XX
Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa, sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista, jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä epäitsekkään surun aateloimana.
— Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi» ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä — niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä, eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne, ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua.
Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia. Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti — tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit» voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston, nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. — Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä, vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa käyttäytyisi niin ylpeästi.
Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle jäsenelle.
— Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti. — Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki.
— Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa, joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän keskustelun aikana.
— Siellä on kaikki täysin rauhallista.
— Minäkin otaksuin niin. Nuo rummut ovat tietysti vain Mohurramia.
— Sen valmistelua vain. Kulkue lähtee liikkeelle vasta ensi viikolla.
— Aivan niin. Vasta maanantaina.
— Herra McBryde on pukeutunut fakiiriksi ja mennyt sinne, sanoi rouva
Callendar.
— Tuo on juuri sellaista, mitä ei saa sanoa, huomautti piiripäällikkö viitaten häneen. — Pyydän teitä olemaan varovaisempi, rouva Callendar, tällaisina aikoina.
— Minäkö? Kyllä… minä… Hän ei loukkautunut, tuntien olevansa turvallinen nähdessään piiripäällikön vakavuuden.
— Onko vielä muita kysymyksiä? Välttämättömiä kysymyksiä.
— Onko… missä hän on? sopersi rouva Lesley.
— Vankilassa. Takuuta ei hyväksytty.
Fielding puhui senjälkeen. Hän tahtoi tietää, oliko neiti Questedin tilasta laadittu minkäänlaista virallista ilmoitusta, vai olivatko kaikki nämä vakavat huhut pelkkiä juoruja. Hänen kysymyksensä vaikutti vastenmielisesti, osittain senvuoksi, että hän oli maininnut neidin nimen. Hänestä ja Azizista puheltiin tavallisesti vain kautta rantain.
— Toivon Callendarin piakkoin voivan antaa meille tietoja.
— En voi ymmärtää, miten tämä kysymys voidaan lukea välttämättömiin kysymyksiin, sanoi rouva Turton.
— Pyytäisin kaikkia naisia nyt hyväntahtoisesti poistumaan tupakkahuoneesta? huusi Turton taputtaen jälleen käsiään. — Ja muistakaa sanani. Teidän pitää auttaa meitä näiden pahojen aikojen läpi, ja te voitte tehdä sen siten, että käyttäydytte kuten normaaliaikoinakin. Muuta en pyydä. Voinko luottaa teihin?
— Ehdottomasti, Burra Sahib, sanoivat kuorossa jännittyneet, levottomat naiset. He poistuivat huolestuneina, mutta ylpeinä, vieden rouva Blakistonin keskellään kuin pyhän liekin. Piiripäällikön yksinkertaiset sanat olivat muistuttaneet heitä siitä, että hekin muodostivat valtakunnan etuvartion. Heidän Adelaa kohtaan osoittamansa myötätuntoisen rakkauden rinnalle tuli muuan toinen tunne, joka ajan oloon tukahduttaisi edellisen. Sen ensimmäiset merkit olivat vähäpätöiset ja arkipäiväiset. Rouva Turton teki äänekkäitä leikillisiä huomautuksia pelatessaan bridgeä ja rouva Lesley alkoi nyplätä kaulahuivia.
Naisten poistuttua tupakkahuoneesta piiripäällikkö istuutui pöydänkulmalle voidakseen johtaa puhetta muodollisuuksitta. Ristiriitaiset ajatukset taistelivat ylivallasta hänen sisimmässään. Hän tahtoi kostaa neiti Questedin puolesta ja rangaista Fieldingiä, mutta käyttäytyä silti täysin puolueettomasti. Hän tahtoi antaa raippoja jokaiselle näkemälleen alkuasukkaalle, mutta pidättyä tekemästä mitään sellaista, joka aiheuttaisi kapinan ja tekisi sotaväen väliintulon välttämättömäksi Häntä oikein peloitti kutsua avukseen joukkoja; sotilaat saavat aikaan järjestyksen yhdessä asiassa, mutta sotkevat tusinan muita sekä nöyryyttävät mielellään siviiliviranomaisia. Muuan upseerikin oli läsnä kokouksessa sinä iltana eräs luutnantti, joka oli eksynyt sinne jostakin gurkharykmentistä. Hän oli hieman juovuksissa ja piti itseään kohtalon lähettämänä. Piiripäällikkö huokaisi. Tässä ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävissä kuin turvautua neuvotteluihin ja myönnytyksiin entiseen tapaan. Hän toivoi takaisin noita hyviä vanhoja aikoja, jolloin englantilainen voi ottaa kunniansa omiin käsiinsä tarvitsematta pelätä jälkiseurauksia. Nuori Heaslop raukka oli astunut askeleen siihen suuntaan kieltäytymällä hyväksymästä takuuta, mutta piiripäällikön mielestä nuori Heaslop raukka ei ollut menetellyt siinä oikein viisaasti. Siitä ei olisi seurauksena ainoastaan se, että Nawab Bahadur ja muut suuttuivat, vaan sekin, että Indian hallitus puuttuisi asiaan ja loppujen lopuksi Englannin parlamenttikin. Hänen täytyi koko ajan pitää mielessään, ettei Aziz ollut vielä syyllinen lain kannalta, ja tämä ponnistus väsytti häntä.
Toiset, joiden edesvastuu ei ollut niin suuri, saattoivat käyttäytyä luonnollisesti. He olivat alkaneet keskustella »naisista ja lapsista» — ilmaisumuoto, joka muutamia kertoja toistettuna voi viekoitella miehisen sukupuolen menettämään malttinsa. Jokainen tunsi, että kaikki se, mitä hän rakasti enimmän maailmassa, oli vaarassa ja huusi kostoa, ja neiti Questedin kylmät, melkein tuntemattomat piirteet katosivat niiden kasvojen tieltä, jotka olivat kullekin suloisimmat ja lämpimimmät hänen yksityisessä elämässään. »Tässä ovat naiset ja lapset kysymyksessä», toistelivat he. Piiripäällikkö tiesi, että hänen pitäisi estää heitä kiihtymästä, mutta ei hennonnut tehdä sitä. »Meidän pitäisi pakottaa heidät antamaan panttivankeja», ja niin edespäin. Useimmat näistä naisista ja lapsista matkustaisivat parin päivän kuluttua vuoristoon, mutta nyt ehdotettiin, että heidät lähetettäisiin sinne heti ylimääräisellä junalla.
— Hyvä ehdotus, huudahti luutnantti. — Meidän täytyy saada tänne sotaväkeä ennemmin tahi myöhemmin. (Ylimääräiset junat ja joukko-osastot kuuluivat hänen mielestään yhteen.) Tätä ei olisi milloinkaan tapahtunut, jos Barbas-vuoret olisivat olleet sotilasvalvonnan alaisia. Ei olisi tarvittu muuta kuin asettaa muutamia sotamiehiä luolan suulle.
— Rouva Blakiston toivoo, että meillä olisi edes muutamia englantilaisia sotilaita täällä, huomautti joku.
— Englantilaisista ei ole mihinkään! luutnantti huudahti horjahtaen hieman uskollisuudestaan. — Tämä maa tarvitsee alkuasukasjoukkoja. Tuokaa tänne parhaita alkuasukastyyppejä, gurkhia, raiputeja, sikhejä, marathalaisia, bhilejä, afrideja, pathaaneja ja vaikkapa basaarien roskaväkeäkin, kunhan heille vain toimitetaan oikeat johtajat. Minä voisin saada heidät vaikka mihin.
Piiripäällikkö nyökäytti hänelle ystävällisesti sanoen omilleen: — Älkää ottako aseita mukaanne lähtiessänne kaupungille. Haluan, että kaikki menee tavallista menoaan, kunnes ilmaantuu aihetta vakavampiin toimenpiteisiin. Lähettäkää naiset vuoristoon, mutta tehkää se tyynesti, älkääkä taivaan nimessä puhuko mitään ylimääräisistä junista, ajattelittepa tahi tunsittepa mitä tahansa. Minullakin voi olla tunteita. Muuan indialainen on tehnyt — häntä syytetään eräästä rikoksesta. Hän näpsäytti lujasti sormellaan otsaansa ja kaikki ymmärsivät hänen tuntevan yhtä syvästi kuin hekin, rakastivat häntä ja päättivät olla lisäämättä hänen vaikeuksiaan. — Toimikaa toistaiseksi, kunnes lisää tosiseikkoja tulee ilmi, ikäänkuin jokainen indialainen olisi enkeli.
He mumisivat: — Hyvä, Burra Sahib… Enkeleitäkö? Aivan niin!
— Niinhän minäkin sanoin, luutnantti puuttui puheeseen. Alkuasukkaissa ei ole mitään vikaa, jos heitä tarkastellaan kutakin erikseen. Lesley! Lesley, muistatko sitä indialaista, jonka kanssa pelasin poloa Maidanilla viime kuussa? Hänessä ei ollut mitään vikaa. Jokainen poloa pelaava indialainen on kunnon mies. Vain sivistyneitä luokkia on pidettävä lujalla.
Tupakkahuoneen ovi aukaistiin ja sisään tunkeutui naisäänien sorina. Rouva Turton huusi: — Hän voi jo paremmin! ja seurakunnan molemmat osastot huokaisivat ilosta ja huojennuksesta. Ylilääkäri, joka oli tuonut tämän hyvän uutisen, tuli sisään. Hänen vastenmieliset, taikinamaiset kasvonsa näyttivät ärtyisiltä. Hän tarkasteli seuruetta, huomasi Fieldingin, joka istui kumarassa sohvalla hänen lähellään, ja sanoi: — Hm!
Kaikki tahtoivat tietää yksityiskohtia.
— Kenenkään tilaa ei voida pitää vaarattomana tässä maassa, niin kauan kuin hänessä on kuumetta, kuului hänen vastauksensa. Kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi ollut vihoissaan potilaansa parantumisesta, eikä kukaan, joka tunsi vanhan majurin ja hänen tapansa, kummastellut sitä.
— Istuudu, Callendar, ja kerro kaikki.
— Se vie hieman aikaa.
— Kuinka vanha rouva voi?
— Kuumetta.
— Rouvani kertoi kuumeen laskeneen.
— Mahdollista. En takaa mitään. Minua ei pidä kiusata niin monilla kysymyksillä, Lesley.
— Suo anteeksi.
— Heaslop saapuu tänne tuossa paikassa.
Kun he kuulivat Heaslopin nimen, kirkasti hieno, kaunis ilme jälleen heidän kasvojaan. Neiti Quested oli vain uhri, mutta nuori Heaslop oli marttyyri, hän oli saanut kärsiä kaiken pahan, jonka oli suunnannut heitä kaikkia kohtaan se maa, jota he olivat koettaneet hyödyttää. Ja heitä harmitti, etteivät he voineet tehdä hänelle minkäänlaista vastapalvelusta; heistä tuntui niin nololta istua kaikessa levossa ja rauhassa odottamassa oikeuden tuomiota.
— Toivon Jumalan nimessä, etten olisi antanut verrattomalle apulaiselleni lomaa! Minun olisi mieluummin pitänyt repiä kieli suustani. Tunnen olevani vastuussa tapahtumasta, ja se kiusaa minua. Kielsin ensin, mutta mukauduin sitten. Niin tein, pojat, niin tein.
Fielding otti piipun suustaan näyttäen miettiväiseltä, Callendar, joka luuli hänen pelkäävän, jatkoi: — Olin tullut siihen käsitykseen, että joku englantilainen lähtisi mukaan retkelle, ja senvuoksi myönnyin.
— Teitä ei moiti kukaan, hyvä Callendar, sanoi piiripäällikkö katsoen alas. — Me olemme kaikki syyllisiä sikäli, ettemme ymmärtäneet retken vaarallisuutta emmekä estäneet sitä. Tiesin itsekin siitä; me lainasimme automme aamulla naisille, että he pääsisivät asemalle. Sillä tavalla olemme kaikki syyllisiä, mutta teitä kohtaan erikseen ei ole ilmaantunut syytöksen varjoakaan.
— En ajattele niin. Toivoisin, että voisin. Vastuunalaisuus on jotakin kamalaa enkä minä pidä sellaista ihmistä minkään arvoisena, joka koettaa päästä siitä. Hänen silmänsä olivat kohdistuneet Fieldingiin. Kaikki ne, jotka tiesivät Fieldingin luvanneen lähteä mukaan, mutta myöhästyneen junasta, säälivät häntä; muutahan ei voi odottaakaan, kun antautuu alkuasukasten seuraan; se loppuu aina jollakin tavoin häpeällisesti. Piiripäällikkö, joka tiesi enemmän, vaikeni, sillä virkamiehenä hän toivoi vieläkin, että Fielding astuisi riviin. Keskustelu siirtyi jälleen naisiin ja lapsiin, ja sen varjolla majuri Callendar otti luutnantin haltuunsa asettaen hänet syötiksi opettajalle. Teeskennellen olevansa enemmän juovuksissa kuin olikaan luutnantti alkoi ladella loukkaavia vihjauksia.
— Oletteko kuulleet mitään neiti Questedin palvelijasta? aloitti majuri jälleen.
— En. Mitä hänestä puhutaan?
— Heaslop oli varoittanut eilen illalla neiti Questedin palvelijaa päästämästä emäntäänsä näkyvistään. Mutta vanki sai vihiä siitä ja houkutteli hänet jäämään kotiin. Lahjoi hänet yksinkertaisesti. Heaslop on juuri saanut tietää koko jutun, nimet ja lahjuksen suuruuden. Muuan noiden ihmisten huonomaineinen parittaja oli maksanut rahat. Hänen nimensä on Muhammed Latif. Sen verran palvelijasta. Mutta kuinka oli englantilaisen laita — tämän meidän ystävämme? Kuinka he pääsivät hänestä? Oliko siinäkin raha kysymyksessä?
Fielding nousi seisoalleen muminan ja huutojen tukemana, sillä kukaan ei vielä ollut epäillyt hänen rehellisyyttään.
— Ah, pyydän anteeksi, sanani käsitettiin väärin, majuri sanoi ärtyisästi. — En tarkoittanut ollenkaan sitä, että he lahjoivat herra Fieldinginkin.
— Mitä sitten tarkoititte? kysyi Fielding.
— He maksoivat tuolle toiselle indialaiselle, Godbolelle, jotta hän myöhästyttäisi teidät. Hän luki rukouksiaan. Minä tunnen nuo rukoukset.
— Tämähän on naurettavaa! Fielding istuutui jälleen vapisten raivosta; toinen indialainen toisensa jälkeen vedettiin lokaan.
Ammuttuaan ensimmäisen järeän ammuksensa majuri ryhtyi laukaisemaan toista: — Heaslop on saanut selville erään asian äidiltäänkin. Aziz oli palkannut kokonaisen indialaisjoukon tukahduttamaan hänet erääseen luolaan. Se teki lopun hänestä tahi olisi ainakin tehnyt, ellei hän olisi päässyt sieltä pois. Hienosti suunniteltua, vai mitä? Oikein sievästi. Siten hän saattoi toteuttaa tyttöön kohdistuneet suunnitelmansa. Hän, neiti ja muuan opas, jonka tuo samainen Muhammed Latif oli hankkinut. Opas on kadoksissa. Sievää! Ylilääkärin ääni muuttui käheäksi. — Nyt ei kellään ole aikaa istua kädet ristissä. Tässä täytyy toimia. Kutsukaa joukot tänne ja puhdistakaa basaarit!
Majurin purkauksiin ei tavallisesti suhtauduttu vakavasti, mutta tällä kertaa hän teki kaikki levottomiksi. Rikos oli nähtävästi pahempi, kuin he olivat kuvitelleet. Fielding unhotti vihansa ajatellessaan Godbole raukkaa; paha levisi kaikille suunnille, se näytti elävän omaa elämäänsä, huolimatta indialaisten puheista ja teoista, ja hän ymmärsi jo paremmin, miksi Aziz ja Hamidullah olisivat mieluimmin kuolleet. Hänen vastustajansa huomasi hänen joutuneen pulaan ja arveli voivansa hyökätä rohkeammin.
— Otaksun, ettei mitään siitä, mitä täällä puhutaan, leviä muualle, hän sanoi iskien silmää Lesleylle.
— Kuinka niin? Lesley kysyi.
— Muuten vain. Kuulin kerrottavan, että eräs täällä nyt läsnäoleva kerhonjäsen olisi käynyt tervehtimässä vankia iltapäivällä. Ei voi juosta kilpaa jäniksen eikä metsästää koirien kanssa, ei ainakaan tässä maassa.
— Onko täällä sitten joku, joka haluaa sitä?
Fielding oli varuillaan, ettei häntä petettäisi toista kertaa. Hänellä oli kyllä jotakin sanottavaa, mutta hän halusi itse valita sopivan hetken. Hyökkäys epäonnistui, koska piiripäällikkö ei kannattanut sitä. Huomio kääntyi hänestä hetkiseksi muualle. Alkoi jälleen kuulua naisten ääntensorinaa. Ronny oli avannut oven.
Nuori mies näytti rasittuneelta ja surulliselta, mutta tavallista miellyttävämmältä. Hän kunnioitti aina päälliköltään, mutta nyt se tuli suoraan hänen sydämestään. Hän näytti pyytävän heidän suojelustaan kärsimänsä loukkauksen johdosta, ja kuin vaistomaisesta kunnioituksesta kaikki nousivat seisoalleen. Mutta virallisuus myrkyttää Idässä jokaisen inhimillisen teon. Samalla kuin he kunnioittivat häntä, he tuomitsivat Azizin ja Indian. Fielding tunsi sen ja jäi istumaan. Teko oli kömpelö ja naurettava ja ehkäpä tyhmäkin, mutta hän tunsi olleensa välinpitämätön tarpeeksi kauan ja joutuvansa väärään uomaan, ellei hän asettuisi vastarintaan. Ronny, joka ei ollut nähnyt häntä, sanoi käheällä äänellä: — Ah, istuutukaa kaikki, tahdon vain kuulla päätöksenne.
— Heaslop, olen juuri kehoittanut heitä välttämään kaikkia mielenosoituksia, sanoi piiripäällikkö anteeksipyytävästi. — En tiedä, tuntuuko teistä samalta kuin minusta, mutta niin käsitän minä tilanteen. Sitten kuin tuomio on julistettu, on asia toisin.
— Te ymmärrätte sen varmasti parhaiten; minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia, Burra Sahib.
— Kuinka äitinne jaksaa, rakas ystävä?
— Kiitoksia, paremmin. Kunpa vain kaikki istuutuisivat!
— Muuan on istunut koko ajan, huomautti nuori upseeri.
— Ja majuri on juuri tuonut meille ilahduttavia tietoja neiti
Questedistä, jatkoi Turton.
— Aivan niin; minä olenkin tyytyväinen, sanoi majuri Callendar.
— Olitte aikaisemmin levottomampi, majuri Callendar, vai mitä? Juuri siksi en hyväksynyt takuuta?
Callendar nauroi ystävällisesti ja tuttavallisesti ja sanoi: — Heaslop, Heaslop, kun joku tämän jälkeen tahtoo antaa takuun, soittakaa ensin vanhalle tohtorille. Hänen hartiansa ovat leveät, ja näin meidän kesken sanoen teidän ei pidä suhtautua vanhan tohtorin mielipiteeseen ylen vakavasti. Hän on kyllä suuri hölmö, sen voi epäröimättä sanoa, mutta hän tekee kaiken voitavansa, jotta miestä ei laskettaisi pois putkasta. Hän keskeytti teeskennellyn kohteliaasti. — Ah, hänellähän on eräs ystävä täällä!
— Luutnantti huusi: — Nouskaa seisoallenne, sika!
— Herra Fielding, mistä oikeastaan johtuu, ettette noussut seisoallenne? sanoi piiripäällikkö sekautuen vihdoinkin riitaan. Fielding oli odottanut hyökkäystä ja hänen täytyi vastata siihen.
— Saanko selittää asian, sir?
— Tietysti.
Tyynesti ja hilliten itsensä täydellisesti, vapaana nuoruuden ja kansallisvihan huumauksesta, opettaja teki jotakin, mikä hänen mielestään oli verraten yksinkertainen asia. Hän nousi seisoalleen ja sanoi: — Luulen, että tohtori Aziz on viaton.
— Teillä on täysi oikeus ajatella niin, mutta, suokaa anteeksi, riittääkö se syyksi, jonka perusteella voitte loukata herra Heaslopia?
— Saanko lopettaa selitykseni?
— Tietysti.
— Odotan oikeuden päätöstä. Jos tohtori Aziz on syyllinen, eroan toimestani ja poistun Indiasta. Pyydän nyt eroa kerhon jäsenyydestä.
— Ette ole vielä vastannut kysymykseeni. Miksi ette noussut seisoallenne Heaslopin tullessa huoneeseen?
— Kaikella kunnioituksella, sir, en ole tullut tänne vastaamaan kysymyksiin, vaan antamaan henkilökohtaisen selityksen, ja sen olen nyt antanut.
— Saanko kysyä, tekö olette ottanut käsiinne tämän piirikunnan päällikkyyden?
Fielding lähti ovea kohti.
— Hetkinen vielä, herra Fielding. Älkää poistuko vielä. Ennenkuin poistutte kerhosta, josta erotessanne teette mielestäni aivan oikein, pitää teidän katua käytöstänne ja pyytää herra Heaslopilta anteeksi.
— Puhutteko nyt virkanne puolesta, sir?
Piiripäällikkö, joka ei milloinkaan muuta tehnytkään, raivostui niin, että menetti kokonaan malttinsa. Hän huusi: — Poistukaa heti tästä huoneesta! Kadun kovasti, että alennuin tulemaan teitä vastaan asemalle. Te olette vajonnut liittolaistenne tasolle, olette raukka, kurja raukka —
— Haluaisin poistua, mutta tämä herra on tielläni, Fielding sanoi kevyesti. Luutnantti oli asettunut hänen tielleen.
— Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien.
Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen, jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita.
Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat, Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi? Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin. Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt, mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen.