XV
Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä», mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä». Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen, johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa, semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen virkamiehen kanssa.
Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus — mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa), ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen, vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä. Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja kunnianhimoa.
Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet toisiaan.
— Kävelenkö liian nopeasti? kysyi Aziz, kun Adela pysähtyi epäröivän näköisenä. Rakkautta koskeva huomio oli yllättänyt Adelan niin äkkiä, että hän tunsi olevansa kuin alpeillekiipeilijä, jonka köysi on katkennut. Kuinka voi mennä naimisiin henkilön kanssa, jota ei rakasta? Kuinka hän ei ollut huomannut sitä ennen? Miksi hän ei ollut tehnyt tätä kysymystä itselleen ennen? Siinäkin tärkeä asia harkittavaksi. Pikemminkin pahoillaan kuin pelon vallassa hän seisoi hiljaa paikoillaan katsellen kiiltävää kalliota. Hämäränhetkinä he saattoivat tuntea toisiaan kohtaan kunnioitusta ja aistillista vetovoimaa, mutta se tunne, joka liittäisi heidät yhteen, puuttui. Oliko hänen velvollisuutensa purkaa kihlaus? Hän oli taipuvainen luopumaan siitä aikeesta, koska se tuottaisi muille niin paljon huolia, eikä hän sitäpaitsi ollut lainkaan varma siitä, tarvitaanko onnelliseen yhdyselämään välttämättömästi rakkautta. Jos rakkaus merkitsisi kaikkea, loppuisivat useimmat avioliitot kuherruskuukauteen. — Ei, kiitoksia, tämä käy mainiosti, hän sanoi ja saatuaan tunteensa hillityksi hän alkoi kiivetä jälleen, vaikka tunsikin olevansa hieman hämillään. Aziz tuki häntä kädestä, opas liikuskeli kuin sisilisko ja käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut omat painolakinsa.
— Ettekö ole naimisissa, tohtori Aziz? Adela kysyi pysähtyen jälleen ja rypistäen otsaansa.
— Kyllä, tulkaa tervehtimään vaimoani. Azizin mielestä oli taiteellista herättää vaimo henkiin muutamiksi hetkiksi.
— Kiitoksia, Adela sanoi hajamielisesti.
— Hän ei ole Chandraporessa juuri nyt.
— Onko teillä lapsia?
— On kolme, Aziz vastasi varmemmasti.
— Onko niistä teille suurtakin iloa?
— Kyllä, jumaloin heitä, Aziz vastasi nauraen.
— Uskon sen. Kuinka kaunis itämaalainen mies Aziz olikaan, ja varmaan olivat hänen vaimonsa ja lapsensakin yhtä hyvännäköisiä, sillä ihmisethän saavat tavallisesti sitä, mitä heillä jo entuudestaan on. Adela ihaili häntä ilman persoonallista lämpöä, koska hänen veressään ei ollut lainkaan seikkailunhalua, mutta hän otaksui Azizin vaikuttavan lumoavasti oman rotunsa ja yhteiskunnallisen asemansa naisiin, ja kärsi siitä, ettei heillä kummallakaan, ei Ronnylla eikä hänellä, ollut minkäänlaista ruumiillista kauneutta. Sellaisen täytyy vaikuttaa suhteeseen — kaunis, paksu tukka ja ihanteellinen iho. Azizilla oli varmaankin monta vaimoa — rouva Turtonin sanojen mukaan muhamettilaiset pitivät lujasti kiinni laissa säädetyistä oikeuksistaan neljään naiseen. Ja koska Adelalla ei ollut muita puhetovereita tällä ikuisella kallionhuipulla, ei hän lainkaan hillinnyt haluaan puhua avioliitosta. Hän kysyi suoraan, rehelliseen ja tutkivaan tapaansa: — Onko teillä yksi vai useampia vaimoja?
Kysymys loukkasi nuorta miestä äärettömästi. Se hyökkäsi erään hänen uskontonsa uuden uskonkappaleen kimppuun, ja uusiin uskonkappaleihin on vaarallisempi kajota kuin vanhoihin. Jos Adela olisi sanonut: »Palveletteko yhtä vai useampaa jumalaa?» ei hän olisi loukkautunut niin kovasti. Mutta kun sivistyneeltä muhamettilaiselta kysytään, kuinka monta vaimoa hänellä on, on se jotakin inhoittavaa ja hirveätä. Hän ei oikein tiennyt, kuinka olisi salannut hämmennyksensä. — Yksi, ainoastaan yksi minun erityisessä tapauksessani, hän änkytti päästäen Adelan käden irti. Jyrkänteen huipulla oli monta luolaa ja ajatellen: »Kirotut englantilaiset, he ovat samanlaisia, vaikka olisivat kuinka hyviä tahansa», hän sukelsi erääseen luolaan tyyntyäkseen. Adela seurasi hitaasti hänen jäljessään, tietämättä ollenkaan sanoneensa mitään sopimatonta, ja kun hän ei nähnyt Azizia, meni hänkin eteensä avautuvaan luolaan ajatellen toisaalta tällaisten retkien ikävyyttä ja toisaalta avioliittoaan.