XIX
Sen jälkeen seurasi Hamidullah. Hän odotti poliisipäällikön eteishuoneessa ja nousi kunnioittavasti seisoalleen nähdessään Fieldingin. Englantilaisen kiihoittuneisiin sanoihin: »Kaikki on erehdystä», hän vastasi: »Ah, onko saatu joitakin todistuksia?»
— Kyllä niitä saadaan, Fielding sanoi puristaen hänen kättänsä.
— Ehkä, herra Fielding, mutta kun indialainen joutuu vangituksi, ei tiedetä milloinkaan, kuinka asia päättyy. Hän käyttäytyi hyvin kunnioittavasti. — Te olette hyvin ystävällinen tervehtiessänne minua näin julkisesti ja minä annan sille suuren arvon, mutta, herra Fielding, oikeutta eivät voi mitkään muut kuin todistukset saada vakuutetuksi. Sanoiko herra McBryde mitään nähdessään nimikorttini? Luuletteko tuloni suututtaneen häntä? Ehkäpä minun ryhtymiseni asiaan vahingoittaa ystävääni? Siinä tapauksessa minun on parasta pysyä syrjässä.
— Hän ei ole vihoissaan, ja jos olisikin, vaikuttaisiko se sitten mitään?
— Ah, kuinka te puhuttekaan, mutta meidän täytyy elää tässä maassa.
Chandraporen etevin lainoppinut, joka käyttäytyi arvokkaasti ja oli suorittanut tutkintonsa Cambridgessä, oli aivan pyörällä päästään. Hänkin piti Azizista ja tiesi häntä väärin syytettävän, mutta uskollisuus ei ollut hänen mielestään ehdoton ja ensimmäinen velvollisuus, ja hän lörpötteli politiikasta ja todistuksista tavalla, joka teki englantilaisen alakuloiseksi. Fieldingilläkin oli huolia — hän ei pitänyt kiikarista eikä ristiriitaisesta opasta koskevasta selityksestä — mutta hän karkoitti ne mielestään, antamatta niiden vaikuttaa sydämeensä. Aziz oli viaton, ja sille otaksumalle piti koko puolustuksen perustua. Ne, jotka sanoivat häntä syylliseksi, olivat väärässä, ja heidän lepyttämisensä oli toivotonta. Samalla hetkellä, jolloin hän liitti kohtalonsa indialaisten kohtaloon, hänelle selveni, millainen kuilu erotti hänet heistä. Aina he pettävät luottamuksen jollakin tavoin. »Aziz oli koettanut paeta poliisia, eikä Muhammed Latif ollut estänyt näpistelyä. Ja nyt Hamidullah. Sen sijaan, että hän olisi ollut vireä ja innokas ajamaan ystävänsä asiaa, hän tuhlasi vain aikaa. Ovatko indialaiset roistoja? Eivät, mutta heidän on vaikea päästä alkuun ja he pelästyvät helposti. Pelkoa on kaikkialla, ja sille pohjalle perustuu brittiläinen Raj; sama kunnioitus ja sama alamaisuus, joista Fieldingkin nautti, olivat vaistomaisia sovintouhreja. Hän pyysi Hamidullahia rohkaisemaan mielensä, koska kaikki tulisi menemään vielä hyvin, ja Hamidullah rohkaisikin mielensä ja muuttui taistelunhaluiseksi ja järkeväksi. McBryden lausunto: »Jos poistutte rivistä, jää siihen aukko», osoittautui nyt todeksi.
— Ensiksikin on kysymys takuusta…
Hakemus on jätettävä samana iltana. Fielding halusi antaa vakuuden, mutta Hamidullah oli sitä mieltä, että heidän piti neuvotella ensin Nawab Bahadurin kanssa.
— Miksi haluatte sekoittaa hänet juttuun?
Lainoppinut tahtoi sekoittaa siihen kaikki ihmiset. Sitten hän ehdotti, että puolustusasianajajaksi valittaisiin joku hindu, koska puolustus siten tulisi tehokkaammaksi. Hän mainitsi pari kolme nimeä — toisilta paikkakunnilta kotoisin olevia lakimiehiä, jotka eivät olleet sekautuneet paikallisiin oloihin — ja sanoi valitsevansa mieluimmin Amritraon, erään kalkuttalaisen asianajajan, jolla oli kuuluisa ammatti- ja yksityismaine, mutta joka oli tunnettu kiihkeäksi englantilaisten vihaajaksi.
Fielding epäröi, koska se hänen mielestään oli menemistä toiseen äärimmäisyyteen. Aziz oli pelastettava, mutta karttaen mahdollisuuden mukaan rotuvihan kiihdyttämistä. Amritraoa inhosivat kaikki kerhossa. Hänen kutsumistaan pidettäisiin poliittisena haasteena.
— Ei, meidän täytyy iskeä koko voimallamme. Kun äsken näin likaisen poliisin kantavan ystäväni yksityispapereita, ajattelin: »Amritrao on mies, joka voi selvittää tämän».
Seurasi synkkä vaitiolo. Temppelin kello jatkoi kumajamistaan. Tämä äärettömän pitkä ja hirmuinen päivä ei ollut vielä täysin lopussa. Valtionkoneiston hampaat jatkoivat työtään; lähetettiin ratsastava sananviejä viemään maistraattiin poliisipäällikön virallista selostusta vangitsemisesta. — Älkää tehkö sitä enää mutkallisemmaksi, vaan antakaa tutkimuksen käydä kulkuaan, pyysi Fielding nähdessään miehen katoavan tomupilveen. — Meidän täytyy voittaa, toisin ei voi käydä. Neiti ei voi mitenkään pysyä syytöksessään.
Tämä lohdutti Hamidullahia, joka huomautti vakavasti: — Jos juttu saa suotuisan käänteen, joutuvat englantilaiset melko ikävään asemaan.
— Hyvästi nyt, hyvä Hamidullah. Nyt meidän pitää luopua arvonimien käyttämisestä. Sanokaa Azizille sydämelliset terveiseni, kun tapaatte hänet, ja pyytäkää häntä pysymään rauhallisena. Nyt palaan takaisin kouluun. Jos teillä on minulle jotakin asiaa, niin soittakaa, mutta ellei se ole mitään erittäin tärkeää, niin älkää soittako, sillä minulla on hyvin paljon työtä.
— Hyvästi, hyvä Fielding. Aiotte siis todellakin liittyä meihin omianne vastaan?
— Ehdottomasti.
Hän oli pahoillaan, että hänen oli ollut pakko ilmaista kantansa. Hän olisi halunnut selviytyä Indiasta saamatta nimilippua selkäänsä. Tämän jälkeen alettaisiin häntä nimittää »englantilaisviholliseksi» ja »epäiltäväksi» — kuluneita sananparsia, jotka ärsyttivät häntä ja vähensivät sitä hyötyä, jota hän olisi voinut tehdä. Hän aavisti, että tästä tulisi sekä traagillinen että vaarallinenkin selkkaus; hän oli jo näkevinään useita pieniä työläitä solmuja, ja joka kerta, kun hänen katseensa sattui kohdistumaan niihin, näyttivät ne muuttuneen suuremmiksi. Vapauteen syntyneenä hän ei pelännyt kaaosta, mutta ei voinut sivuuttaa tosiseikkojakaan.
Päivän tämän osan lopetti kummallinen ja epämääräinen keskustelu professori Godbolen kanssa. Tuo ainainen juttu kyykäärmeestä oli jälleen esillä. Muutamia viikkoja sitten oli eräs opettaja, vastenmielinen parsilainen, löytänyt luokkahuoneesta kiemurtelevan kyykäärmeen. Se oli mahdollisesti voinut tulla sinne itse, mahdollisesti ei, ja opettajakunta vaivasi sillä yhä vieläkin päällikköään tuhlaten hänen aikaansa teorioillaan. Käärme oli niin vaarallinen eläin, ettei Fielding voinut ilman muuta sivuuttaa juttua, ja he tiesivät sen. Senvuoksi oli hänen pakko, vaikka hänellä olikin toisenlaisia huolia miettiessään, voisiko hän lähettää neiti Questedille armahdusanomuksen Azizin puolesta, kuunnella sekavaa selostusta, jossa ei ollut alkua eikä loppua ja joka oli kokonaan vailla perusteita. Lopuksi professori Godbole sanoi: — Saanko nyt sanoa hyvästi? mikä aina tarkoitti sitä, ettei hän ollut vielä puhunut suutansa puhtaaksi. — Kun nyt sanon hyvästi, saan samalla lausua suuren iloni sen johdosta, että sittenkin pääsitte Marabariin. Täsmällisyyden puutteestani ei siis aiheutunut teille kovin suurta harmia, sillä pääsitte sinne kuulemma hyvin miellyttävällä tavalla neiti Derekin autossa. Toivon huviretken onnistuneen hyvin.
— Puheestanne päättäen ette ole vielä kuullut uutista.
— Kyllä olen kuullut.
— Tokkohan. Azizille on tapahtunut jotakin hirveätä.
— Aivan niin. Koulussa ei juuri muusta puhutakaan.
— Mutta huviretkeä, jonka kestäessä jotakin sellaista tapahtuu, tuskin voi sanoa onnistuneeksi, sanoi Fielding kohottaen hämmästyneenä katseensa.
— En tiedä sitä, koska en ollut siellä.
Fielding tuijotti häneen jälleen — hyvin tarpeeton teko, koska mikään silmä ei olisi voinut huomata, mitä bramaanin sielussa liikkui, ja kuitenkin hänellä oli sielu ja sydänkin, ja kaikki hänen ystävänsä luottivat häneen, tietämättä miksi.
— Olen hirveästi pahoillani, Fielding sanoi.
— Huomasin sen heti tullessani huoneeseenne. En halua viivyttää teitä, mutta pyytäisin apuanne erään yksityisen pulman selvittämiseen. Kuten ehkä tiedätte, aion piakkoin lopettaa työni täällä.
— Olen ikäväkseni kuullut sen.
— Aion palata syntymäseudulleni Keski-Indiaan ja jatkaa opetustyötäni siellä. Tahtoisin perustaa sinne terveiden englantilaisten periaatteiden mukaisen lukion, juuri tämän maakuntaopiston kaltaisen.
— Entä sitten? Fielding kysyi huokaisten ja koettaen näyttää kiinnostuneelta.
— Nykyään on olemassa vain yksi kotimainen koulu Maussa.
Velvollisuuteni on koettaa saada aikaan parannusta kouluoloihin.
Aion neuvoa hänen korkeuttaan antamaan luvan ainakin yhden lukion
perustamiseen pääkaupunkiin ja mahdollisesti yhden jokaiseen maakuntaan.
Fielding nojasi päätään käsiinsä. Indialaiset olivat todellakin joskus aivan sietämättömiä.
— Pyytäisin teitä nyt auttamaan minua koulun nimen keksimisessä.
— Nimen keksimisessä? Fielding huudahti tuntien itsensä äkkiä ruumiillisesti sairaaksi, kuten päivällä odotussalissa.
— Niin juuri. Tahtoisin antaa sille sopivan nimen, joka tekisi sen yleisesti tunnetuksi.
— Minulla ei tosiaankaan ole minkäänlaisia koulujen nimiä päässäni enkä voi nyt ajatella muuta kuin Aziz raukkaa. Ettekö nyt ymmärrä, että hän istuu parhaillaan vankilassa?
— Kyllä, mutta en haluakaan vastausta kysymykseeni heti. Pyydän vain, että ajattaisitte asiaa sopivassa tilaisuudessa ja ehdottaisitte sitten pari kolme vaihtoehtoista nimeä. Olin ajatellut nimittää koulun »Herra Fieldingin lukioksi» tahi ellei se sovi, »Keisari Yrjö Viidennen lukioksi».
— Godbole!
Vanha mies risti kätensä näyttäen viekkaalta ja mielistelevältä.
— Onko Aziz syyllinen vai syytön?
— Sen ratkaisee oikeus. Tuomio tulee varmasti olemaan todistusten mukainen.
— Niin, mutta mikä on persoonallinen mielipiteenne? Tässä on mies, joka on ystävämme ja jota pidämme suuressa arvossakin, koska hän elää rauhallista elämää ja tekee työnsä hyvin. No, mitä johtopäätöksiä siitä voi tehdä? Voiko hän vai ei tehdä sellaista tekoa, josta häntä syytetään?
— Ah, sehän on vallan toinen kysymys kuin ensimmäinen, ja siihen on vaikeampi vastata, tarkoitan uskontomme kannalta. Tohtori Aziz on erinomainen nuori mies ja minä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuvittelen teidän kysyneen minulta, voiko ihminen tehdä hyviä töitä tai pahoja töitä, mikä seikka on hyvin vaikea ratkaista. Hän puhui välinpitämättömästi ja katkonaisesti.
— Kysyn: tekikö hän sen vai ei? Onko se tarpeeksi selvää? Tiedän, ettei hän tehnyt sitä, ja se on minun lähtökohtani. Aion hankkia täydellisen selvyyden muutamien päivien kuluessa. Viimeinen mielipiteeni on, että syyllinen on opas, joka seurasi neitiä luolaan. Mistään vihamielisyydestä neiti Questedin puolelta ei voi olla puhetta, vaikka Hamidullah uskookin niin. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin hirveää. Mutta te puhutte ikäänkuin hyvä ja paha olisivat yksi ja sama asia.
— Ei, suokaa minulle anteeksi, mutta ei vallan niinkään uskontomme mukaan. Mitään ei voi tapahtua erillisesti. Koko maailma tekee hyväntyön, silloin kun sellainen tehdään, ja kun alhainen teko tehdään, tekee koko maailma senkin. Sallikaa minun ottaa tämä tapaus esimerkiksi selittääkseni teille tarkoitukseni.
Minulle on ilmoitettu, että Marabar-vuoristossa on tehty alhainen teko, jonka seurauksista eräs korkeasti kunnioitettu englantilainen nainen on vakavasti sairastunut. Vastaukseni kuuluu: — Teon suoritti tohtori Aziz. Hän vaikeni imaisten laihat poskensa kuopalle. — Sen suoritti opas. Hän vaikeni jälleen. — Sen suorittaja olitte te. Hänen ilmeensä muuttui samalla kertaa sekä rohkeaksi että araksi. — Sen tein minä. Hän katseli hämillään hihaansa. — Sen tekivät minun oppilaani. Sen on yhtä hyvin voinut tehdä tuo nuori nainen itsekin. Kun jotakin alhaista tapahtuu, on sen takana koko maailmankaikkeus. Asia on sama, kun jotakin hyvää tapahtuu.
— Ja samoin on varmaan silloinkin, kun jollekulle aiheutetaan kärsimyksiä ja niin edespäin, eikä kaikki ole mitään eikä mikään ole mitään, mumisi Fielding ärtyisästi, koska hän tarvitsi lujaa maata jalkojensa alle.
— Suokaa anteeksi, mutta nyt muutatte jälleen keskustelumme lähtökohtaa. Mehän väittelimme hyvästä ja pahasta. Kärsiminen on jotakin, joka koskee vain yksilöä. Jos nuori nainen saa auringonpiston, ei se merkitse mitään maailmankaikkeudelle. Ei niin mitään. Se on erillinen ilmiö ja koskee vain häntä itseään. Jos hän vain uskoisi, ettei hänen päätään pakota, ei hän olisi sairas ja koko juttu loppuisi siihen. Mutta pahan ja hyvän laita on vallan toisin. Ne eivät ole sitä, mitä te luulette niiden olevan, vaan ne ovat sitä, mitä ne ovat, ja jokainen meistä on ollut osaltaan vaikuttamassa kumpaankin.
— Te saarnaatte siis, että paha ja hyvä ovat yksi ja sama asia.
— En, pyydän jälleen anteeksi. Hyvä ja paha ovat eri käsitteitä, kuten niiden nimetkin. Mutta minun vähäpätöisen käsitykseni mukaan ne ovat Jumalan ominaisuuksia. Hän on läsnä toisessa, mutta poissa toisesta, ja läsnäolon ja poissaolon erotus on suuri, suurempi kuin heikot aivoni voivat käsittää. Mutta poissaoloon sisältyy läsnäolokin, poissaolo on eiolemista ja senvuoksi meitä kehoitetaankin toistamaan: — Tule, tule, tule. — Ja samassa hengenvedossa kuin haihduttaakseen sen kauneuden jokaisen jäljen, jota hänen sanoissaan mahdollisesti oli ollut, hän lisäsi: — Mutta oliko teillä lainkaan aikaa katsella Marabarin kiinnostavia muinaisjäännöksiä?
Fielding istui vaiti, koettaen ajatella ja lepuuttaa aivojaan.
— Ettekö edes nähnyt tavallisella leiripaikalla sijaitsevaa kaivoakaan?
— Kyllä, kyllä, vastasi toinen hajamielisesti ajatellen kymmeniä eri asioita.
— Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista, joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä.
Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. – Te hylkäsitte minut, oli hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut laittomasti syyttää jotakin indialaista.