VIII
Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa, huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä, hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea, hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia, ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin, että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia, joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut. Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole täydellinen, mutta…» koski hänen hermoihinsa.
Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin luolista? Silloin hän avasi tulen.
— Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te, minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt kuin tänäänkin.
— Missä kaukana? kysyi Ronny.
— Marabar-luolissa.
— Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko retkestä yksityiskohtaisesti?
— Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian.
Ronny pudisti päätään ja nauroi.
— Olenko sanonut jotakin hauskaa?
— Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla niskasta.
— Luulin sinun haluavan keskustella luolista.
— Niin haluankin. Aziz oli pukeutunut hienosti kaulahuivinneulasta säärystimiin saakka, mutta oli unhottanut niskanappinsa kotiin. Siinä on indialainen kaikessa komeudessaan: hän unhottaa aina yksityiskohdat, mikä taasen johtuu rodulle ominaisesta perusvelttoudesta. Samanlaista haihattelua on »tapaaminen» tuolla luolissa, jotka sijaitsevat monen mailin päässä täältä ja kaukana toisistaan.
— Oletko käynyt siellä?
— En, mutta tunnen silti ne.
— Ah niin, tietysti!
— Oletko sinäkin luvannut lähteä tuolle huviretkelle, äiti?
— En ole luvannut mitään, sanoi rouva Moore melko odottamatta. — En ainakaan tästä polokilpailusta. Aja siis ensin kotiin ja jätä minut sinne. Haluan levähtää.
— Minut myös, sanoi Adela. — En minäkään halua katsella polokilpailua.
— Kuten haluatte, sanoi Ronny. Väsyneenä ja pettyneenä hän menetti kokonaan malttinsa ja lisäsi kovalla, opettavaisella äänellä: — En pidä lainkaan siitä, että sinä lähdet juoksentelemaan indialaisten kanssa. Jos haluat matkustaa Marabar-luolille, saat mennä sinne englantilaisten seurassa.
— En ikinä ole kuullut puhuttavankaan noista luolista, joten en tiedä, missä ne sijaitsevat ja millaisia ne ovat, sanoi rouva Moore. — Mutta missään tapauksessa, hän taputteli istuimen pielusta — en halua enää kuunnella tällaista ikävää riitelemistä.
Molemmat nuoret häpesivät. He jättivät hänet huvilan edustalle ja ajoivat yhdessä polokilpailuihin tuntien, että se oli vähin, mitä he voivat tehdä. Heidän pahin huonotuulisuutensa haihtui, mutta he olivat yhä vielä alla päin. Ukkonen puhdistaa harvoin ilman. Neiti Quested istui ajatellen omaa käytöstään, jota hän ei hyväksynyt. Sen sijaan, että hän olisi koetellut Ronnya ja itseään ja koettanut päättää järkevästi avioliitosta, olikin hän sattumalta keskustellessaan mangoista sekaseurassa ilmoittanut, ettei hän aio jäädä Indiaan. Se taasen merkitsi sitä, ettei hän aio mennä naimisiin Ronnyn kanssa. Mutta olisiko hänen tarvinnut puhua siitä ja sopiko sellainen käytös sivistyneelle tytölle? Hän oli velvollinen antamaan Ronnylle selityksen, mutta onnettomuudeksi hänellä ei ollut mitään selitettävää. Tilaisuus »puhua suunsa puhtaaksi», mikä oli hänen luonteensa ja periaatteidensa mukaista, oli lykkäytynyt, kunnes oli » liian myöhäistä. Ei ollut järkevää käyttäytyä ilkeästi Ronnya kohtaan ja hakea hänestä huonoja puolia tänä iltahetkenä.
Polokilpailu pantiin toimeen Maidanilla, lähellä kaupungin porttia. Aurinko alkoi jo mennä mailleen ja jokainen puu oli kuin muistutus yöstä. He kävelivät johtavan ryhmän luota syrjempänä sijaitsevalle penkille, ja siellä Adela, tuntien että se oli hänen velvollisuutensa sekä itseään että Ronnya kohtaan, lausui seuraavat harkitsemattomat sanat: — Pelkään, että meidän pitää selvittää välimme, Ronny.
— Minulla on ilkeä luonne; minun pitää pyytää sinulta anteeksi, Ronny vastasi. — En aikonut antaa sinulle enkä äidille minkäänlaisia määräyksiä, mutta noiden bengaalilaisten tapa kohdella teitä ärsytti minua. En tahdo sellaisen enää uudistuvan.
— Heillä ei ole mitään osuutta siihen, että minä…
— Ei, mutta Azizin ehdotus luolille tehtävästä retkestä oli vain joutavaa jaarittelua. Kuulin hänen äänestään, ettei hän tarkoittanut mitään vakavaa kutsullaan; hän tahtoi vain olla huvittava.
Mutta minä haluan keskustella kanssasi jostakin aivan muusta kuin noista luolista. Hän katseli kellastunutta ruohoa. — Olen nyt lopullisesti päättänyt, ettemme voikaan mennä naimisiin, hyvä poika.
Tämä uutinen koski Ronnyyn kovasti. Hän oli kyllä kuullut Azizin ilmoituksen, ettei Adela aiokaan jäädä maahan, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, koska hän ei ollut voinut uneksiakaan, että joku indialainen konsanaan voisi olla välittäjänä kahden englantilaisen välillä. Hän hillitsi mielensä ja sanoi ystävällisesti: — Ethän ole milloinkaan luvannutkaan mitään, rakas tyttöseni; sinä et ole sitonut itseäsi etkä minuakaan minkävuoksi sinun ei tarvitse olla tästä pahoillasi.
Adelaa hävetti; kuinka vaatimaton Ronny olikaan! Hän voi kyllä pakottaa Adelan hyväksymään hänen mielipiteensä, mutta hän ei milloinkaan pakottaisi Adelaa menemään kihloihin, koska hän, kuten Adela itsekin, piti kunniassa persoonallisten suhteiden koskemattomuutta. Juuri se oli vienyt heidät yhteen heidän tavatessaan toisensa ensi kerran Englannin järvien suurenmoisen luonnon keskellä. Adelan koetus oli nyt lopussa, mutta hänellä oli sellainen tunne, että sen olisi pitänyt olla tuskallisempi ja pitempi. Hän ei siis menekään naimisiin Ronnyn kanssa. Se liukui ohitse kuin uni. Hän sanoi:
— Mutta keskustellaan nyt sentään siitä perusteellisesti, sillä sehän on niin tärkeä päätös, emmekä saa tehdä minkäänlaisia erehdyksiä. Haluaisin kuulla käsityksesi minusta, koska se mielestäni auttaisi meitä molempia.
Ronny näytti onnettomalta ja pidättyväiseltä. — En luota suurestikaan sellaiseen väittelyyn ja sitäpaitsi olen aivan lopussa kaikesta lisätyöstä, jota Mohurram aiheuttaa, niin että saat suoda minulle anteeksi.
— Tahdon vain, että kaikki tulisi selväksi välillämme. Lupaan vastata kaikkiin kysymyksiisi, joita mahdollisesti haluat tehdä käytökseni johdosta.
— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia kysymyksiä tehtävänä. Olet menetellyt täysin oikeuksiesi mukaisesti. Teit aivan oikein matkustaessasi tänne katselemaan minua työssäni; se oli hyvä suunnitelma eikä siitä kannata puhua sen enempää — me vain kiihtyisimme. Ronny oli vihainen, loukkautunut ja liian ylpeä houkutellakseen Adelaa; mutta hän ei voinut tunnustaa tytön käyttäytyneen huonosti, sillä heti kun maanmiehet tulivat kysymykseen, hän oli jalomielinen.
— Toivon, ettei sinulla olisi sen painavampia syitä. Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti aiheuttaessani sinulle ja äidillesi tällaista vaivaa, sanoi neiti Quested katsellen nyrpeästi puuhun, jonka juurella he istuivat. Pieni vihreä lintu istui siellä katsellen häntä, niin loistava ja sievä, että se hyvinkin olisi voinut pyrähtää sinne suoraan jostakin lintukaupasta. Kun se kohtasi hänen katseensa, ummisti se silmänsä, teki pienen hypyn ja valmistautui pujahtamaan pesäänsä. Villi indialainen lintu. — Ei mitään enää, toisti hän ja tunsi, että jommankumman heistä tahi molempien olisi pitänyt pitää syvämietteinen ja kiihkeä puhe. — Me olemme olleet hirvittävän englantilaisia tässä asiassa, mutta luullakseni se on ollut oikein.
— Koska kerran olemme englantilaisia.
— Kuinka tahansa, Ronny, mutta emme ole ainakaan riidelleet.
— Sehän olisikin ollut peräti mieletöntä! Miksi riitelisimme?
— Luullakseni olemme ystäviä vielä tämänkin jälkeen?
— Tiedän sen.
— Se onkin hyvä.
Kun he olivat vaihtaneet tämän vakuutuksen, tunsivat he heti suurta huojennusta, joka muuttui hellyyden aalloksi painuen sitten takaisin. Heidän oma ivallisuutensa hellytti heitä ja he alkoivat tuntea itsensä yksinäisiksi ja yksinkertaisiksi. Kokemukset ne erottivat heitä eivätkä luonteet; ihmisinä he eivät olleet lainkaan erilaisia; käytännöllisesti katsoen he olivat aivan samanlaisia, jos heitä verrattiin niihin ihmisiin, jotka olivat lähinnä näköpiirissä. Bhili, joka piteli kiinni erään upseerin poloponia, sekarotuinen, joka ohjasi Nawab Bahadurin autoa, Nawab Bahadur itse, hänen elähtänyt pojanpoikansa — ei kukaan heistä olisi voinut selviytyä vaikeuksista niin helposti ja kylmäverisesti kuin he. Vain se, että he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, oli vähentänyt niitä. Tietysti he olivat ystäviä ja pysyisivätkin aina sellaisina.
— Tiedätkö, mikä tuon vihreän linnun nimi on? Adela kysyi siirtäen olkapäätänsä hieman lähemmäksi häntä.
— Mehiläissyöjä.
— Ei, Ronny, sen siivissä on punaiset juovat.
— Papukaija, yritti Ronny.
— Eihän toki!
Kysymyksessä oleva lintu katosi lehvistöön. Se ei merkinnyt mitään, mutta he olisivat tahtoneet saada selville sen nimen, koska se olisi ikäänkuin lohduttanut heitä. Mutta Indiassa ei saada selville mitään; jo pelkkä kysymyksen lausuminen saa kaiken katoamaan tahi muuttumaan toiseksi.
— McBrydellä on kuvitettu lintukirja, sanoi Ronny apeasti. — Minä puolestani en tunne lintuja lainkaan, olen tosiaankin tietämätön kaikesta täällä, paitsi omasta työstäni. Se on todellakin suuri vahinko.
— Minunkin laitani on samoin. Olen kykenemätön kaikkeen.
— Mitä kuulenkaan? huudahti Nawab Bahadur niin kimeästi, että molemmat säpsähtivät. — Mitä ikäviä asioita minä kuulenkaan? Englantilainen nainenko kykenemätön? Ei, eihän toki! Hän hymyili iloisesti, ollen varma siitä — määrättyjen rajojen sisällä, tietysti —että hän oli tervetullut.
– Hyvää iltaa, Nawab Bahadur! Olette nähtävästi katsellut kilpailuja,
Ronny sanoi välinpitämättömästi.
— Niin olen, sahib, niin olen.
— Mitä kuuluu? kysyi Adela kooten ajatuksensa. Hän ojensi kätensä. Vanha herra ymmärsi tästä auliista liikkeestä, että toinen vasta äskettäin oli saapunut maahan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen erikoisemmin huomiotaan. Naiset, jotka näyttivät kasvonsa, muuttuivat tämän ainoan tekonsa johdosta niin kummallisiksi hänen mielestään, että hän arvosteli heitä pikemminkin heidän miesväkensä mukaan kuin omalta näkökannaltaan. Ehkä he eivät olleetkaan siveettömiä. He eivät missään tapauksessa olleet hänen kaitsettaviaan. Kun hän oli huomannut pormestarin olevan kahden kesken erään tytön kanssa hämärässä, oli hän lähestynyt heitä pelkästä hyväntahtoisuudesta. Hänellä oli uusi auto, jonka hän tahtoi luovuttaa heidän käytettäväkseen; pormestari saisi päättää, hyväksyttäisiinkö hänen tarjouksensa.
Ronny häpesi tällä hetkellä tylyyttään Azizia ja Godbolea kohtaan. Tässä tarjoutui hänelle nyt tilaisuus näyttää, että hän osasi kohdella indialaisia kunnioittavastikin, jos nämä vain ansaitsivat sen. Senvuoksi hän sanoi Adelalle yhtä alakuloisen ystävällisesti, kuin äsken väitellessään linnusta: — Haluaisitko lähteä ajelemaan puoleksi tunniksi?
— Eiköhän meidän pitäisi jo lähteä kotiin?
— Miksi niin? Ronny katsoi häneen.
— Ajattelin vain, että meidän ehkä pitäisi puhutella äitiäsi ja keskustella hänen kanssaan tulevaisuudensuunnitelmistamme.
— Kuten tahdot, mutta ei kai sillä ole mitään erityistä kiirettä, vai mitä?
— Sallikaa minun viedä teidät autollani huvilaan mutta pieni retki ensin, huudahti vanha herra kiiruhtaen autonsa luo.
— Hän voi näyttää sinulle täällä sellaista, mitä minä en voi, ja hän on täysin luotettava. Luulen pienen vaihtelun tekevän sinulle hyvää.
Koska Adela oli päättänyt olla enää lisäämättä Ronnyn huolia, hän suostui, vaikka hänen halunsa Indian tuntemiseen olikin äkkiä laimentunut. Siihen oli ennen liittynyt jonkinlaista kapinallisuutta.
Kuinka he sijoittautuisivat vaunuun? Hienon pojanpojan oli pakko jäädä kentälle. Nawab Bahadur istuutui eteen, koska hän ei halunnut istua englantilaisen tytön vieressä. — Huolimatta iästäni opettelen ohjaamaan, hän selitti. — Ihminen voi oppia vaikka mitä, jos vain tahtoo. En ohjaa vielä itse. Istun vain tässä ja kyselen ohjaajaltani opetellen ensin, miten kaikki tehdään, ennenkuin ryhdyn itse ohjaamaan. Sillä tavalla kartetaan noita vakavia ja joskus hullunkurisiakin onnettomuuksia, jollaisen uhriksi eräs maanmieheni äskettäin joutui englantilaisen kerhon ihastuttavissa kutsuissa. Meidän hyvä Panna Lalimme! Toivon, sahib, etteivät kukkanne pahasti vahingoittuneet. Tehkäämme pieni ajeluretki Gangavati-tielle. Ajamme noin kolmen neljänneksen päähän. — Sitten hän nukkui.
Ronny käski ohjaajan ajaa mieluummin Marabar- kuin Gangavati-tietä, koska viimeksimainittua juuri korjattiin, ja istuutui sitten sen naisen viereen, jonka hän oli menettänyt. Auto rupesi säksyttämään ja kiersi viertotietä pitkin, joka vei alakuloisten ketojen vieritse. Surkeat puut reunustivat tietä, ja koko maisema oli alaston tehden sellaisen vaikutuksen, että maaseutu oli liian laaja voidakseen kustantaa itselleen kauneutta. Nuori pari keskusteli vaisusti ja tunsi itsensä mitättömäksi. Kun aurinko oli laskenut, näytti pimeys pursuavan esille laihasta kasvistosta ja peittävän ensin heidän kummallakin puolellaan sijaitsevat kedot, ennenkuin se nousi tielle. Ronnyn kasvot muuttuivat epäselviksi, mikä seikka aina taivutti Adelan arvostelemaan paremmin hänen luonnettaan. Auton sysäyksestä hänen kätensä kosketti Ronnyn kättä, jolloin tuollainen väristys, jollaiset ovat niin tavallisia eläinmaailmassa, vapisutti heitä kumpaakin ilmaisten heille, että kaikki heidän vaikeutensa olivatkin olleet vain rakkaudenkinastelua. He olivat molemmat liian ylpeitä lisätäkseen puristusta, mutta kumpikaan ei vetänyt kättään takaisin ja molemmat tunsivat väärää yhteyden tunnetta, joka oli yhtä paikallista ja ajoittaista kuin tulikärpäsen kimallus. Se häviäisi hetkisen kuluttua sukeltautuakseen mahdollisesti esille jälleen, mutta pimeys yksin on pysyväistä. Eipä yökään, joka ympäröi heitä pilkkopimeänä, kuten heistä tuntui, ollut täysin pimeä, sillä sitä heikensivät taivaanrannan takaa heijastuva päivän kajo ja tähdet.
He paiskautuivat ylös… sysäys, hyppy, liukuminen, jarrut kiinni, törmäys tien vieressä kasvavaa puuta vasten ja sitten äkkipysähdys. Onnettomuus! Lievä. Ei kukaan ollut vahingoittunut. Nawab Bahadur heräsi. Hän huusi jotakin arabian kielellä ja repi raivoissaan partaansa.
— Mikä on mennyt rikki? kysyi Ronny sen hetkisen kuluttua, jonka hän oli suonut itselleen, ennenkuin ryhtyi selvittämään tilannetta. Sekarotuinen ohjaaja, herra Harris, joka oli menemäisillään pyörälle päästään, tointui kuullessaan hänen äänensä ja vastasi todellisen englantilaisen tapaan: — Antakaa minulle viisi minuuttia aikaa, niin ohjaan teidät sitten, mihin ikinä vain haluatte.
— Pelästyitkö, Adela? Ronny päästi hänen kätensä irti.
— En ollenkaan.
— Minun mielestäni tällaisen onnettomuuden tyynesti vastaanottaminen on mielettömyyden huippu! huusi Nawab Bahadur melko epäkohteliaasti.
— No, se on jo ohi eikä itkeminen hyödytä mitään, sanoi Ronny astuen maahan. — Ajoimme onneksi tuota puuta vasten.
— Kaikki on ohi… niin, tietysti, vaara on ohi. Sytyttäkäämme savuke ja koettakaamme laittaa olomme niin mukavaksi kuin suinkin. Niin juuri, meidän pitää koettaa olla iloisia — voi, laupias Jumala! Bahadur alkoi jälleen puhua arabiankieltä.
— Se ei ollut silta; vaunumme luisti.
— Eikä luistanut, sanoi Adela, joka oli nähnyt onnettomuuden aiheuttajan ja luuli muidenkin huomanneen sen. — Ajoimme eläimen yli.
— Vanhus huudahti kauhusta. Hänen pelkonsa oli suhteeton ja naurettava.
— Eläimenkö yli?
— Suuri eläin hyökkäsi pimeästä tien oikealta puolen kimppuumme.
— Hyväinen aika, hän on oikeassa! huudahti Ronny.
— Oven kohdalta on kiiltoväri naarmuinen.
— Niin, sir, hän on oikeassa, toisti sekarotuinen. Juuri saranoiden vieressä oli merkki ja ovi aukeni hyvin työläästi.
— Tietysti olen oikeassa. Näin sen karvaisen selän aivan selvästi.
— No, sepä vasta, Adela! Mikähän eläin se oli?
— En tunne tämän maan nelijalkaisia sen paremmin kuin lintujakaan, mutta se oli liian suuri ollakseen vuohi.
— Aivan liian suuri ollakseen vuohi, sanoi vanhuskin.
— Otetaanpa selko siitä, sanoi Ronny. — Tarkastellaan jälkiä.
— Aivan niin. Ottakaa tämä sähkölyhty mukaan.
Ronny ja Adela kävelivät muutamia askelia takaisinpäin pimeässä, yhteenkuuluvina ja onnellisina. Nuoruutensa ja kasvatuksensa vaikutuksesta he eivät olleet järkytettyjä onnettomuudesta. He saivat selville törmäyspaikan pyöränjälkien mutkista. Paikka oli erään sillan tuolla puolen; eläin oli nähtävästi hypännyt tielle ojasta. Auton jäljet olivat ensin suorat ja tasaiset, mutta sitten ne sekosivat. Jokin ulkonainen voima oli selvästi sekaantunut leikkiin, mutta tietä oli käytetty niin paljon, ettei yksityisiä jälkiä voinut erottaa, ja lyhty loi niin räikeitä varjo- ja valokohtia, etteivät he voineet saada selvää sen avulla. Sitäpaitsi Adela laskeutui innoissaan kyykkyyn lakaisten helmoillaan maata, kunnes näytti siltä, ettei auton kimppuun ollutkaan hyökännyt kukaan muu kuin hän itse. Tapaus huojensi suuresti heidän mieltään. He unhottivat onnettomat henkilökohtaiset välinsä ja tunsivat itsensä seikkailunhaluisiksi tonkiessaan tomussa.
— Varmaankin se on ollut puhveli, huusi Adela indialaiselle isännälleen, joka ei ollut seurannut heitä.
— Aivan niin.
— Ellei se ollut hyena.
— Ronny kannatti jälkimmäistä olettamusta. Hyenat oleskelevat ojissa ja pelkäävät valonheittäjiä.
— Hyenapa tietenkin, sanoi indialainen ilkeän ivallisesti ja viittasi yöhön. — Herra Harris!
— Hetkinen vain; kymmenen minuutin kuluttua on kaikki selvä.
— Sahib sanoo sen olleen hyenan.
— Älkää toruko herra Harrista. Hän pelasti meidät ikävästä kuperkeikasta. Hyvin tehty, Harris!
— Kuperkeikasta, jota meidän ei olisi lainkaan tarvinnut pelätä, jos hän olisi totellut minua ja ajanut Gangavatin tietä Marabarin asemesta.
— Se oli minun vikani. Käskin hänen kääntää tälle tielle, koska tätä on parempi ajaa. Herra Lesley on laitattanut sen autoille sopivaksi aina kukkuloille saakka.
— Ahaa, nyt alan ymmärtää! Hän näytti kokoavan ajatuksiansa ja pyyteli veltosti ja perinpohjaisesti anteeksi onnettomuutta. Ronny mumisi: »No, älkäähän nyt», mutta indialaisen velvollisuus oli pyytää anteeksi, ja hänen olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Vaikka englantilaiset ovatkin kylmäverisiä kriitillisellä hetkellä, ei kenenkään tarvitse silti luulla, etteivät ne merkitse mitään. Nawab Bahadur oli joutunut pahempaan kuin pulaan.
Samassa lähestyi muuan suuri auto vastakkaiselta taholta. Ronny meni muutamia askelia lähemmäksi ja pysähdytti sen ponnekkain sanoin ja liikkein. Jäähdyttäjässä oli poikkipäin kirjoitus »Mudkulin valtio» ja autossa istui neiti Derek loistaen hilpeydestä ja suopeudesta.
— Herra Heaslop, neiti Quested, miksi pysähdytätte viattoman naisen?
— Meille on sattunut pieni onnettomuus.
— Miten ikävää!
— Ajoimme hyenan yli.
— Olipa se hirveän harmillista!
— Voitteko ottaa meidät autoonne?
— Kyllä.
— Ottakaa minutkin, pyysi Nawab Bahadur.
— Entä minut sitten? huusi herra Harris.
— Autoni ei ole omnibussi, sanoi neiti Derek tiukasti.
— Minulla on täällä jo urut ja pari koiraa. Voin ottaa mukaani kolme teistä, mutta yhden on silloin istuttava edessä ja pidettävä toista koiraa sylissään.
— Minä istuudun eteen, sanoi Nawab Bahadur.
— Kiivetkää sinne sitten! Minulla ei ole aavistustakaan, kuka te oikeastaan olette.
— Kuulkaahan nyt, kuinka minun illalliseni nyt käy? Ette suinkaan aio jättää minua tänne koko yöksi? Ohjaaja muuttui tunkeilevaksi koettaessaan esiintyä eurooppalaisen tavoin. Hänellä oli pimeydestä huolimatta päässään auringonkypäri, ja hänen kasvonsa, jotka eivät hallitsevalta rodulta olleet perineet juuri muuta kuin huonot hampaat, pistivät esille mahtipontisesti sen alta ja näyttivät sanovan: »Mitä kujeilua tämä on? Älkää kiusatko minua, te mustat ja valkoiset. Minäkin istun kiinni täällä kirotussa Indiassa aivan niinkuin tekin. Teidän pitäisi käyttäytyä hieman ystävällisemmin minua kohtaan».
— Nassu tuo teille aterian pyörällään, sanoi Nawab Bahadur, joka oli saanut takaisin arvokkuutensa. — Lähetän hänet oitis matkaan. Korjatkaa sillä aikaa vaununi.
He kiisivät tiehensä. Luotuaan heihin moittivan silmäyksen herra Harris kumartui maahan kontalleen. Kun sekä indialaisia että englantilaisia oli läheisyydessä, tuli hän mahtipontiseksi, koska hän ei tiennyt, kumpaan rotuun hän oikeastaan kuului. Hänen verensä vastakkaiset virrat tekivät hänet hetkiseksi levottomaksi, mutta sitten ne sekaantuivat yhteen jälleen eikä hän kuulunut enää muille kuin itselleen.
Mutta neiti Derek oli oikein loistavalla tuulella. Hänen oli onnistunut varastaa Mudkul-auto. Hänen maharadshansa joutuisi kyllä pois suunniltaan, mutta siitä hän ei välittänyt; ruhtinas sai antaa hänelle matkapassin jos halusi. — Luulen, etteivät nuo ihmiset uskalla tehdä meille mitään, hän sanoi. — Ellen varastaisi kuin korppi, en pääsisi mihinkään. Hän ei tarvitse lainkaan autoa, se tyhmeliini. Hänen valtionsa luotto vain vahvistuu, kun minun nähdään ajelevan hänen autollaan loma-aikanani Chandraporessa. Hänen pitäisi ajatellakin asiasta juuri niin. Mutta maharani on toisenlainen — hän on oikea sulotar. Nuo ovat hänen sylikoiriaan, pikku raukat. Otin ne kiinni ohjaajan avulla. Voiko ajatella mitään sen hullunkurisempaa kuin koirien ottaminen mukaan hallitsijain väliseen neuvotteluun? Hän nauroi pakahtuakseen. — Mutta urut! Ne ovat minun oma pieni erehdykseni, niistä voidaan syyttää vain minua. He melkein heittivät ne jälkeeni, vaikka tahdoin, että ne olisi jätetty junaan. Voi sentään!
Ronny nauroi pidättyväisesti. Hänestä ei ollut paikallaan, että englantilaiset ottivat vastaan toimia alkuasukasvaltioissa, joissa he tosin saivat jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta vain yleisen arvonannon kustannuksella. Hän sanoi nuorelle naiselle, että tämä kerran voittaisi indialaiset heidän omissa vehkeissään, jos hän jatkaisi tarpeeksi kauan.
— He antavat minulle potkut aina, ennenkuin pääsen niin pitkälle, ja sitten saan uuden toimen. Koko India on tupaten täynnä maharaneja, raneja ja begumeja, jotka tarvitsevat minunlaisiani naisia.
— Niinkö? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan.
— Kuinka olisi voinut ollakaan, herra Heaslop? Eihän hän voi tietää mitään maharaneista, neiti Quested? Ei niin mitään. Ainakin toivon niin.
— Otaksun, etteivät nuo mahtavat naiset ole kovinkaan kiinnostavia, sanoi Adela tyynesti, moittien sisimmässään nuoren tytön käyttäytymistä. Hänen kätensä kosketti jälleen pimeässä Ronnyn kättä, ja eläimelliseen väristykseen liittyi nyt mielipiteiden samanlaisuuskin.
— Erehdytte. He ovat verrattomia.
— En tahtoisi väittää sitäkään, että hän on väärässä, sanoi Nawab Bahadur eristetyltä etuistuimelta, jonne hänet oli karkoitettu. — Alkuasukasvaltion hallitsijan puoliso voi epäilemättä olla erinomainen nainen, eikä johtuisi mieleenikään sanoa mitään halventavaa hänen korkeudestaan Mudkulin maharanista. Mutta pelkään, että hän on sivistymätön ja taikauskoinen. Ja voisiko hän ollakaan toisenlainen? Mitäpä tilaisuutta sellaisella naisella on ollut sivistyäkseen? Ah, taikauskoisuus on jotakin vallan hirmuista, se on suuri puute ja vika meissä indialaisissa. Ja kuin korostaakseen hänen arvosteluaan ilmestyivät englantilaisen siirtokunnan valot näkyviin tien oikealla puolella kohoavalta kukkulalta. Hän kävi yhä puheliaammaksi. — Jokaisen kansalaisen velvollisuus on luopua taikauskostaan, ja vaikka minulla tuskin onkaan kokemusta hinduvaltioista yleensä eikä juuri lainkaan tästä Mudkul-nimisestä, missä kuvittelen hallitsijaa kunnioitettavan vain yhdellätoista tykinlaukauksella, en kuitenkaan luule niiden menestyneen niin hyvin kuin Angloindian, jossa näemme järkevyyden ja järjestyksen leviävän kaikkiin suuntiin kuin eloasynnyttävän joen.
— Siunatkoon! huudahti neiti Derek.
Välittämättä keskeytyksestä vanhus jatkoi. Hänen kielensä kanta oli lauennut ja hänellä oli paljon sydämellään. Hän hyväksyi neiti Questedin lausunnon, etteivät ruhtinaalliset henkilöt ole kiinnostavia, koska hän itse oli mahtavampi kuin moni riippumaton hallitsija, mutta hän ei halunnut muistuttaa neiti Questedille omasta mahtavuudestaan, ettei neiti huomaisi epäkohteliaisuuttaan. Se oli hänen puheensa perussävy, johon sekaantui lisäksi kiitollisuutta neiti Derekiä kohtaan siitä, että hän sai ajaa tämän autossa, suostuvaisuutta pitää vastahakoista koiraa sylissään ja yleistä surua niiden huolien johdosta, joita hän oli aiheuttanut ihmiskunnalle illan kuluessa. Hän tahtoi sitäpaitsi nousta autosta kaupungin läheisyydessä saadakseen käsiinsä palvelijansa ja nähdäkseen, mitä tyhmyyksiä hänen pojanpoikansa oli saanut aikaan. Kootessaan kaikki nämä huolet yhdeksi ainoaksi sotkuiseksi vyyhdeksi, hän samalla epäili kuulijainsa tarkkaavaisuuden laimenevan, ja luuli pormestarin urkujen suojassa hakkailevan jompaakumpaa tyttöä. Mutta hän oli saanut liian hyvän kasvatuksen ollakseen jatkamatta. Se seikka, että he voisivat olla ikävystyneitä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään, koska hän ei tiennyt, mitä ikävystyminen merkitsi. Eikä sekään, että he olivat häpeämättömiä, merkinnyt mitään hänelle, koska Jumala oli luonut kaikki rodut erilaisiksi. Onnettomuuden uhka oli väistetty, ja hänen elämänsä jatkui yhtä hyödyllisenä, hienona ja onnellisena kuin ennenkin ilmaisten itsensä virtanaan vuotavin hyvinvalituin sanoin.
Kun tuo vanha kuohulähde oli eronnut heidän seurastaan, ei Ronny puhunut hänestä mitään. Turton oli opettanut hänelle, että miehen arvostelemisen siirtäminen tuonnemmaksi on järkevää, ja senvuoksi hän säästi sen, mitä hänellä oli sanottavaa Nawabin luonteesta, tuonnemmaksi. Hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut sanoessaan hyvästi, kosketti jälleen Adelan kättä. Adela siveli sitä nyt peittelemättä, Ronny vastasi hänen hyväilyynsä ja molemminpuolinen puristus merkitsi varmasti jotakin. He katsoivat toisiinsa saapuessaan huvilan edustalle; siellä odotti heitä rouva Moore. Neiti Questedin asia oli puhua ja hän sanoikin hermostuneesti:
Ronny, tahtoisin mielelläni peruuttaa kaiken, mitä sanoin Maidanilla. Ronny mukautui siihen, ja sovinnon seurauksena oli heidän kihlautumisensa.
Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun, jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista, ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa. Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet yksissä tuumin myönteiseen tulokseen.
Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan, joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn, ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä.
Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti: — Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni.
»Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani», ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi, ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan! Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa, hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan, nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa; hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää.
He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan. Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja, jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen, mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen.
— Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa?
Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuin
Ronny oli toivonutkin.
— Tuo vanha herrasmies on aina auttavainen ja uskollinen, kun yleiset asiat ovat kysymyksessä. Hän on meidän malli-indialaisemme.
— Todellako?
— Pelkään sen olevan totta. Eivätkö he ole kummallisia, parhaimmatkin heistä? Sellaisia he ovat ja ennemmin tahi myöhemmin he kaikki unhottavat kaulusnappinsa. Sinä olet ollut tekemisissä kolmen eri indialaisen kanssa tänään, Bhattacharyain, Azizin ja tämän vanhuksen kanssa, eikä ole mikään sattuma, että he kaikki ovat aiheuttaneet sinulle pettymyksiä.
— Minä pidän Azizista, Aziz on todellinen ystäväni, pisti rouva Moore väliin.
— Kun eläin syöksyi kimppuumme, menetti Nawab malttinsa, hylkäsi ohjaajansa ja lyöttäytyi neiti Derekin vastukseksi. Mikään suuri rikos se ei tosin ollut, mutta kukaan valkoinen ei olisi menetellyt sillä tavoin.
— Mikä eläin?
— Jouduimme pienen onnettomuuden uhreiksi Marabar-tiellä. Adela luulee hyenaa sen aiheuttajaksi.
— Onnettomuudenko? huudahti rouva Moore.
— Siitä ei kannata puhuakaan, kosk'ei kukaan vahingoittunut. Erinomainen isäntämme vain heräsi unelmistaan ja pauhasi kovasti luullen meidän aiheuttaneen onnettomuuden.
Rouva Moorea värisytti. — Aave! Mutta hänen huulensa tuskin muodostivat sanoiksi tätä ajatusta. Nuoret eivät huomanneet sitä, koska he ajattelivat omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun rouva Mooren olettamusta ei millään tavalla tuettu, hävisi se olemattomiin tahi palasi takaisin siihen tajunnan osaan, joka harvoin tuo itsensä julki.
— Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen… Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta. Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11 penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja.
— Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela, vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore.
— Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin ennenkin.
— Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen rivin kortteja.
— Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti.
— Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella tavalla… musta sotamies punaisen rouvan jälkeen… He keskustelivat tyynesti pasianssista.
Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle, ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani ollut toisenlainen… Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen?
Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset, mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut sitä itsekin omien kihlaustensa aikana… epämääräistä katumusta ja epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti, ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä »tulokkaita», kuten ihmiset sanovat.
— Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä levottomuuteeni?
— India on… hän keskeytti.
— Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi?
— Mitä olen sanonut aaveeksi?
– Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!»
– En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani.
– Se oli luullakseni sittenkin hyena.
— Hyvin uskottavaa.
Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä, jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle, kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt, mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset, jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen?
— Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle, elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä. Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi:
— Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi, saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa.
Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista, ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta, kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa.