VII
Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin, kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan, joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren klassillisiin aaltoihin.
Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta. Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia, poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti. Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen, letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti. Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä, mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan. Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros, jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi; hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle laumalle.
Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota, vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä. Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen muiden vieraittensa kanssa.
Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne. Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin.
Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa. Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea, ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden tuntija.
— Tunnette siis minut?
— Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua?
— Tunnen teidät varsin hyvin.
— Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni. Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä on jonkinlaista urheilua.
— Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi.
— Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä valkoinen partakin?
— Kirottua!
— Onko jotakin hullusti?
— Polkaisin kauluksennappini rikki.
— Ottakaa minun nappini.
— Onko teillä mukananne varanappi?
— On; annan sen teille heti.
— En huoli siitä, jos tarvitsette sen itse.
— En tarvitse, se on taskussani. Hän meni sivulle, niin ettei hänen ääriviivojaan voitu nähdä, ja irroitti niskanapin paidastaan, kultaisen napin, jonka hänen lankonsa oli tuonut hänelle Euroopasta. — Täällä on! hän huusi.
— Pyytäisin teitä tuomaan sen minulle tänne, ellette kovin pidä kiinni muodollisuuksista.
— Hetkinen vielä! Kiinnittäessään kaulustansa jälleen paikoilleen
Aziz lausui rukouksen, ettei se kohoaisi sijoiltaan teetä juotaessa.
Fieldingin kantaja, joka auttoi herraansa pukeutumisessa, avasi hänelle
oven.
— Tuhansia kiitoksia! He tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilivät. Aziz alkoi katsella ympärilleen ikäänkuin olisi ollut vanhan tuttavan luona. Fielding ei kummastellut lainkaan, että heistä näin äkkiä oli tullut hyvät tuttavat. Tunneherkät ihmiset joko tulevat ystäviksi heti tahi eivät milloinkaan, ja hänellä ja Azizilla, jotka olivat kuulleet pelkkää hyvää toisistaan, oli varaa luopua muodollisuuksista.
— Mutta minä olen luullut aina, että englantilaiset pitävät huoneensa hyvin hienossa kunnossa. Täällä ei ainakaan näytä siltä. Minun ei tarvitse lainkaan hävetä. Hän istuutui ihastuneena vuoteelle unhottaen sitten itsensä niin, että veti jalkansa koukkuun alleen. — Kuvittelin näkeväni kaiken kylmästi ladottuna laudakoille. No, herra Fielding, sopiiko nappi?
— Mene tiedä!
— Mitä se merkitsee? Ettekö tahtoisi opettaa minulle muutamia uusia sanoja, että englanninkieleni muuttuisi paremmaksi?
Fielding epäili, voisiko »kaikki kylmästi ladottuna laudakoille» tulla sen paremmaksi. Häntä hämmästytti usein nuoremman sukupolven joustavuus vieraan kielen käyttämisessä. He muuttivat ääntämistapaa, mutta osasivat sanoa sen, mitä halusivat, ja sanoa nopeasti. He eivät käyttäneet minkäänlaisia hindulaisia lausetapoja, joita kerhon jäsenet väittivät heidän käyttävän. Mutta kerho kehittyikin hitaasti; se väitti vieläkin, että vain harvat muhamettilaiset, hinduista puhumattakaan, tahtovat syödä englantilaisen pöydässä, ja että kaikki indialaiset naiset saavat oleskella tuon läpipääsemättömän purdahnin takana. Jokainen kerhon jäsen tiesi kuitenkin asian oikean laidan, mutta kokonaisuutena kerho kieltäytyi muuttamasta mielipiteitään.
— Antakaahan minun kiinnittää nappi. Nyt huomaankin… paidan napinreikä on liian pieni, olisi vahinko suurentaa sitä.
— Miksi hitossa ihmisten pitää ensinkään käyttää kauluksia, Fielding murahti taivuttaessaan päätään.
— Me käytämme niitä välttääksemme poliisia.
— Kuinka niin?
— Jos ajan pyörällä englantilainen puku ylläni, saan mennä rauhassa, mutta jos minulla on fetsi päässä, huutaa poliisi: »Lyhtysi on sammunut!» Lordi Curzon [Indian varakuningas vv. 1898—1905] ei muistanut sitä seikkaa kehoittaessaan Indian alkuasukkaita käyttämään värikkäitä pukujaan. Eläköön, nappi meni reikään! Joskus haaveilen, että minulla on loistavat vaatteet ja että ratsastan sotaan Alamgirin jäljessä. Herra Fielding, kuinka India mahtoikaan olla kaunis, silloin kuin mogulien valtakunta [mogulit, turkkil. kansa, joka 16:nnen vuosisadan alussa valloitti suurimman osan Etu-Indiaa] oli suurimmillaan ja Alamgir hallitsi Delhissä riikinkukonvaltaistuimellaan!
— Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät luullakseni.
— Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia.
— Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään?
— Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi?
— Neiti Quested.
— Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta, koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa.
— Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin taiteellinen.
— Onko hän postimpressionisti?
— Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli ymmärrykseni.
Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen tapaan.
— Paitsi naisia, odotan erästä opettajatoverianikin, Narayan Godbolea.
— Ahaa, tuota dekkalaista bramaania.
— Hänkin toivoo entisyyttä takaisin, vaikka ei juuri Alamgiria.
— Eipä tietenkään, arvaan sen. Tiedättekö, mitä tämä dekkalainen bramaani sanoo? Hän väittää englantilaisten valloittaneen Indian heiltä, huomatkaa, heiltä eikä moguleilta. Eikö se ole oikein heidän tapaistaan? Vieläpä he ovat lahjomalla saaneet aikaan, että se on painettu heidän koulukirjoihinsa, sillä he ovat viekkaita ja tavattoman rikkaita. Professori Godbolen täytyy olla hänestä kuulemieni juttujen perusteella aivan toisenlainen kuin muut dekkabramaanit. Oikea kunnonmies.
— Miksi ette te, indialaiset, perusta kerhoa tänne Chandraporeen, Aziz?
– Ehkä perustammekin sen kerran. Mutta tuolla näkyy jo tulevan rouva
Moore ja tuo toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan.
Miten onnellista, etteivät nämä kutsut olleet yleiset, vaan sellaiset, joissa muodollisuudet eivät merkinneet mitään. Tuntien sen Aziz jutteli vaivattomasti englantilaisten naisten kanssa kohdellen heitä kuin miehiä. Kauneus olisi saattanut hänet hämilleen, koska se laatii omat lakinsa, mutta rouva Moore oli niin vanha ja neiti Quested niin ruma, että hän säästyi siitä huolesta. Adelan kulmikas ruumis ja hänen pisamaiset kasvonsa olivat hirveitä virheitä Azizin silmissä, ja hän ihmetteli, kuinka Jumala oli saattanut olla niin julma tätä naisolentoa kohtaan. Siitä johtui, että hänen käytöksensä neitiä kohtaan muuttui täysin vilpittömäksi.
— Tahtoisin tiedustella teiltä erästä asiaa, tohtori Aziz, aloitti neiti Quested. — Kuulin rouva Moorelta, kuinka avulias olitte ollut häntä kohtaan moskeassa ja perin kiinnostavakin. Muutamia minuutteja kestäneen keskustelunne aikana hän oppi tuntemaan Indiaa enemmän kuin näinä kolmena viikkona, jotka olemme viettäneet täällä.
— Ah, sellaisesta pikkuseikasta ei kannata puhuakaan! Mutta onko maassani jotakin muuta, josta voisin kertoa teille?
— Tahtoisin, että selittäisitte meille erään pettymyksen, jonka saimme kokea tänä aamuna. Se johtuu varmaankin indialaisten seurustelutavoista.
— Sellaisia tapoja ei tietääkseni ole olemassakaan. Me olemme luonnostamme hyvin kursailematonta väkeä.
— Pelkään tehneemme jonkin tyhmyyden ja loukanneemme heitä, sanoi rouva
Moore.
— Se on vieläkin mahdottomampaa. Mutta saanko kuulla, mitä on tapahtunut?
— Eräs indialainen rouva ja hänen miehensä lupasivat lähettää vaununsa hakemaan meitä tänään kello yhdeksän aikaan. Mutta vaunut eivät tulleetkaan. Odotimme odottamistamme emmekä voi lainkaan ymmärtää, mitä on tapahtunut.
— Jokin väärinkäsitys, sanoi Fielding, joka heti huomasi tämän tapauksen olevan niitä, joiden oli parasta jäädä selvittämättä.
— Ei, se ei ollut väärinkäsitys, neiti Quested väitti. — He luopuivat matkastaan Kalkuttaankin voidakseen ottaa meidät vastaan. Olemme molemmat aivan varmoja siitä, että olemme tehneet jonkin naurettavan tyhmyyden.
— Minä en ainakaan välittäisi siitä.
— Herra Heaslop sanoo samaa, neiti Quested ilmoitti punastuen hieman. —
Mutta ellei välitä mistään, niin ei opi ymmärtämäänkään mitään.
Isäntä halusi mielellään vaihtaa puheenaihetta, mutta Aziz sekaantui keskusteluun innostuneesti ja sai syyllisten nimien palasista selville, että he olivat hinduja.
— Noilla veltoilla hinduilla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Tunnen vallan hyvin heidät erään sairaalan lääkärin kertomuksista. Mies on veltto ja epätäsmällinen. On vain hyväksi, ettette päässeet heidän luokseen, koska silloin olisitte saaneet aivan väärän käsityksen Indiasta. Heidän kotinsa ei ole siisti, ja minä puolestani luulen sen alkaneen hävettää heitä itseäänkin niin, etteivät he kehdanneetkaan lähettää vaunujaan hakemaan teitä.
— Niin, se voi kyllä olla mahdollista, sanoi rouva Moore.
— Minä inhoan salaperäisyyksiä, sanoi Adela.
— Me englantilaiset olemme sellaisia.
— En ole vihoissani heille senvuoksi, että olen englantilainen, vaan oman persoonallisen käsitykseni vuoksi, korjasi Adela.
— Minä pidän salaperäisyyksistä, mutta vihaan salamyhkäilyä, sanoi rouva Moore.
— Mutta salaperäisyyshän on salamyhkäilyä.
— Ah, luuletteko niin, herra Fielding?
— Salaperäisyys on vain salamyhkäilyn juhlallisempi nimitys. Ei kumpaistakaan kannata penkoa. Aziz ja minä tiedämme, että India on aivan täynnä salamyhkäilyä.
— Indiako? Mutta sehän on järkyttävää!
— Ette huomaa mitään salamyhkäilyä, kun tulette tervehtimään minua, sanoi Aziz melkein tietämättään. — Rouva Moore ja kaikki muutkin — kutsun teidät kaikki. Olkaa niin ystävällisiä ja tulkaa!
Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi ja hän kysyi tohtorin osoitetta.
Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone, jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi heti nähdä, kuka talossa asui.
— Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu, antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä minä pitäisin.
Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän sanoi.
— Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme ketään.
Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan.
— Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia, kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat, kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina? Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore!
— Mitä sitten? rouva kysyi nauraen.
— Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä. He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä. Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin palvella heitä.
Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi sanoa: minä olen India.
Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä »kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet pian maahan.
Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä. Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan.
Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt. Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus, kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan tänne Indiaan?
— Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se Ronnylle.
— Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia.
— Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille pitääksemme heidät täällä?
— Mangoja, mangoja.
He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään,
huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä.
Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin Indiassa
Englantia.
— Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö.
— Luultavasti.
— Ja ikäviksi.
Mutta isäntä ei antanut keskustelun saada näin vaarallista käännettä. Hän kääntyi vanhan naisen puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta, hänen voimatta ymmärtää syytä siihen, ja kysyi hänen suunnitelmistaan. Rouva Moore vastasi haluavansa mielellään katsella opistoa. Kaikki nousivat heti, paitsi professori Godbole, joka parhaillaan söi banaania.
— Älä sinä tule mukaan, Adela, sinähän et pidä oppilaitoksista.
— Niin, se on totta, sanoi neiti Quested istuutuen jälleen.
Aziz epäröi. Hänen kuulijakuntansa hajaantui. Tutumpi osa poistui, mutta tarkkaavaisempi jäi jäljelle. Muistaen, että kutsut olivat yksityiset, hänkin jäi huoneeseen.
Keskustelu jatkui entiseen tapaan. — Voitaisiinko matkailijoille tarjota raakoja mangohedelmiä kiisselinä? — Lääkärinä sanon jyrkästi: ei! — Mutta minä lähetän teille joitakin terveellisiä herkkuja, sanoi vanhus. — Teen sen niin mielelläni.
— Neiti Quested, professori Godbolen herkut ovat ihmeellisiä, sanoi Aziz alakuloisesti. Hänkin olisi tahtonut lähettää vieraille herkkuja, mutta hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi valmistanut niitä. — Niistä saatte hieman Indian esimakua. Minä, ikävä kyllä, olen sellaisessa asemassa, etten voi lähettää teille mitään.
— En ymmärrä, miksi sanotte niin. Olettehan niin ystävällisesti pyytänyt meitä vierailulle kotiinne.
Aziz ajatteli taasen kauhistuneena asuntoaan. Taivas varjelkoon, tuo tyhmä tyttö oli ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta! Mitä hänen nyt piti tehdä? — Niin, se on päätetty! huudahti hän. Pyydän teitä kaikkia vieraikseni Marabar-luoliin.
— Kuinka ihastuttavaa siitä tuleekaan!
— Ah, siitä tulee suurenmoinen juhla verrattuna minun herkkuihini.
Mutta eikö neiti Quested ole jo käynyt luolissamme?
— En. En ole kuullut niistä edes puhuttavankaan.
— Puhuttavankaan? huudahtivat molemmat. — Marabar-vuorten luolista?
— Me emme kuule mitään kiinnostavaa kerhossa. Siellä pelataan vain verkkopalloa ja juorutaan jonnin joutavia.
Vanha mies oli vaiti. Ehkäpä hän ajatteli, ettei neidin sopinut täällä arvostella omaa rotuaan, tahi pelkäsi, että neiti ehkä kertoisi englantilaisille hänen uskottomuudestaan, jos hän olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta nuori mies sanoi nopeasti:
— Niin, tiedän sen.
— Puhukaa minulle senvuoksi niin paljon kuin suinkin, sillä muuten en ikinä opi tuntemaan Indiaa. Tarkoitatteko noita kukkuloita, joita katselen joskus iltaisin? Mitä luolia siellä on?
Aziz alkoi selittää, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän itsekään ollut milloinkaan käynyt luolissa, oli vain aina aikonut lähteä sinne, mutta työ ja yksityiset tehtävät olivat esteenä. Luolat olivat sitäpaitsi niin kaukanakin. Professori Godbole laski ystävällisesti leikkiä hänen kustannuksellaan.
— Ovatko nuo luolat suuriakin? kysyi neiti Quested
— Ei, ne ovat verraten pieniä.
— Kertokaa, millaisia ne ovat, professori Godbole.
— Se on minulle hyvin suuri kunnia. Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja hänen kasvonsa jännittyivät. Neiti Quested otti esiin savukekotelonsa, tarjosi Azizille ja Godbolelle ja sytytti itsekin savukkeen. Merkitsevän väliajan jälkeen professori sanoi: — Kallioseinämässä on käytävä, josta mennään luolaan.
— Ovatko ne suunnilleen samanlaisia kuin Elephantan luolat?
— Eivät ollenkaan. Elephantan luolissa on Shivan ja Parvatin kuvapatsaita, mutta Marabarissa ei ole mitään kuvapatsaita.
— Ne ovat varmaankin hyvin pyhiä paikkoja, sanoi Aziz auttaakseen kertojaa.
— Vielä mitä.
— Mutta ne on kai koristettu jollakin tavoin?
— Eivät ole.
— Mutta miksi ne sitten ovat niin kuuluisia? Mehän kaikki puhumme noista kuuluisista Marabar-luolista. Ehkä se onkin vain tavallista tyhjää kerskailuamme.
— En tahtoisi sanoa sitäkään.
— Kuvailkaa ne sitten neidille.
— Se tulee ilahduttamaan minua suuresti. Mutta hän luopui tästä ilosta, ja Aziz ymmärsi hänen salaavan jotakin luolista. Hän ymmärsi sen siitä, että häntä itseäänkin usein vaivasi samanlainen mykkyys. Joskus hän voi Callendarin raivoksi sivuuttaa jonkin asian tärkeän puolen ruvetakseen puhumaan saman asian sadoista vähemmän tärkeistä puolista. Majuri syytti häntä petollisuudesta ja olikin pintapuolisesti oikeassa, mutta ainoastaan pintapuolisesti. Azizin menettely johtui pikemminkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa ja joka mykistytti hänet. Nyt oli Godbole mykistynyt salaten luultavasti vastoin tahtoaan jotakin. Varovasti käsiteltynä hän saisi kyllä voiton painajaisestaan ja kertoisi, että Marabar-luolat olivat ehkä täynnä vuotokiviä. Aziz viittasi kokeeksi niihin, mutta Godbole vastasi kieltävästi.
Väittely jatkui kevyesti ja ystävällisesti, Adelan lainkaan aavistamatta, mitä sen takana piili. Hän ei aavistanut, että näiden muhamettilaisten verraten yksinkertaiset aivot taistelivat alkuaikojen pimeyttä vastaan. Aziz pelasi jännittävää peliä. Hän käsitteli ihmisleikkikalua, joka kieltäytyi toimimasta, ja hän tiesi sen liiankin hyvin. Jos se rupeaisi toimimaan, ei hänellä eikä professori Godbolella olisi minkäänlaista hyötyä siitä, mutta tehtävä sai hänet silti valtoihinsa, ollen sukua abstraktiselle ajattelemiselle. Hän jutteli juttelemistaan tehden hyökkäyksiä, jotka hänen vastustajansa torjui tahtomatta myöntää hyökkäyksiä edes tehdyksikään ja etääntyen yhä kauemmaksi tehtävästään selostaa Marabar-luolien merkillisyyksiä, jos niissä mitään merkillistä edes olikaan.
Mutta juuri silloin saapui paikalle Ronny.
Närkästyneellä äänellä, jota hän ei edes koettanut hillitä, hän huusi puutarhasta: — Mitä täällä on tapahtunut, Fielding? Missä äitini on?
— Hyvää iltaa, neiti Quested sanoi kylmästi.
— Sinun ja äidin pitää tulla heti minun mukanani. Pannaan toimeen polokilpailu.
— Luulin ettei siitä tulisi mitään.
— Suunnitelmia on muutettu. Joukkoon on liittynyt muutamia upseereita.
Tule nyt, niin kerron sinulle kaiken.
— Äitinne palaa hetkisen kuluttua, sanoi professori Godbole, joka oli noussut kunnioittavasti seisoalleen. — Mitättömässä opistossamme ei ole paljoa katseltavaa.
Ronny ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan puhui edelleen Adelalle. Hän oli kiiruhtanut työstään hakemaan häntä polokilpailuihin senvuoksi, että hän luuli niiden huvittavan Adelaa. Hän ei aikonut olla lainkaan epäkohtelias näille indialaisille, mutta ainoa yhdysside, joka hänen mielestään voi liittää hänet indialaiseen, oli virka, eikä kumpikaan näistä miehistä sattunut olemaan hänen käskyläisiään. Koska he olivat vapaita henkilöitä, sivuutti hän heidät kokonaan.
Mutta onnettomuudeksi Aziz ei ollut sillä tuulella, että hän olisi suostunut tähän. Hän ei halunnut luopua äskeisestä hilpeästä tuttavallisesta tunnelmasta. Hän ei ollut noussut seisoalleen kuten Godbole, ja nyt hän huusi tunkeilevan ystävällisesti paikaltaan: — Tulkaa tänne, herra Heaslop! Istuutukaa siksi aikaa, kunnes äitinne tulee.
Ronny vastasi käskien Fieldingin palvelijan hakea isäntänsä heti.
— Hän ei ymmärrä teitä. Sallikaa minun — ja Aziz toisti käskyn kansankielellä.
Ronnya halutti vastata terävästi; hän tunsi Azizin edustaman tyypin, hän tunsi kaikki tyypit, ja tämä kuului noihin hutiloiden eurooppalaistutettuihin. Mutta koska hän oli hallituksen palvelija, kuului hänen velvollisuuksiinsa ikävyyksien karttaminen; senvuoksi hän ei sanonut mitään eikä ollut tietääkseenkään Azizin uhmailevasta käyttäytymisestä. Ja Aziz käyttäytyi uhmaavasti. Kaikki, mitä hän sanoi, oli nenäkästä tahi ärsyttävää. Hänen siipensä eivät kannattaneet häntä enää, mutta hän ei halunnut pudota maahan taistelutta. Hän ei aikonut kohdella nenäkkäästi herra Heaslopia, joka ei ollut milloinkaan tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta tässä oli kysymys angloindialaisesta, josta piti tulla ihminen, ennenkuin kaikki saattoi muuttua jälleen miellyttäväksi. Hän ei aikonut olla niin kömpelön tuttavallinen neiti Quesfediäkään kohtaan, tahtoen vain saada hänet puolelleen, eikä huutaa eikä kirkua professori Godbolelle. Siitä muodostui kummallinen neljäkkö — Aziz lepatellen maahan, neiti Quested hämmennyksissään hänen äkillisestä ilkeydestään, Ronny raivoissaan ja bramaani pitäen silmällä heitä kolmea alasluoduin silmin ja ristissä käsin kuin ei mitään olisi tapahtunut. — Kuin kohtaus jostakin näytelmästä, ajatteli Fielding, joka katseli puutarhan toiselta laidalta, kuinka he olivat ryhmittyneet kauniin huoneen pilarien väliin.
— Älä vaivaudu tulemaan tänne, äiti! huusi Ronny. — Olemme juuri lähtemäisillämme. Sitten hän kiiruhti Fieldingin luo, vei hänet syrjään ja sanoi teeskennellyn sydämellisesti: — Haluan sanoa vain sen, vanha ystäväni, jos sallitte, ettei teidän mielestäni olisi pitänyt jättää neiti Questediä yksinään.
— Olen hyvin pahoillani! Mitä onkaan tapahtunut? vastasi Fielding koettaen puolestaan esiintyä miellyttävästi.
— Niin… olen tietysti auttamattomasti vanhoillinen, mutta en pidä siitä, että englantilainen tyttö istuu yksinään polttelemassa savuketta parin indialaisen kanssa.
— Hän jäi tänne yhtä mielellään kuin hän nyt polttaakin, hyvä ystävä.
— Niin, sellainen käy päinsä Englannissa.
— Minä en voi huomata tässäkään mitään sopimatonta.
— Ellette kerran voi, niin ette voi… Ettekö näe sitäkään, että tuo mies on hölmö?
Suunniltaan kiihkosta Aziz esiintyi suojelevasti rouva Moorea kohtaan.
— Hän ei ole hölmö, vastusti Fielding. — Hänen hermonsa ovat vain hieman kiihoittuneet, siinä kaikki.
— Mikä sitten olisi ärsyttänyt hänen kalliita hermojaan?
— En tiedä. Hän oli täysin rauhallinen minun poistuessani.
— Se ei ainakaan johdu minun sanoistani, vakuutti Ronny. — En ole edes puhutellutkaan häntä.
— No, se on hyvä. Viekää nyt naiset mukananne, koska onnettomuus jo on tapahtunut.
— Fielding, älkää luulko minun pahastuneen tahi mitään sellaista… Ettekö tekin halua tulla katselemaan polokilpailua? Se ilahduttaisi meitä suuresti.
— Kiitoksia, mutta en luullakseni voi. Olen hyvin pahoillani, jos mielestänne olen laiminlyönyt jotakin. Luulin suunnitelleeni kaiken hyvin.
Sitten alettiin sanoa jäähyväisiä. Kaikki olivat huonolla tuulella tahi onnettomia. Tuntui kuin itse maastakin olisi huokunut jotakin ärsyttävää. Olisiko kukaan voinut käyttäytyä niin surkeasti Skotlannin nummella tahi Italian alppihuipulla? arvaili Fielding jälkeenpäin. Hänestä tuntui kuin Indiassa ei olisi ollut minkäänlaista tyynnyttävää puolta, johon olisi voinut turvautua. Sellaista ei luultavasti ollut ensinkään olemassa tahi sitten ahmaisi tyyneys kaiken, kuten se näytti ahmaisseen professori Godbolen. Tässä oli nyt Aziz, ärtyisenä ja halveksivana; rouva Moore ja neiti Quested, molemmat tyhminä; hän itse ja herra Heaslop, molemmat ulkonaisesti kohteliaina, mutta todellisuudessa inhoittavina ja toisiaan vihaavina.
— Hyvästi, herra Fielding, ja paljon kiitoksia… Kouluhuoneenne ovat ihastuttavat!
— Hyvästi, rouva Moore.
— Hyvästi, herra Fielding, ihastuttava iltapäivä!
— Hyvästi, neiti Quested.
— Hyvästi, tohtori Aziz.
— Hyvästi, rouva Moore.
— Hyvästi, tohtori Aziz.
— Hyvästi, neiti Quested. Aziz pudisti voimakkaasti neidin kättä näyttääkseen varmuuttaan. — Älkää unohtako luolia. Minä selvitän koko asian käden käänteessä.
— Kiitoksia.
Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: – Miten ikävää, että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja jääkää!
— Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan.
— Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa.
Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia.
— Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding.
— Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule, tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni. Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra, tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on iltahetki.
– Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa? sanoi rouva Moore lempeästi.
– Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule.
Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä eikä ainoakaan lehti lepattanut.