XII
Ganges ei ole vanha joki, vaikka se virtaakin Vishnun jalasta ja Shivan hiuksien läpi. Geologia, joka näkee kauemmaksi kuin uskonto, tuntee ajan, jolloin ei tätä virtaa eikä Himalajaa, joka ravitsee sitä, ollut olemassakaan, jolloin meri kohisi Hindustanin pyhien seutujen paikalla. Vuoret kohosivat, meri liettyi, jumalat asettuivat asumaan kukkuloille ja loivat joen, ja India, jota me sanomme ikuiseksi, ilmestyi maailmaan. Mutta India on todellisuudessa paljon vanhempi. Jo esihistoriallisen valtameren aikoina niemimaan eteläinen osa oli olemassa, ja Dravidian ylätasangot ovat olleet maata, niin kauan kuin maata on ollut olemassa. Ne ovat nähneet sen mantereen vajoavan, joka liitti Indian Afrikkaan, ja Himalajan kohoavan merestä. Ne ovat vanhemmat kuin mikään muu maailmassa. Vesi ei ole milloinkaan peittänyt niitä, ja aurinko, joka lukemattomina aikakausina on katsellut niitä, voi vieläkin niiden ääriviivoissa erottaa muotoja, jotka olivat sen, ennenkuin pallomme sysättiin pois sen sylistä.
Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä, vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään. Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa, eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista.
Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa, ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään. Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan, eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen itseensä.
Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa, kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä, onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho, suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta, nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten muutkin luolat.
Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla. Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa, liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi: Kawa Dol.