toimeen muutamia Idän ja Lännen välisiä otteluita, mutta ne unhotettiin, ja tavalliset kerhojoukkueet ottivat kentät haltuunsa. Fieldingiäkin harmitti tämä, mutta hän ei sanonut sitä tytölle, koska hänestä tytön lausunto oli tuntunut jollakin tavalla teoreettiselta. — Kiinnostaako teitä indialainen musiikki? hän kysyi. Yliopistossa oli muuan vanha opettaja, joka osasi laulaa.
-— Ah, tahtoisin niin mielelläni kuunnella sitä! Tunnetteko tohtori
Azizin?
— Minä sekä tunnen hänet että en tunne. Tahtoisitteko, että kutsuisin hänetkin?
— Rouva Moore pitää häntä hyvin miellyttävänä miehenä.
— Mainiota, neiti Quested! Sopiiko teille torstaina?
— Kyllä. Saman päivän aamuna aiomme käydä vierailulla tuon indialaisen rouvan luona. Torstait ovat aina hauskoja päiviä.
— En pyydä pormestaria tulemaan mukaan. Tiedän, ettei hän kuitenkaan pääse siihen aikaan.
— Ronnylla on aina niin paljon tehtävää, vastasi neiti Quested katsellen kukkuloita. Ne muuttuivat äkkiä niin ihmeellisiksi. Mutta hän ei voinut nähdä niitä. Kuva hänen elämästään naimisissa olevana naisena ilmestyi kuin ikkunaluukku hänen eteensä peittäen vuoret näkyvistä. Hän ja Ronny kävisivät täällä kerhossa tällä tavalla joka iltapäivä ja ajaisivat sitten kotiinsa pukeutumaan. Heidän pitäisi seurustella Lesleyn ja Callendarien, Turtonien ja Burtonien kanssa, kutsua heidät luokseen ja käydä heidän luonaan, oikean Indian liukuessa huomaamatta ohi. Värit olisivat vain jäljellä — kirjavan komea lintumaailma aikaisin aamulla, valkoiset turbaanit, tulipunaiset tahi siniset epäjumalankuvat — ja elämä jatkuisi niin kauan kuin väkeä olisi basaareissa ja kylpijöitä vesilammikoissa. Hän saisi katsella kaikkea tätä korkeista ajopeleistään. Mutta se voima, joka vaikutti värien ja elämän takana, pakenisi häntä vielä perusteellisemmin kuin nyt. Hän saisi aina katsella Indiaa kuin koruvyöhykettä, saamatta milloinkaan tutustua sen henkeen; hän otaksui rouva Mooren nähneen vilahduksen juuri tästä hengestä.
Ja kävi kuten hän oli ajatellutkin. He läksivät kerhosta viiden minuutin kuluttua ja sitten he pukeutuivat ja päivällisille saapuivat neiti Derek ja McBrydet, ja ateriaksi tarjottiin Juliennelientä, jossa uiskenteli tykinluodin kokoisia pyöreitä herneitä, väärennettyä maalaisleipää, kalaa, joka oli muka olevinaan kampelaa, mutta olikin täynnä ilkeitä ruotoja, suuria herneitä kyljyksien kera, kakkua ja paistetuille leipäviipaleille ladottuja sardiineja, siis oikeita angloindialaisia ruokia. Joku laji voitiin lisätä tahi ottaa pois aina sen mukaan, kuinka vieraiden yhteiskunnallinen asema laski tahi nousi, herneet voivat kolista enemmän tahi vähemmän, sardiinit ja vermutti saattoivat olla eri liikkeiden maahan tuomia, mutta perinnäistavat olivat järkkymättömät; nautittiin maanpakolaisruokaa, jota ruoanlaittoa ymmärtämättömät palvelijat olivat valmistaneet. Adela ajatteli kaikkia niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet tänne ennen häntä, istuutuen syömään samaa ruokaa ja edistämään samoja suunnitelmia ja saamaan samoja moitteita samalla suopealla tavalla, kunnes he saattoivat olla poikkeamatta syrjään vakituisista keskustelunaiheista ja alkaa vuorostaan moittia toisia. — Minusta ei tule milloinkaan sellaista, ajatteli hän, koska hän itse oli vielä nuori. Mutta samalla hän tunsikin ruvenneensa vastustamaan jotakin, joka oli sekä petollista että sitkeää ja jota vastaan hän tarvitsi liittolaisia. Hänen täytyi kerätä Chandraporessa ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka tunsivat hänen tavallaan, ja hän oli iloinen, että hän oli kohdannut herra Fieldingin ja tuon indialaisen naisen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Tässä oli ainakin alku, ja seuraavina päivinä hän aikoi ottaa tarkemmin selkoa asemastaan.
Neiti Derek oli erään kaukaisen alkuasukasvaltion maharanin seuranainen. Hän oli sukkela ja iloinen, ja viekoitteli kaikki nauramaan lomalleen, jonka hän oli ottanut itselleen sentähden, että hän oli mielestään ansainnut sen, eikä senvuoksi, että maharani oli sallinut hänen matkustaa. Nyt hän sitäpaitsi tahtoi vallata maharajahin auton, jonka tämä oli vienyt mukanaan Delhiin. Hänellä oli suuret suunnitelmat, kuinka hän varastaisi sen sivuradan pääteasemalla vaunusta, jossa se tuotiin takaisin. Hän sanoi myös jotakin hyvin hullunkurista peli-illasta — hän suhtautui yksinkertaisesti koko niemimaahan kuin johonkin operettiin. — Jollei näkisi noiden henkilöiden koomillisia puolia, ei täällä voisi tulla toimeen, hän sanoi. Rouva McBryde — hän oli juuri tuo nainen, joka oli toiminut sairaanhoitajattarena — ei väsynyt huudahtelemaan: — Ah, Nancy, miten sukkelaa! Ah, Nancy, tuollehan voi nauraa ihan kuollakseen! Kunpa minäkin voisin noin suhtautua kaikkeen! Herra McBryde ei puhunut paljoa, mutta tuntui mukavalta mieheltä.
Kun vieraat olivat menneet ja Adela paneutunut nukkumaan, keskustelivat äiti ja poika jälleen keskenään. Poika tarvitsi hänen neuvoaan ja apuaan, vaikka se toiselta puolen harmitti häntä. — Keskusteleeko Adela paljonkin kanssasi? Minulla on niin ylenmäärin työtä, etten voi oleskella hänen parissaan niin paljon kuin tahtoisin, mutta toivoakseni hän on tyytyväinen.
— Adela ja minä keskustelemme enimmäkseen Indiasta. Mutta kun nyt kerran tulit maininneeksi siitä, niin olet aivan oikeassa, että sinun pitäisi olla enemmän hänen parissaan kuin nykyään.
— Ehkä, mutta silloin alkaisivat ihmiset juoruta.
— No, joskus niidenkin täytyy juoruta. Anna niiden puhua!
— Ihmiset ovat niin kummallisia täällä Indiassa, aivan toisenlaisia kuin kotona Englannissa — täällä ollaan aina Parrasvalossa, kuten Burra Sahib sanoo. Sanon sinulle Pienen esimerkin: Kun Adela meni kerhoalueen laitaan Ja herra Fielding seurasi häntä sinne, näin sen herättävän rouva Callendarin huomiota. He pitävät silmällä kaikkea, kunnes näkevät, että vastatullut on oikeata lajia.
— En usko Adelan milloinkaan muuttuvan heidän kaltaisekseen — hän on aivan liiaksi yksilöllinen.
— Niin, sellainen hän on, Ronny sanoi miettiväisesti. Hän tiesi olevansa rouva Mooren mielestä aivan mahdoton. Tottuneena eristettyyn elämäänsä Lontoossa rouva Moore ei tietenkään voinut käsittää, että Indiassa, joka näytti olevan niin täynnä salaperäisyyttä, sovinnaisuuskäsitteet olivat ankarampia kuin Englannissa. — Toivoakseni ei hänen mieltään painosta mikään, jatkoi Ronny.
— Kysy häneltä, kysy häneltä itseltään, rakas poikani.
— Hän on ehkä kuullut puhuttavan kuumasta vuodenajasta, mutta tietysti lähetän hänet vuoristoon huhtikuussa — en kuulu niiden joukkoon, jotka antavat vaimonsa paistua täällä tasangolla.
— Ah, se ei suinkaan johdu ilmoista!
— Kaikki johtuu ilmoista täällä Indiassa, rakas äiti.
— Samaa sanoo herra McBrydekin, mutta Adelaa hermostuttavat paljon pahemmin angloindialaiset itse. He eivät hänen mielestään käyttäydy säädyllisesti indialaisia kohtaan.
— Mitä sanoinkaan? Ronny huudahti kiivastuen. — Tiesin sen jo viime viikolla. On niin naisten tapaista vaivata päätään moisilla pikkuasioilla!
Rouva Moore hämmästyi niin, että unhotti Adelan. — Pikkuasia!
Pikkuasia! toisti hän. — Mikä pikkuasia se on?
— Me emme ole tulleet tänne käyttäytyäksemme säädyllisesti.
— Mitä tarkoitat?
— Juuri sitä, mitä sanonkin. Olemme tulleet tänne jakamaan oikeutta ja turvaamaan rauhaa. Se on ainakin minun käsitykseni asiasta. India ei ole mikään vierassali.
— Sinulla on samanlaiset tunteet kuin Jumalalla, sanoi rouva Moore tyynesti, mutta häntä suretti pikemminkin hänen käytöksensä kuin hänen tunteensa.
Ronny koetti tyyntyä ja sanoi: — India pitää jumalista.
— Ja englantilaiset esiintyvät mielellään jumalina.
— Nyt ei ole kysymys siitä. Täällä me olemme ja tänne aiomme jäädäkin, ja maa saa tyytyä meihin, olimmepa sitten jumalia tahi emme. Ah, kuulehan nyt, huudahti hän melkein intomielisesti, — mitä te, sinä ja Adela, oikeastaan vaaditte minulta? Pitäisikö minun toimia omia maanmiehiäni ja kaikkea sitä vastaan, mitä kunnioitan ja ihailen täällä? Pitäisikö minun luopua saamastani vallasta tehdä maalle palveluksia, senvuoksi etten osaa käyttäytyä ystävällisesti? Ei kumpikaan teistä ymmärrä, mitä työ on, sillä muussa tapauksessa ette milloinkaan puhuisi tuollaista hentomielistä pötyä. Minusta on hyvin ikävää kajota tähän asiaan, mutta joskus minun on pakko. Sinä ja Adela käyttäydytte suorastaan sairaalloisen tunteellisesti. Pidin teitä silmällä tänään kerhossa, sitten kuin Burra Sahib oli nähnyt niin paljon vaivaa huvittaakseen teitä. Minä olen tullut tänne tekemään työtä, muistakaa se, ja pitämään tätä kirottua maata aisoissa. En ole lähetyssaarnaaja, en sosialistinen parlamentinjäsen, enkä harhaileva hento- ja myötämielinen kirjailijakaan, vaan ainoastaan hallituksen palvelija. Itsehän kehoitit minua valitsemaan juuri tämän ammatin, ja se on sellaista kuin se on. Me emme ole ystävällisiä täällä Indiassa emmekä aio tullakaan sellaisiksi. Meillä on täällä tärkeämpääkin tehtävää.
Hän puhui vakavissaan. Hän työskenteli joka päivä uutterasti oikeudessa koettaen päättää, kumpi kahdesta väärästä tiedosta oli oikeampi, yrittäen jakaa oikeutta pelotta, koettaen suojella heikkoa voimakkaamman sorrolta ja erottaa mahdottomuudet mahdollisista valheista ja imartelusta huolimatta. Samana aamuna hän oli tuominnut erään konduktöörin sen johdosta, että mies oli ottanut liian paljon maksua pyhiinvaeltajilta, ja erään pathanin [pathanit, Etu-Indian afgaanit] väkisinmakaamisyrityksestä. Hän ei odottanut itselleen mitään kiitosta eikä tunnustusta tästä. Konduktööri ja pathani tulisivat vetoamaan asiasta, lahjoisivat väliaikana todistajat paremmin ja saisivat tuomionsa peruutetuiksi. Hän oli tehnyt velvollisuutensa. Mutta hän halusi myötämielisyyttä omaistensa puolelta ja hän saikin sitä muilta, paitsi näiltä vastatulleilta. Hän ei halunnut vaivautua »peli-iltoihin» päivän työn päätyttyä, vaan halusi pelata verkkopalloa toveriensa kanssa ja lepuuttaa jalkojaan matalassa tuolissa.
Hän puhui vakavissaan, mutta äiti toivoi sentään, ettei poika olisi ollut niin kiihkeä. Miten Ronny herkuttelikaan tilanteiden nurjilla puolilla! Miten hän korostikaan, ettei hän ollut tullut Indiaan käyttäytymään säädyllisesti, tuntien siitä jopa suoranaista tyydytystäkin. Äiti muisteli hänen kouluaikaansa. Nuoruusvuosien inhimillisyys oli poissa; hän puhui kuin järkevä ja katkeroitunut lapsi. Hänen sanansa olisivat ehkä vaikuttaneet äitiin, mutta kun äiti kuunteli tuota itsetyytyväistä äänensävyä, kun hän näki suun pyöristyvän niin itse rakkaasti pienen punaisen nenän alla, tunsi hän, kylläkin sangen epäjohdonmukaisesti, ettei tämä ollut viimeinen sana Indiasta. Heikkokin katumuksen tunne — ei mikään sen korea vastike, vaan sydämestä lähtevä todellinen katumus — olisi tehnyt Ronnystä toisenlaisen miehen ja brittiläisestä keisarikunnasta toisenlaisen laitoksen.
— Aion väitellä tästä, vieläpä nuhdellakin sinua, sanoi rouva Moore helistellen sormuksiaan. — Englantilaiset ovat tulleet tänne käyttäytyäkseen säädyllisesti.
— Kuinka aiot selittää sen? kysyi Ronny, nyt hyvin ystävällisellä äänellä, koska hän häpesi äskeistä kärsimättömyyttään.
— Siten, että Indiakin kuuluu maailmaan. Ja Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta olisimme ystävällisiä toisillemme. Jumala on rakkaus. Äiti epäröi nähdessään, kuinka vastenmielisiltä hänen väitteensä tuntuivat Ronnystä, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan: — Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta rakastaisimme toisiamme ja todistaisimme sen teoillamme. Hän on läsnä kaikkialla, Indiassakin, nähdäkseen, kuinka onnistumme.
Ronny näytti nyreältä ja hieman levottomaltakin. Hän tunsi tämän uskonnollisen piirteen äidissään ja piti sitä heikkouden merkkinä. Kun hänen isäpuolensa kuoli, oli se esiintynyt hyvin silmiinpistävästi. Hän ajatteli: »Äiti alkaa tietenkin jo käydä vanhaksi, enkä minä saa vihastua hänen sanoistaan».
— Jumala tyytyy siihenkin, että koetamme käyttäytyä säädyllisesti. Hän siunaa kaikkia vakavia, voimattomiakin pyrkimyksiä. Arvelen kaikkien epäonnistuvan, mutta epäonnistumistahan on niin monenlaista. Hyvää tahtoa, enemmän hyvää tahtoa, vielä enemmän hyvää tahtoa. Vaikka minä puhuisin enkelten kielellä…
Ronny odotti, kunnes hän oli lopettanut, ja sanoi sitten ystävällisesti: — Niin juuri! Minun pitää nyt luullakseni lähteä selailemaan papereitani ja sinun pitää mennä nukkumaan.
— Minäkin luulen niin olevan parasta. He eivät kuitenkaan eronneet vielä muutamiin minuutteihin, vaikka keskustelu olikin muuttunut hajanaiseksi, kun siihen oli sekoitettu kristillisyyttä. Ronny hyväksyi uskonnon sikäli kuin se rajoittui kansallishymniin, mutta ei hyväksynyt sitä enää silloin, kun se vaati itselleen vaikutusvaltaa hänen elämäänsä. Silloin oli hänen tapanaan sanoa kunnioittavasti, mutta tiukasti: — En pidä lainkaan siitä, että puhutaan tällaisesta. Jokainen selvittäköön uskonasiansa parhaan taitonsa mukaan. Ja kaikki, jotka kuulivat hänen puhuvan, sanoivat: »Hyvä!»
Rouva Moore tunsi erehtyneensä puhumalla Jumalasta, mutta kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vaikeampi hänen oli välttää puhumasta Hänestä. Jumala oli alituisesti ollut hänen ajatuksissaan hänen Indiaan tulostaan saakka, vaikka hän, kummallista kyllä, ei tuntenut siitä enää samaa tyydytystä kuin ennen. Hänen täytyi alinomaa toistella Jumalan nimeä, koska se oli suurinta, mitä hän tiesi, mutta hän ei ollut milloinkaan tuntenut sen vaikutusta niin vähäiseksi kuin nyt. Taivaankannen yläpuolella tuntui aina olevan toinen kansi ja kaukaisimmankin kaiun takana hiljaisuus. Ja hän katui jälkeenpäin, ettei hän ollut pysynyt tuossa todellisessa ja vakavassa aiheessa, josta hänen matkansa Indiaan oli johtunut, Ronnyn ja Adelan välisessä suhteessa. Joutuisivatko he kihloihin vai ei?