IX

Aziz sairastui, kuten hän oli ennustanutkin, mutta ainoastaan lievästi. Kolme päivää myöhemmin hän lepäsi vuoteessa kotonaan luulotellen olevansa hyvin kipeä. Hänessä oli hieman kuumetta, ja jos sairaalassa olisi nyt sattunut jotakin tärkeää, ei hän olisi välittänyt siitä. Silloin tällöin hän vaikeroi peläten kuolevansa, mutta tämä pelko ei vallannut häntä pitkäksi aikaa kerrallaan, ja tarvittiin hyvin vähän hänen ajatustensa kääntämiseksi toisaanne. Oli sunnuntai, joka on aina arveluttava päivä Idässä ja vetelehtimisen veruke. Lepäillessään uneliaana vuoteellaan Aziz saattoi kuulla englantilaisen siirtokunnan kirkon ja teurastamon takaisen lähetyssaarnaajien rukoushuoneen kellojen kuminan — noiden erilaisten kelloparien, joiden kuminalla oli aivan eri tarkoitus, sillä toinen pari vetosi voimakkaasti Angloindiaan, toinen taasen hyvin heikosti ihmiskuntaan. Ensimmäistä paria vastaan hänellä ei ollut mitään, eikä hän kiinnittänyt toiseenkaan pariin huomiotaan, koska hän tiesi sen voimattomuuden. Vanha herra Graysford ja nuori herra Lorley käännyttivät indialaisia nälänhädän aikoina jakamalla heille ruokaa, mutta parempien aikojen koittaessa heidät tietysti hylättiin, ja vaikka he joka kerta, kun näin tapahtui, hämmästyivät ja masentuivat, eivät he milloinkaan viisastuneet vahingosta. »Ei ainoakaan englantilainen, lukuunottamatta herra Fieldingiä, ymmärrä meitä», ajatteli hän, »mutta kuinka saisin tilaisuuden puhutella jälleen häntä? Jos hän tulisi tähän huoneeseen, kuolisin häpeästä, koska täällä on niin likaista». Hän käski Hassanin ruveta siistimään, mutta Hassan, joka koetteli saamiaan palkkarahoja heittelemällä niitä kuistin portaille, luuli voivansa olla kuulematta häntä. »Tämä on oikein indialaista, ja meidän tapaistamme». Azizin uneliaisuus palasi ja hän antoi ajatustensa kohdistua elämän vaihteleviin pikkuseikkoihin.

Vähitellen ne pysähtyivät erääseen määrättyyn pisteeseen… tuohon pohjattomaan kuiluun, josta lähetyssaarnaajat puhuvat, mutta jota hän ei ollut milloinkaan uskonut matalaa kuoppaa syvemmäksi. Niin, hän haluaisi viettää jonkun illan tyttöjen kanssa laulellen ja pitäen iloa, joka korkeimmillaan ollessaan loppuisi hekumaan. Niin, juuri sen tarpeessa hän olikin. Mutta kuinka hän voisi tyydyttää halunsa? Jos majuri Callendar olisi ollut indialainen, olisi hän ottanut huomioon, millaisia nuoret miehet ovat, ja suonut hänelle turhia utelematta parin kolmen päivän loman Kalkutan matkaa varten. Mutta majurin mielestä käskyläiset oli luotu joko jäästä tahi sellaisiksi, että he mielellään pysyivät Chandraporen basaareissa. Vain herra Fielding kykeni…

— Hassan!

Palvelija tuli juosten.

— Katso noita kärpäsiä, veli, ja Aziz viittasi katossa kihisevään kärpäsparveen. Sen keskustana oli sähköjohtolanka, joka riippui katosta.

— Huzoor, ne ovat kärpäsiä.

— Mainiota, mainiota, niitä juuri ne ovat, aivan niin, mutta miksi luulet minun kutsuneen sinua?

— Jotta ajaisin ne jonnekin muualle, sanoi Hassan hetkisen tiukasti ajateltuaan.

— Jos ne ajetaan jonnekin muualle, tulevat ne jälleen takaisin.

— Huzoor.

— Sinun pitää tehdä jotakin kärpäsille; olen juuri senvuoksi ottanut sinut palvelukseeni, Aziz sanoi ystävällisesti.

Hassan sanoi lähettävänsä juoksupojan hakemaan tikapuita Mahomet Alilta ja pyytävänsä juoksupojan sytyttämään primuskeittiön ja lämmittämään vettä. Sitten hän lupasi itse nousta tikapuille vesisanko mukanaan upottaakseen johdon kärpäsineen siihen.

— Mainiota, suurenmoista! No, sanohan nyt, mitä sinun pitää tehdä?

— Tappaa kärpäsiä.

— Mainiota! Tee niin!

Hassan poistui tehtävästään tietoisena ja alkoi etsiä käsiinsä juoksupoikaa. Mutta kun hän ei löytänyt tätä, muuttuivat hänen askeleensa yhä hitaammiksi ja vihdoin hän hiipi takaisin paikalleen kuistiin, uskaltamatta kuitenkaan enää koetella kolikoltaan pelosta, että isäntä ehkä sattuisi kuulemaan niiden kilinän. Sunnuntaikellot kumisivat. Itä oli palannut takaisin Itään Englannin vartiopaikkojen kautta ja muuttunut naurettavaksi matkalla.

Aziz haaveili yhä kauniista naisista.

Hänen mielikuvituksensa oli suora ja mutkaton, olematta silti karkea. Yhteiskunnallisen asemansa johdosta hän oli jo monta vuotta tiennyt kaiken, mitä hänen ruumiinsa tarvitsi, ja kun hän oli alkanut lueskella lääketiedettä, loukkasi häntä kaikki se turhantarkkuus ja melu, millä Eurooppa laati taulukkoja sukupuoliasioista. Tiede näytti tahtovan käydä käsiksi kaikkeen väärästä päästä. Kun hän huomasi kokemuksistaan kerrottavan eräässä saksalaisessa käsikirjassa, ei hän ymmärtänyt niitä, koska se seikka, että ne oli painettu siihen, sai aikaan sen, että ne lakkasivat olemasta hänen kokemuksiaan. Se, mitä hän oli saanut tietää isältään tahi äidiltään tahi nuuskinut palvelijoilta, oli sellaista viisautta, josta hänellä oli hyötyä ja jota hän sopivassa tilaisuudessa saattoi jakaa muillekin.

Mutta hän ei saanut häväistä lapsiaan menettelemällä tyhmästi. Kuinka kävisikään, jos ihmiset alkaisivat juoruta hänestä jotakin hänen arvoaan alentavaa? Hänen täytyi myöskin ajatella asemaansa majuri Callendarin häntä koskevista mielipiteistä huolimatta. Aziz kannatti siveyttä, kaunistamatta sitä kuitenkaan millään moraalisilla koristeilla, ja erityisesti juuri siinä hän erosi englantilaisista. Hänen sovinnaisuutensa oli yhteiskunnallista. Ei tee mitään, että ihmisiä petetään, niin kauan kuin he eivät huomaa sitä, koska se vasta sitten, kun he huomaavat sen, koskee heihin. Ihmiset yleensä eivät ole sellaisia kuin hyvät ystävät tahi Jumala, joita kohtaan petoksen suunnitteleminenkin on jo rikos. Sitten kuin hän oli saanut kaiken tämän täydellisesti selville, hän rupesi ajattelemaan, millaisen tekosyyn hän keksisi saadakseen matkustaa Kalkuttaan, muistaen samalla erään siellä asuvan miehen, joka voisi pyynnöstä lähettää hänelle sähkösanoman ja kirjeen, näytettäväksi majuri Callendarille. Mutta juuri kun hän oli päässyt näin pitkälle, hän kuuli rattaiden kolinaa pihalta. Joku oli tullut kysymään hänen vointiaan. Osanoton ajatteleminen lisäsi kuumetta ja vaikeroiden tällä kertaa oikein rehellisesti hän kietoutui makuuhuopaan.

— Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoi
Hamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle.

— Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööri
Syed Muhammedin ääni.

— Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin, herra Haqin, ääni.

— Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat palkkammekin.

— Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista?

Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan.

— Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin.

— Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään.

— Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä. — Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia. Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä?

— Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen setänsä.

— Niin, Rafillahan tässä on valta ja voima, sanoi Hamidullah myöntäen.
— Rafi on Chandraporen Sherlock Holmes. Kerro nyt, Rafi.

Kuiskaten heikosti kuin henki koulupoika mumisi sanan »ripuli», rohkaisten mielensä heti sen lausuttuaan, koska se vahvisti hänen asemaansa. Epäluulon tuli leimahti jälleen liekkiin vanhempien miesten mielessä, mutta nyt vallan toisesta syystä. Eikö tuo, jota sanottiin ripuliksi, voinut olla aikainen, lievä koleratapaus?

— Jos asia on niin, on se erittäin vakavaa, koska meillä ei ole vielä maaliskuun loppukaan käsissä. Miksi ei minulle ole ilmoitettu tästä? huusi Aziz.

— Tohtori Panna Lal hoitaa häntä.

— Tietysti; he ovat molemmat hinduja; siinä sitä nyt ollaan. He takertuvat kiinni toisiinsa kuin savi ja oljet ja salaavat kaiken. Tule tänne, Rafi. Istuudu tuohon. Kerro tarkkaan kaikki. Onko hän oksentanutkin?

— Kyllä, sir, ja hänellä on kovat tuskat.

— Siinä tapauksessa se on selvä juttu. Neljänkolmatta tunnin kuluttua hän on kuollut.

Kaikki näyttivät kauhistuneilta ja olivatkin kauhuissaan, mutta professori Godbole oli pahentanut asiaansa turvautumalla uskonveljeensä. Hän säälitti heitä nyt vähemmän kuin äsken, jolloin hän oli esiintynyt yksinäisenä, kärsivänä ihmisenä. Melko lyhyen ajan kuluttua he alkoivat moittien arvostella häntä tartunnan lähteenä.

— Hindut ovat kaikkien tautien levittäjiä, sanoi herra Haq.

Herra Syed Muhammed oli ollut mukana uskonnollisilla juhlilla Allahabadissa ja Ujjainissa ja kuvaili niitä purevan ivallisesti. Allahabadissa vei kyllä virtaava vesi pois saastan, mutta Ujjainissa oli pieni Sipra-niminen joki padottu, ja tuhannet kylpijät jättivät taudinsiemenensä lammikkoon. Hän puhui inhoten polttavasta auringosta, lehmänlannasta, kehäkukista ja noiden buddalaisten munkkien leiristä, jotka kuljeksivat melkein ilkoisen alasti katuja pitkin. Kun häneltä kysyttiin Ujjainin ylijumalan nimeä, vastasi hän, ettei hän tiedä sitä; hän oli ollut mielestään liian hyvä kysyäkseen sitä, eikä hän sitäpaitsi ollut voinut tuhlata aikaansa sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Hänen purkauksensa kesti hyvän aikaa ja kiihkoissaan hän alkoi puhua punjab-murretta (hän oli kotoisin siltä taholta Indiaa), jota ei kukaan ymmärtänyt.

Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama. Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä; runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille. Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta, joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia, Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen.

Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys, kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä millekään elämässä.

Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut, muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia, meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan, ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua.

— En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi.

— Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri.

— Kiitoksia, herra Syed Muhammed.

— Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä, joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista, ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi huopapeitteen alle.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään.

— Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän sairaan ääriviivoihin.

— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne!

Aziz käänsi ilmeettömät kasvonsa kuumemittaria kohti.

— Kätenne myös, olkaa niin hyvä. Hän tarttui siihen, katsoi katossa surisevia kärpäsiä, ja totesi sitten sairaassa olevan hieman kuumetta.

— Melko vähän, kaiketi, sanoi tohtorin seuralainen, Ram Chand, joka halusi rettelöidä.

— Hänessä on kuumetta, hänen pitää pysyä vuoteessa sanoi tohtori Panna Lal pudistaen kuumemittaria, itiin ettei sen elohopean korkeudesta saanut enää selvää. Hän oli inhonnut nuorta virkatoveriaan aina tuosta Dapplen tekemästä kolttosesta saakka ja olisi mielellään nipistänyt häntä ja ilmoittanut majurille hänen laiskoittelevan. Mutta hänen itsensäkin pitäisi ehkä piakkoin paneutua vuoteeseen pariksi päiväksi, eikä majuri Callendar sitäpaitsi milloinkaan uskonut alkuasukasten puheita, kun he juorusivat toisistaan, vaikka hän aina uskoihin pahinta heistä. Myötämielisyys näytti hänestä senvuoksi varmimmalta suunnalta. — Kuinka on vatsanne laita! hän kysyi. — Entä päänne, onko se kipeä? Ja kun hän samalla huomasi tyhjän kupin, hän suositteli maitoruokia.

— Tämä oli suureksi huojennukseksi meille. Teitte oikein kauniisti tullessanne katsomaan sairasta, herra tohtori, sanoi Hamidullah imarrellakseen häntä.

— Sehän kuuluu velvollisuuksiini.

— Me tiedämme, kuinka paljon teillä on tekemistä.

— Niin, se on kyllä totta.

— Ja kuinka tautista kaupungissa juuri nykyjään on.

Tohtori epäili, että tähän lauseeseen oli kätketty ansa. Vastasipa hän myöntäen tai kieltäen, kummassakin tapauksessa hänen lausuntoaan voitaisiin käyttää häntä vastaan. — Tauteja on aina liikkeellä, hän vastasi, — ja minulla on paljon työtä, mutta sehän kuuluu lääkärin ammattiin.

— Hänellä ei ole minuuttiakaan joutilasta aikaa, koska hänellä on nyt kaksinverroin työtä maakuntaopistossa, sanoi Ram Chand.

— Hoidatteko ehkä professori Godbolea?

Tohtorin kasvoille tuli ammattimainen ilme; hän vaikeni.

— Me toivomme hänen ripulinsa olevan ohimenevää laatua.

— Hän on jo toipumassa, mutta ei ripulista.

— Olemme hieman levottomia hänen tähtensä, koska hän ja tohtori Aziz ovat keskenään hyviä ystäviä. Olisimme teille kiitollisia, jos tahtoisitte sanoa meille hänen sairautensa laadun.

Mietteliään näköisenä tohtori sanoi hetkisen kuluttua:

— Peräpukamia.

— Siinä saat, hyvä Rafi, koleerastasi! huudahti Aziz voimatta enää hillitä itseään.

— Koleera, koleera; mitä kaikkea tässä saa vielä kuullakaan! tohtori huusi vihoissaan. — Kuka levittelee sellaisia valheellisia juttuja potilaistani?

Hamidullah viittasi rikokselliseen.

— Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta viranomaiset voisivat rangaista häntä.

— Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja?

Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti, että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät helposti.

— Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoi
Ram Chand.

— Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi; huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille.

— Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä.

— Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand.

— Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoi
Syed Muhammed äkkiä.

— Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista sanomalehden toimittajana.

— Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa.

Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi: — No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi.

— Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi.

Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja, lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia koko seuruetta kohtaan.

— Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme, sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä.

— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista, Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut.

— Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi.

— No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding.

— Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan.

— No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat he. »Niin sukkela!»

— Kysykää tohtori Panna Lalilta.

— Saanko olla aivan varma siitä, ettei läsnäoloni väsytä teitä?

— Saatte varmasti. Pienessä huoneessanihan on jo kuusi henkeä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, jos vain voitte suoda anteeksi muodollisuuksien puutteen. Hän kääntyi jatkamaan keskusteluaan Rafin kanssa, jota opettajan tulo oli kauhistuttanut, koska hän oli koettanut levittää juoruja hänestä. Nyt hän halusi livistää tiehensä.

— Hän on sairas eikä ole sairas, sanoi Hamidullah tarjoten savukkeita. — Ja minä puolestani luulen useimpain meistä olevan samanlaisessa tilassa.

Fielding oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ja tuo miellyttävän hienotunteinen asianajaja tulivat hyvin toimeen keskenään. He olivat iloisen tuttavallisia ja alkoivat luottaa toisiinsa.

— Koko maailma näyttää olevan kuolemaisillaan eikä kuitenkaan kuole, minkävuoksi meidän pitää uskoa varjelevan kaitselmuksen olemassaoloon.

— Ah, se on totta, oikein totta! sanoi ylikonstaapeli, joka luuli heidän ylistävän uskontoa.

— Onko se totta herra Fieldinginkin mielestä?

— Mikä sitten? Maailma ei ole kuolemaisillaan. Olen siitä aivan varma.

— En tarkoittanut sitä, vaan kaitselmuksen olemassaoloa.

— Vai niin, mutta minä en usko kaitselmukseen.

— Mutta kuinka siinä tapauksessa voitte uskoa Jumalaan? kysyi Syed
Muhammed.

— En usko Jumalaankaan.

Koko seurue säpsähti, aivan kuin joku olisi sanonut: »Siinä nyt kuulitte?», ja Aziz kohotti hetkiseksi katseensa häpeillen.

— Onko totta, että melkein kaikki englantilaiset ovat nykyjään jumalankieltäjiä? kysyi Hamidullah.

— Sivistyneet, ajattelevat ihmisetkö? Siihen voi kyllä vastata myöntävästi, vaikka he eivät pidäkään tuosta nimityksestä. Totuus on se, että länsimaat ajattelevat nykyjään liian vähän uskoa ja epäuskoa. Noin viisikymmentä vuotta takaperin tahi vielä silloinkin, kun te ja minä olimme nuoria, hälistiin siitä paljon enemmän.

— Huononeeko siellä moraalikin?

— Se riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoitatte moraalilla. Omasta puolestani luulen senkin huononevan.

— Suokaa minulle anteeksi, jos kysyn, millä oikeudella Englanti siinä tapauksessa pitää hallussaan Indiaa?

— Kas niin, jälleen politiikkaa! Tähän kysymykseen en halua lainkaan kajota. Omasta puolestani olen täällä senvuoksi, että olin työn tarpeessa. En voi sanoa teille, miksi Englanti on täällä, enkä sitäkään, onko sillä mitään oikeutta olla täällä. Se käy yli ymmärrykseni.

— Opetustyöhön täysin pätevät indialaisetkin tarvitsevat paikkoja kouluissa.

— Luultavasti, mutta minä satuin tulemaan ensin, sanoi Fielding hymyillen.

— Suokaa minulle vieläkin anteeksi, mutta onko oikein, että englantilainen ottaa paikan, kun on olemassa kelvollisia indialaisiakin? En tarkoita tietenkään mitään henkilökohtaista. Henkilökohtaisesti me olemme ihastuneita läsnäolostanne ja annamme suuren arvon tällaiselle avomieliselle keskustelulle.

Oli olemassa vain yksi suora vastaus indialaisen kysymyksiin, nimittäin että Englanti pitää Indiaa hallussaan senvuoksi, että India on niin rikas maa. Mutta Fielding ei halunnut sanoa sitä. Hänen rehellisyysintoilunsa oli talttunut.

— Olen erittäin mieltynyt oleskeluuni täällä, hän sanoi. — Niin kuuluu vastaukseni ja se on ainoa puolustukseni. Onko se oikein vai väärin, en osaa sanoa. Sekin voi olla väärin, että satuin syntymään. Minähän riistän hengittäessäni ilmaa joltakulta toiselta. Ja kuitenkin olen iloinen, että niin on tapahtunut, ja nautin myös olostani täällä. Vaikka ihminen olisi kuinka kurja tahansa, hän saa siitä kuitenkin jonkinlaisen hyvityksen, jos hän tuntee onnea olemassaolostaan.

Indialaiset joutuivat hämilleen. Ajatussuunta ei ollut heille vieras, mutta sanat olivat liian kylmiä ja asiallisia. Vaikka eräässä lauseessa puhuttiinkin kunnioittavasti oikeudesta ja moraalista, sen sanamuoto vaivasi heidän korviaan ja hämmensi heidän käsityskykyään. Heidän sanansa ja tunteensa vastasivat harvoin toisiaan, paitsi puhtaissa tunneasioissa. Heillä oli lukemattomia puhtaasti henkisiä, sovinnaisia käsitteitä, ja ellei niitä otettu huomioon, oli heidän hyvin vaikea seurata mukana.

— Entä sitten ne englantilaiset, jotka eivät ole mieltyneitä Indiassa oleskeluunsa — voivatko he mitenkään puolustaa itseään? Hamidullah kysyi.

— Eivät voi. Ajakaa heidät pois täältä.

— Heidän erottamisensa noista toisista tulee olemaan hyvin vaikeaa,
Hamidullah sanoi nauraen.

— Enemmänkin kuin vaikeaa, suorastaan väärää, sanoi Ram Chand. — Ei kukaan indialainen herrasmies pidä sellaista tekoa kunniallisena. Siinä juuri eroamme toisista kansoista. Me olemme niin hengellistyneitä.

— Niin, se on totta, sanoi ylikonstaapeli.

— Onko se totta, herra Haq? Minun mielestäni me emme ole lainkaan hengellistyneitä. Me emme voi olla yksimielisiä, mikä kuitenkin olisi kaikkein tärkeintä. Me emme voi täyttää sopimuksia emmekä ehdi ajoissa junalle. Onko niin sanottu Indian henkisyys muuta kuin sitä? Teidän ja minun pitäisi olla eräässä kokouksessa tällä haavaa, mutta me emme ole; tohtori Panna Lalin pitäisi olla potilaittensa luona, mutta hän ei ole. Niin me jatkamme ja luullakseni tulemme jatkamaan aikojen loppuun saakka.

— Nyt ei ole aikojen loppu, koska kello ei ole vielä puolta yhtätoistakaan, huudahti tohtori Panna Lal, joka oli tullut jälleen luottavaiselle tuulelle. — Hyvät herrat, jos saan sanoa pari sanaa, miten mielenkiintoinen keskustelu! Pyydän lausua kiitokseni ja tunnustukseni herra Fieldingille, joka opettaa poikiamme ja suo heille osan omien kokemustensa ja viisautensa siunauksista.

— Lähtekäämme nyt; väsytämme vain potilasta, Fielding sanoi, ja vihdoinkin he menivät matkoihinsa, neljä muhamettilaista, kaksi hindua ja englantilainen. He pysähtyivät kuistiin odottamaan, kunnes heidän vaununsa ehdittiin ajaa portaitten edustalle.

— Azizilla on suuret ajatukset teistä, herra Fielding. Vain hänen sairaudestaan johtui, ettei hän sanonut mitään.

— Ymmärrän hyvin, sanoi Fielding, jolle vierailu oli aiheuttanut pettymyksen ja joka nyt näytti saavan turhaan odottaa, että hänen vaununsa ajettaisiin esiin. Hän oli pitänyt paljon Azizista heidän tavatessaan toisensa ensi kerran ja oli toivonut, että heidän tuttavuutensa jatkuisi.