VI

Aziz ei ollut mennyt »peli-iltaan». Kohtauksensa jälkeen rouva Mooren kanssa hän oli saanut muuta tehtävää. Sairaalassa sattui useita kirurgisia tapauksia ja ne pitivät hänet työssä. Hän lakkasi olemasta pannaan julistettu ja runoilija, ja muuttui lääkäriksi kertoen kauhistuneille ystävilleen hauskasti ja yksityiskohtaisesti leikkauksista. Hänen ammattinsa lumosi hänet joskus, mutta hän vaatikin siltä kiihoittavuutta, ja vain hänen kätensä, mutta ei hänen luonteensa, oli tieteellinen. Hän rakasti veistä ja käytteli sitä taitavasti, ja ruiskutti mielellään potilaihin uutta seerumia. Mutta säännöt ja terveydenhoito ärsyttivät häntä ikävyydellään, ja rokotettuaan jonkun miehen lavantaudin varalta hän saattoi itse juoda keittämätöntä vettä. — Mitä voi sellaiselta mieheltä odottaa? sanoi majuri Callendar. Mutta sisimmässään hän tiesi, että jos vain Aziz hänen asemestaan olisi leikannut rouva Graysfordin umpisuolen viime vuonna, olisi tuo vanha rouva ehkä ollut hengissä vielä nytkin. Eikä tämä seikka tehnyt häntä lainkaan ystävällisemmäksi Azizia kohtaan.

Aziz joutui seuraavana aamuna moskeassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen rettelöihin kuten tavallisesti. Majuri, joka oli valvonut puoleenyöhön, tahtoi niin kirotun mielellään tietää, miksi Aziz ei ollut tullut heti saatuaan sanan.

— Suokaa anteeksi sir, mutta minähän tulin. Kun olin tulossa pyörälläni, puhkesi kumi eläinsairaalan kohdalla. Minun täytyi senvuoksi hakea käsiini tonga.

— Puhkesiko se eläinsairaalan kohdalla? Ja mitä teillä oli siellä tekemistä?

— Suokaa anteeksi, mutta…

— Ah Herra Jumala! Jos minä nyt asun tässä — hän potkaisi merkin hiekkaan — ja te asutte tässä — ei kymmenenkään minuutin matkan päässä asunnostani — ja eläinsairaala sijaitsee oikealla yhtä pitkän matkan päässä asunnostanne — tuossa noin — niin mitä teillä on tekemistä sen läheisyydessä ollessanne matkalla minun luokseni? Tehkää nyt hieman työtä vaihteen vuoksi.

Hän meni matkoihinsa kiukuissaan odottamatta selitystä, joka ei olisi ollut lainkaan mutkikas, koska tuo sairaala sijaitsi suoralla linjalla Hamidullahin talon ja hänen asuntonsa välillä, minkävuoksi Azizin oli luonnollisesti ollut pakko sivuuttaa se. Majuri ei saanut milloinkaan päähänsä sitä, että sivistyneet indialaiset vierailevat uskollisesti toistensa luona ja muodostavat vaikeuksista huolimatta uuden yhteiskunnallisen luokan. Hän tiesi vain, ettei kukaan heistä ollut ikinä puhunut hänelle totta, vaikka hän oli oleskellut maassa jo parikymmentä vuotta.

Aziz katsoi huvitettuna hänen menoaan. Hänen ollessaan hyvällä tuulella englantilaiset olivat hänen mielestään hullunkurisia olentoja, ja hän oikein nautti siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä. Mutta tämä nautinto johtui kokonaan tunteesta, hermoista, jotka jokin satunnainen tapaus tahi aika kerran turmelisi; sillä ei ollut mitään sijaa siinä iloisuudessa, jonka valtaan Aziz joutui sellaisten henkilöiden parissa, joihin hän luotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä muuan ilkeä pilajuttu rouva Callendarista. »Minun pitää kertoa se Mahomet Alille saadakseni hänet nauramaan», hän ajatteli. Sitten hän ryhtyi työhönsä. Hän oli taitava työssään ja majurille välttämätön, ja hän tiesi sen. Hän unhotti pilajutun kokonaan toimittaessaan ammattiinsa kuulumia tehtäviä.

Seuraavina miellyttävinä, työteliäinä päivinä Aziz kuuli huhuiltavan, että piiripäällikkö tulisi toimeenpanemaan kutsut, joihin kaikkien pitäisi kuulemma mennä Nawab Bahadurin kehoituksesta. Hänen assistenttitoverinsa, tohtori Panna Lal, oli riemuissaan sen johdosta vaatien itsepäisesti, että heidän piti ajaa yhdessä noihin kutsuihin hänen uusilla vaunuillaan. Tämä järjestely sopi molemmille. Azizin ei tarvitsisi hävetä pyöräänsä eikä maksaa vuokratuista ajopeleistä, ja Panna Lal, joka oli varovainen vanha mies, saisi siten jonkun ohjaamaan hevostaan. Hän voi kyllä ohjata sitä itsekin, mutta vain nipin napin, ja hän pelkäsi autoja ja outoa käännettä kerhon alueelle. — Siellä voi mahdollisesti tapahtua jotakin ikävää, hän sanoi kohteliaasti, — mutta meidän pitää ainakin kunnialla päästä sinne, vaikka emme selviytyisikään sieltä kunnialla takaisin. Ja minusta tuntuisi johdonmukaisemmalta ja tekisi ehkä paremman vaikutuksenkin, jos kaksi lääkäriä saapuisi sinne yhtä aikaa.

Mutta kun lähdön hetki alkoi lähestyä, tunsi Aziz itsensä vastahakoiseksi ja päätti olla lähtemättä. Ensiksikin hän oli myöhään loppuneen työpäivänsä jälkeen vapaa ja onnellinen, ja toiseksi tämä päivä sattui olemaan hänen vaimonsa kuoleman vuosipäivä. Vaimo oli kuollut heti sen jälkeen, kun Aziz oli ruvennut rakastamaan häntä; alussa hän ei ollut rakastanut vaimoaan lainkaan. Koska hän osittain kannatti länsimaisia mielipiteitä, ei hän lainkaan hyväksynyt liittoa sellaisen naisen kanssa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Muutos tapahtui lapsen syntymisen jälkeen. Vaimon rakkaus ja vaimon uskollisuus, jossa oli jotakin muutakin kuin pelkkää alistumista, ja vaimon ponnistukset totuttaa itseänsä purdahnin poistamiseen, mikä varmasti tapahtuisi tulevan sukupolven aikana, ellei vielä heidän aikanaan, voittivat hänet. Vaimo oli järkevä, mutta samalla vanhanaikaisen viehkeä. Niin haihtui vähitellen hänen mielestään tuo tunne, että hänen sukunsa oli valinnut hänelle väärän naisen. Aistilliset nautinnot — no niin, hän oli saanut kokea niitä, mutta ne olivat vuoden kuluessa menettäneet tenhonsa? Hän oli saanut niiden sijalle jotakin, joka näytti kasvavan sitä suuremmaksi, kuta kauemmin he elivät yhdessä. Vaimo synnytti pojan ja antaessaan elämän toiselle pojalle hän kuoli. Silloin Azizille selveni, mitä hän oli menettänyt, ja hän tunsi, ettei mikään nainen voisi milloinkaan täyttää hänen vaimovainajansa paikkaa. Joku ystävä voisi pikemmin olla hänen kaltaisensa kuin joku toinen nainen. Vaimo oli mennyt pois eikä maailmassa ollut ketään hänen vertaistaan. Voiko tämä tunne, että vaimo oli ollut suurenmoinen, olla muuta kuin rakkautta? Hän huvitteli ja unhotti hänet silloin tällöin, mutta joskus hän tunsi, että hänen vaimonsa mukana oli kaikki maailman kauneus ja ilo kadonnut, ja ajatteli itsemurhaa. Tulisiko hän tapaamaan vaimonsa haudan tuolla puolen? Vaikka hän olikin oikeauskoinen, hän ei tiennyt sitä. Jumalan olemassaolo on kyllä kumoamattomasti todistettu, mutta kaikissa muissa kohdissa oli hänkin yhtä horjuvalla kannalla kuin useimmat kristityt; hänen uskonsa haudantakaiseen elämään saattoi heikontua toivoksi, hävitä kokonaan, puhjeta esille jälleen yhdessä lauseessa tahi sydämen muutamissa lyönneissä, niin että verisolut pikemminkin kuin hän itse näyttivät päättävän, mikä mielipide hänellä kulloinkin oli ja kuinka kauan. Näin oli kaikkien hänen muidenkin mielipiteittensä laita. Ei mikään pysynyt eikä mikään hävinnyt tulematta jälleen takaisin; kiertokulku oli yhtämittainen säilyttäen hänet nuorena, ja hän suri vaimoaan syvemmin senvuoksi, että hän suri häntä niin harvoin.

Olisi ollut yksinkertaisempaa sanoa tohtori Panna Lalille, että hän oli muuttanut päätöksensä, mutta viime hetkeen saakka hän ei tiennyt muuttaneensa sitä, koska se muuttui itsestään. Voittamaton vastahakoisuus sai hänet valtoihinsa. Rouva Callendar, rouva Lesley — ei, hän ei voinut sietää heitä surussaan, koska hän pelkäsi heidän aavistavan sen — hän piti englantilaisia naisia tavattoman herkkävaistoisina — ja voivan nautinnokseen kiduttaa ja pilkata häntä miestensä kuullen. Kun hänen olisi pitänyt olla lähtövalmis, hän olikin postikonttorissa kirjoittamassa sähkösanomaa lapsilleen. Palattuaan kotiinsa hän kuuli tohtori Lalin hakeneen häntä ja poistuneen sitten. No niin, menköön hän vain niin kuin hänen hiomattomalle luonteelleen parhaiten sopi. Hän puolestaan aikoi seurustella vainajan kanssa.

Ja hän aukaisi erään laatikon ottaen esille vaimonsa valokuvan. Kun hän katseli sitä, alkoivat kyyneleet tippua hänen silmistään. »Kuinka olenkaan onneton!» hän ajatteli. Mutta koska hän todellakin oli onneton, sekaantui hänen itsesääliinsä muuan toinenkin tunne; hän tahtoi muistella vaimoansa, mutta ei voinutkaan. Miksi hän muisti ihmisiä, joita hän ei rakastanut? Ne ilmestyivät aina niin elävinä hänen eteensä, mutta kuta kauemmin hän katseli tätä valokuvaa, sitä vähemmän hän näki. Tällä tavalla vaimo oli karttanut häntä siitä alkaen, kun he olivat kantaneet hänet hautaan. Hän oli tiennyt vaimonsa häviävän hänen läheisyydestään ja silmistään, luullen kuitenkin, että vaimo voisi elää hänen sielussaan. Hän ei ymmärtänyt, että juuri se seikka, että olemme rakastaneet vainajia, lisää niiden olemattomuutta ja että kuta kiihkeämmin kutsumme niitä, sitä kauemmaksi ne liukuvat meistä. Ruskea pahvipalanen ja kolme lasta — siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä vaimostaan. Se oli sietämätöntä, ja hän ajatteli uudestaan: »Kuinka onneton olenkaan!» tuntien samalla huojennusta. Hetkisen hän oli hengittänyt keuhkoihinsa kalmanhajua, joka ympäröi itämaalaisia ja kaikkia muitakin ihmisiä, mutta koska hän oli nuori, peräytyi hän huohottaen sen tieltä. »En milloinkaan voita tätä», hän sanoi itsekseen. »Urani epäonnistuu varmasti ja poikani saavat huonon kasvatuksen». Sitten kuin tämä oli selvinnyt hänelle, ryhtyi hän työhön sen torjumiseksi ja silmäili muutamia muistiinpanoja, joita hän oli tehnyt sairaalassa eräästä sairaustapauksesta. Ehkä joku rikas mies olisi jonakin päivänä leikkauksen tarpeessa; silloin hän ansaitsisi paljon rahaa. Muistiinpanot kiinnostivat häntä, ja hän lukitsi valokuvan jälleen laatikkoon. Sen aika oli ohi eikä hän enää muistellut vaimoaan.

Teenjuonti kevensi hänen mieltään ja hän lähti tervehtimään Hamidullahia. Hamidullah oli mennyt kutsuihin, mutta ei hänen poninsa. Aziz sai lainaksi sen ja ystävänsä ratsastushousut ja polonuijan. Hän pakeni Maidanille. Se oli melkein tyhjä, paitsi yhtä nurkkausta, missä muutamat nuorukaiset harjoittelivat. Harjoittelivat, mutta mitä? Heidän olisi ollut hyvin vaikeata sanoa sitä, vaikka he ehkä aavistivatkin sen. He juoksentelivat sinne tänne honteloina ja vääräsäärisinä — paikkakunnan väestön ruumiillinen kunto oli huono — kasvoissaan ilme, joka ei johtunut päättäväisyydestä, vaan pikemminkin päätöksestä olla päättäväinen. — Maharajah, salaam! Aziz huudahti leikillään ja nuorukaiset pysähtyivät ja nauroivat. Hän varoitti heitä rasittamasta itseään liiaksi. He lupasivat pitää varansa ja jatkoivat juoksuaan.

Ratsastettuaan kentän keskelle hän alkoi iskeä palloa. Hän ei osannut pelata, mutta hänen poninsa osasi, ja hän alkoi opetella mieli vapaana kaikista inhimillisistä riitaisuuksista. Hän unhotti kokonaan elämän kirotun häärinän ratsastellessaan Maidanin kenttää pitkin ja poikin, iltatuulen hivellessä hänen otsaansa ja kenttää ympäröivien puiden ilahduttaessa hänen silmiään. Pallo kiisi erästä harhailevaa nuorta upseeria kohti, joka myös harjoitteli. Hän löi sen takaisin Azizille ja huusi: — Lähettäkää se tänne jälleen!

— Mainiota!

Upseeri tiesi osapuilleen, kuinka oli pelattava, mutta hänen hevosensa ei lainkaan, niin että hän ja Aziz olivat tasaväkiset. Keskittäessään huomionsa palloon he mieltyivät jollakin tavalla toisiinsa ja hymyilivät pysähdyttäessään hevosensa levähtääkseen. Aziz piti sotilaista — he joko hyväksyivät toverinsa tahi kiroilivat hänelle, mikä oli paljon miellyttävämpää kuin siviilimiesten ainainen ylemmyys — ja nuori upseeri piti kaikista, jotka osasivat ratsastaa.

— Oletteko pelannut usein?

— En milloinkaan.

— Siinä tapauksessa jatkamme vielä hetkisen.

Kun hän löi, pillastui hänen hevosensa, ja hän putosi maahan huudahtaen
»Hyvä Jumala!», mutta ponnahti heti jälleen satulaan.

— Ettekö te putoa milloinkaan?

— Useinkin.

— Sitä en usko!

— He pysähdyttivät hevosensa jälleen hyvän toveruuden sytyttämä tuli silmissään. Mutta se jäähtyi heidän ruumiinsa jäähtyessä, sillä urheilu aiheuttaa vain lyhytaikaisen lämmönnousun. Kansallisuus palasi takaisin, mutta ennenkuin myrkky ehti vaikuttaa, he erosivat tervehtien toisiaan. »Kunpa kaikki olisivat tuollaisia!» ajattelivat molemmat.

Oli jo auringonlaskun aika. Muutamia hänen uskolaisiaan oli tullut kentälle, ja he rukoilivat nyt kasvot Mekkaan käännettyinä. Muuan bramiinihärkä lähestyi heitä ja vaikka Aziz itse ei halunnutkaan rukoilla, ei hän voinut ymmärtää, miksi tuo kömpelö epäjumalaeläin saisi häiritä heitä. Hän tyrkkäsi sitä polonuijallaan. Juuri silloin tervehti häntä eräs ääni tieltä. Siellä oli tohtori Panna Lal, joka palasi piiripäällikön kutsuista mitä syvimmän epätoivon vallassa.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, missä olette piileskellyt? Odotin teitä ainakin kymmenen minuuttia kotonanne, mutta sitten minun oli pakko lähteä.

— Olen hyvin pahoillani; mutta minun piti välttämättä käväistä postikonttorissa.

Jokainen hänen omaan seurapiiriinsä kuuluva henkilö olisi hyväksynyt tämän puolustelun ja ymmärtänyt hänen muuttaneen mieltään, mikä oli jotakin niin tavallista, ettei siitä kannattanut väitellä. Mutta tohtori Lal, joka oli alhaista sukua, ei ollut lainkaan varma siitä, oliko se tarkoitettu loukkaukseksi, ja hän oli sitäpaitsi vihoissaan siitä, että Aziz oli tyrkännyt härkää. — Postiinko? Ettekö olisi voinut lähettää sinne palvelijoitanne? hän kysyi.

— Minulla on niitä niin vähän — elän niin vaatimattomasti.

— Palvelijanne puhutteli minua. Näin palvelijanne.

— Mutta, tohtori Lal, kuinka olisin voinut lähettää pois palvelijani, kun tiesin teidän tulevan; te tulette, me lähdemme tiehemme, taloni jää autioksi, palvelijani tulee ehkä takaisin, mutta sillä aikaa ovat varkaat vieneet kaiken irtaimen omaisuuteni. Kokki on kuuro — en voi milloinkaan luottaa häneen — ja tarjoilija vain pieni poika. Me, Hassan ja minä, emme poistu talosta milloinkaan samalla kertaa. Olen antanut siitä tiukan määräyksen. Hän sanoi kaiken tämän ja paljon muutakin kohteliaisuudesta, säästääkseen tohtori Lalia. Mutta tämän ärtymys ei lauhtunut. — Vaikka niin olisikin ollut, mikä esti teitä kirjoittamasta lippusta, että olitte mennyt? Tohtori Lal sanoi tämän ja vielä paljon muutakin. Aziz inhosi huonoa kasvatusta ja pani poninsa vikuroimaan. — Pysykää syrjässä tahi muuten lähtee minunkin hevoseni liikkeelle myötämielisyydestä! vaikeroi tohtori Lal paljastaen siten todellisen ärtyisyytensä syyn. — Se on ollut niin villi ja mahdoton iltapäivällä. Se turmeli muutamia oikein hienoja kukkia kerhon puutarhassa, ja neljä miestä sai kiskoa sitä takaisin. Englantilaiset herrat ja naiset katselivat tapausta ja päällikkö Sahibkin huomasi sen. Tämä ei tietysti kiinnosta lainkaan teitä, jolla on niin paljon työtä ja niin paljon sähkötettävää. Minä taasen olen vain vanha lääkäri ja tein mielestäni oikein mennessäni sinne, koska minut kerran oli kutsuttu. Voin ilmoittaa teille, että poissaolostanne tehtiin huomautuksia.

— Huomautelkoot minun puolestani niin paljon kuin vain haluavat!

— Kyllä nuorten kelpaa elää! Totisesti, ihan kateeksi käy!

— Menen tahi en mene, miten minua vain miellyttää.

— Ensin lupaatte minulle ja sitten keksitte tuon sähkösanomajutun.
Lähdehän jo liikkeelle, Dapple!

Tohtori ajoi matkoihinsa ja Aziz sai hurjan halun hankkia itselleen verivihollisen. Hän voisi helposti saada halunsa täytetyksi karauttamalla laukkaa tohtorin jälkeen. Ja hän tekikin niin. Dapple pillastui. Sitten hän ratsasti juoksua Maidanin poikki. Nuoren upseerin kanssa pelatun pelin aiheuttama innostus ei ollut vielä kokonaan haihtunut, hän ajoi laukkaa ja juoksua, kunnes hiki tippui hänestä, ja aina siihen saakka, kunnes hän luovutti ponin takaisin Hamidullahin tallirengille, hän tunsi olevansa yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa toinenkin. Mutta kun hän pääsi maahan, tuli pelko hiipien. Oliko hän huonoissa väleissä vallanpitäjien kanssa? Oliko hän loukannut piiripäällikköä jäämällä pois kutsuista? Tohtori Panna Lal oli tosin vaikutusvaltaa vailla oleva mies, mutta oliko sittenkään viisasta riidellä hänen kanssaan? Hänen ajatuksensa kääntyivät tavallisista asioista puhtaasti poliittisiin. Hän ei ajatellut enää: »Voinko sietää noita ihmisiä?» vaan »Ovatko he voimakkaampia kuin minä?» samalla kuin hän hengitti keuhkoihinsa ilmaan levinnyttä myrkkyä.

Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta — tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta.