XVI
Aziz odotti hetkisen luolassaan ja sytytti savukkeen, voidakseen sanoa Adelalle heidän tavatessaan: »Pistäysin tänne sytyttämään savukkeen», tahi muuta sellaista. Kun hän tuli luolasta, hän näki oppaan seisovan yksinään pää kallellaan tarkkaillen jotakin. Tämä sanoi kuulevansa ääntä, ja nyt Azizkin kuuli sen. Se oli auton moottorin säksytystä. He olivat nyt Kawa Dolin rinteellä ja kiivettyään vielä parikymmentä metriä, he saattoivat nähdä vilahduksen tasangosta. Muuan auto lähestyi Chandraporesta päin. Mutta he eivät saaneet sitä oikein näkyviinsä, koska vuoren kohtisuora seinämä pullistui juuri laen vieressä ulospäin, niin että vuorenjuurta ei voinut hyvin nähdä, ja auto katosi näkyvistä tultuaan lähemmäksi. Se näytti selvästi pysähtyvän juuri heidän alapuolellaan siihen paikkaan, jossa tie muuttui poluksi.
Aziz riensi kertomaan tätä tärkeää uutista vieraalleen.
Opas sanoi hänen menneen luolaan.
— Mihin luolaan?
— Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä näkyvistäsi, siihen sinulla ei ollut lupaa, Aziz sanoi ankarasti. — Täällä on vähintään kaksitoista luolaa. Kuinka voin nyt tietää, missä niistä vieraani on? Missä luolassa minä itse olin?
Sama epämääräinen liike. Eikä Aziz, katsellessaan ympärilleen, ollut edes varma siitäkään, oliko hän palannut saman luolaryhmän luo. Luolia oli joka taholla, ja niiden aukot olivat aivan yhtä suuria. Hän ajatteli: »Taivaallinen Luoja, neiti Quested on eksynyt!» mutta rauhoittui kuitenkin sitten, ruveten tyynesti etsimään häntä.
— Huuda! hän komensi.
Kun he olivat huutaneet hetkisen, selitti opas, ettei se hyödytä mitään, koska Marabar-luolissa ei voi kuulla muita ääniä kuin omansa. Aziz kuivasi otsaansa ja tunsi koko ruumiinsa alkavan käydä hikeen. Paikka oli hyvin hämmentävä. Se oli osaksi penger ja osaksi polveileva tie, täynnä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin käärmeen polut. Hän koetti järjestyksessä tarkastaa luolat, pääsemättä kuitenkaan selville, mistä hän oli aloittanut. Siellä oli luolia luolien takana tahi niitä oli pari yhdessä ja muutamat olivat kuilujen pohjassa.
— Tule tänne, hän huusi ystävällisesti oppaalle, ja kun tämä tuli käden ulottuville, hän sivalsi miestä kasvoihin rangaistukseksi. Mies pakeni ja hän jäi yksikseen. Hän ajatteli: »Tämä tuhoaa tulevaisuuteni, vieraani on kadonnut». Mutta sitten hän keksi yksinkertaisen ja tyydyttävän selityksen.
Neiti Quested ei ollut kadonnut. Hän oli vain mennyt noiden vastatulleiden luo, jotka olivat varmaankin hänen ystäviään, joukossa ehkä herra Heaslopkin. Hän näkikin neidistä vilahduksen kaukana muutamassa halkeamassa, vilahduksen vain, mutta neiti Quested näkyi siellä aivan selvästi kallioiden välissä ja näytti keskustelevan jonkun toisen naisen kanssa. Tottuneena äkillisiin suunnitelmien muutoksiin Aziz otaksui Adelan muitta mutkitta rientäneen Kawa Dolin rinnettä alas pienen automatkan toivossa. Hän kääntyi yksinään palaamaan leiriin ja huomasi pian erään esineen, jonka löytäminen hetkistä aikaisemmin olisi huolestuttanut häntä aika lailla, nimittäin neiti Questedin kiikarin. Se oli erään luolan suulla käytävän puolivälissä. Hän aikoi ripustaa sen olalleen, mutta nahkahihna oli katkennut, minkävuoksi hän pani sen taskuunsa. Kun hän oli kulkenut vähän matkaa, juolahti hänen mieleensä, että neiti oli ehkä voinut pudottaa muutakin, minkävuoksi hän palasi takaisin katsomaan. Mutta tässä toistui entinen vaikeus, hän ei tuntenutkaan enää luolaa. Hän kuuli auton lähtevän liikkeelle alhaalla tasangolla, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Sitten hän laskeutui rinnettä alas rouva Mooren lepopaikkaa kohden onnistuen nyt paremmin, sillä hänen pieni leiripaikkansa tuli pian näkyviin. Hän näki siellä jonkun englantilaisen auringonkypäränkin. Sen alta eivät hymyilleet herra Heaslopin, vaan Fieldingin kasvot.
— Fielding, kuinka olenkaan kaivannut teitä! hän huusi jättäen ensi kerran pois »herra» sanan.
Ja hänen ystävänsä riensi häntä vastaan ystävällisenä ja iloisena välittämättä arvokkuudestaan ja huudellen selityksiä ja anteeksipyyntöjä junasta myöhästymisensä johdosta. Fielding oli tullut äsken saapuneessa autossa, neiti Derekin autossa — tuo toinen nainen oli siis ollut neiti Derek. He keskustelivat niin innokkaasti, että palvelijat keskeyttivät ruoanvalmistuspuuhansa kuunnellakseen heitä. Kunnon neiti Derek! Hän oli sattumalta tavannut herra Fieldingin postikonttorissa ja kysynyt: »Miksi ette matkustanutkaan Marabariin?» kuullut, kuinka hän oli myöhästynyt junasta, ja tarjoutunut heti viemään hänet autollaan perille. Vieläkin siis yksi ystävällinen englantilainen nainen. Missä hän on? Hän odottaa autonsa luona, kunnes Fielding löytäisi leirin. Auto ei tietystikään voinut päästä tänne — eihän toki — sadat ihmiset saisivat mennä vuoren juurelle vetämään neiti Derekin autoa tänne. Norsukin omassa korkeassa persoonassaan.
Aziz, voitteko tarjota minulle ryypyn?
En millään muotoa! Hän riensi hakemaan.
Herra Fielding! huusi rouva Moore varjoisasta nurkastaan. He eivät olleet puhelleet keskenään vielä, koska Fielding oli tullut leiriin juuri silloin, kun Aziz oli laskeutunut sinne rinnettä pitkin.
Hyvää huomenta jälleen! Fielding huusi huojentuneena, nähdessään kaiken olevan kunnossa.
— Herra Fielding, oletteko tavannut neiti Questediä?
— En, minähän tulin äsken juuri. Missä hän on?
— En tiedä.
— Aziz, mihin olette pannut neiti Questedin?
Azizin, joka tuli takaisin wiskylasi kädessä, täytyi ajatella hetkinen. Hänen sydämensä oli täynnä uutta onnea. Huviretki oli parin kolmen onnettomuudenuhkan haihduttua onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, koska Fielding ei ollut ainoastaan tullut itse, vaan tuonut vielä mukanaan kutsumattoman vieraankin.
Ah, teidän ei ollenkaan tarvitse olla huolissanne hänestä! hän sanoi. —
Hän meni vain tervehtimään neiti Derekiä. Terveydeksenne!
— Olkoon menneeksi, mutta ei terveydeksenne, sanoi Fielding nauraen. —
Indian kunniaksi!
— Teidän ja Englannin kunniaksi!
Neiti Derekin ohjaaja pysähdytti kuitenkin sen kulkueen, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle noutamaan hänen emäntäänsä leiriin. Hän ilmoitti, että neiti oli palannut Chandraporeen tuon toisen nuoren naisen kanssa ja lähettänyt hänet tuomaan siitä sanaa heille. Neiti ohjasi itse autoa.
— Se tuntuu hyvin uskottavalta, Aziz sanoi. — Tiesin heidän olevan kiertomatkalla.
— Chandraporeenko? Mahdotonta! Mies on erehtynyt, huudahti Fielding.
— Miksi hän olisi erehtynyt? Aziz oli pettynyt, mutta ei välittänyt suuriakaan siitä. Nuo molemmat nuoret naiset olivat varmaankin hyvin hyviä ystäviä. Hän olisi mielellään tarjonnut heille kaikille neljälle aamiaisen, mutta vieraiden pitää saada tehdä mielensä mukaan, muuten he eivät tunne oloansa vapaaksi. Ja hän lähti iloisena tarkastamaan lientä ja jäätä.
— Mitä onkaan tapahtunut? kysyi Fielding, joka heti tunsi jotakin menneen vinoon. Neiti Derekhän oli koko matkan jutellut huviretkestä ja sanonut sitä miellyttäväksi yllätykseksi. Rouva Moore istui heilutellen jalkaansa ja näytti nyrpeältä ja veltolta. — Neiti Derek on hyvin kiusallinen ja hätäinen, hänellä on aina kiire ja hän haluaa alituisesti jotakin uutta. Hän on valmis mihin muuhun tahansa, paitsi palaamaan takaisin sen indialaisen naisen luo, joka maksaa hänelle palkan.
Fielding, jolla ei ollut mitään neiti Derekiä vastaan, vastasi: —
Hänellä ei ollut mitään kiirettä, silloin kuin läksin hänen luotaan.
Chandraporeen paluusta ei ollut lainkaan puhetta. Mutta näyttää siltä
kuin neiti Questedillä olisi ollut kiire.
— Adelallako? Hänellä ei ole milloinkaan elämässään ollut kiirettä, sanoi vanha rouva tiukasti.
— Luulen kuitenkin, että vain neiti Quested on halunnut palata takaisin kaupunkiin. Tiedän sitäpaitsi varmasti, että se on niin, toisti rehtori. Hän oli vihoissaan, mutta vain itselleen. Hän oli aloittanut tulemalla liian myöhään junalle, mitä laiminlyöntiä hänelle ei ollut milloinkaan ennen sattunut, ja päästyään nyt vihdoinkin perille hän tuhosi toistamiseen Azizin suunnitelmat. Hän haki jotakuta, jota hän olisi voinut syyttää, ja rypisti otsaansa rouva Moorelle rehtorin elkein. — Aziz on tavattoman miellyttävä mies, hän sanoi vihdoin.
— Niin, tiedän sen, rouva Moore vastasi haukotellen.
— Hän on nähnyt äärettömästi vaivaa saadakseen huviretkemme onnistumaan.
He tunsivat vain vähän toisiaan ja olivat vaivautuneita ajatellessaan, että muuan indialainen oli vienyt heidät yhteen. Rotupulma saattaa joskus esiintyä näinkin hienolla tavalla. Tässä heidän tapauksessaan se oli herättänyt jonkinlaista mustasukkaisuutta ja molemminpuolista epäluuloa. Fielding koetti innostuttaa rouvaa, joka tuskin vastasi. Aziz tuli hakemaan heitä aamiaiselle.
— Neiti Questedin käyttäytyminen on oikeastaan hyvin luonnollista, hän huomautti, sillä hän oli miettinyt tapausta saadakseen selville sen hämärät kohdat. — Keskustelin juuri oppaan kanssa, kun auto tuli näkyviin, ja silloin neiti varmaankin päätti lähteä ystävättärensä luo. Ehdottoman tarkkuuden parantumattomassa puutteessaan hän uskoi jo rehellisesti, että kaikki todellakin oli näin tapahtunut. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän oli tunteellinen ihminen. Hän ei halunnut muistella neiti Questedin huomautusta moniavioisuudesta, koska se oli ollut vieraan puolelta arvoton kysymys, hän heitti sen mielestään ja samoin senkin, että hän oli yksinään mennyt erääseen luolaan päästäkseen hetkiseksi rauhaan. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän halusi asettaa neiti Questedin korkealle; ja koska tapauksen todelliset vaiheet olivat hyvin sotkuiset, oli hänen ikäänkuin pakko järjestää ne neiti Questedin ympärille aivan samalla tavalla kuin maa tasoitetaan, sen jälkeen kuin siitä on kitketty pois rikkaruohot. Ennenkuin aamiainen oli päättynyt, hän oli jo sanonut monta valhetta.
— Hän juoksi taholleen ja minä taholleni, hän sanoi hymyillen. — Ja nyt olen minä ystävieni luona ja he ovat minun kanssani ja toistensa kanssa, mikä on onni.
Sillä koska hän piti heistä molemmista, odotti hän, että hekin pitäisivät toisistaan. Mutta he eivät tahtoneet sitä. Fielding ajatteli vihaisesti: »Tiesin näiden naisten saavan aikaan jotakin ennenkuulumatonta», ja rouva Moore ajatteli: »Tämä herra, joka myöhästyy junasta, tahtoo mielellään siirtää syyn meidän niskoillemme», mutta hänen ajatuksensa olivat hyvin epämääräiset ja väsyneet; luolassa tapahtuneen pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän oli käynyt välinpitämättömäksi ja kyynilliseksi. Tuo ihmeellinen India, jota hän oli ihaillut ensi viikkoina, sen viileät yöt ja houkuttelevat äärettömyyden näköalat olivat nyt poissa.
Fielding kiipesi vuorelle katselemaan erästä luolaa. Se ei ollut hänen mielestään mitään erikoista nähtävää. Sitten he istuutuivat norsun selkään, ja huviretkimatkue alkoi kiemurrella pois käytävästä ja etääntyä jyrkkää rinnettä pitkin rautatieasemalle päin kuumien ilmavirtojen takaa-ajamana. Hetkisen kuluttua he saapuivat paikalle, missä Fielding oli poistunut autosta. Muuan kiusallinen ajatus juolahti englantilaisen mieleen ja hän sanoi: — Aziz, sanokaa minulle tarkasti, milloin ja missä erositte neiti Questedistä?
— Tuolla ylhäällä. Aziz viittasi tyytyväisen näköisenä Kawa Dolin rinteelle?
— Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Aukko tahi pikemminkin halkeama näkyi juuri sieltä kallioiden välistä. Se oli kirjavanaan kaktuksia. — Otaksun oppaan auttaneen häntä.
— Kyllä, koko ajan.
— Onko tänne polkua tuolta huipulta?
— Miljoonia polkuja, rakas ystävä.
Mutta Fielding saattoi nähdä vain halkeaman. Kaikkialla sen läheisyydessä graniitti jatkui paljaana maahan saakka.
— Mutta kai näitte, että he pääsivät onnellisesti alas?
— Kyllä. Näin hänet ja neiti Derekin, kun he lähtivät matkalle autolla.
— Ja palasiko opas sitten takaisin luoksenne? — Tietysti. Onko teillä savukkeita?
— Toivon, ettei hän ole sairastunut, sanoi englantilainen. Halkeama jatkui tasangon poikki syvänä kuiluna, jota pitkin vesi virtasi Gangekseen.
— Jos hän olisi sairastunut, olisi hän ollut minun apuni tarpeessa.
— Niin, se tuntuu uskottavalta.
— Näen teidän olevan huolissanne. Puhukaamme jostakin muusta, hän sanoi ystävällisesti. — Olimme päättäneet, että hän saa tehdä mitä hän vain haluaa. Näytätte olevan huolissanne minun vuokseni, mutta minä en todellakaan välitä koko tapahtumasta, koska en milloinkaan kiinnitä huomiotani pikkuseikkoihin.
— En ole ollenkaan huolissani teidän vuoksenne, ajattelen vain heidän käyttäytyneen säädyttömästi, Fielding sanoi hiljentäen ääntään. — Hänellä ei ollut mitään oikeutta paeta näin päätä pahkaa seurastanne, eikä neiti Derekilläkään ollut oikeutta houkutella häntä siihen.
Vaikka Aziz tavallisesti närkästyikin helposti, ei häntä tällä kertaa näyttänyt mikään voivan suututtaa. Siivet, jotka kannattivat häntä, eivät väsyneet, sillä hän oli nyt mogulikeisari, joka oli täyttänyt velvollisuutensa. Istuen norsunsa selässä hän näki, kuinka Marabar-kukkulat vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja ikäänkuin hän olisi tarkastellut valtakuntansa piiriä hän silmäili synkkää takkuista tasankoa, norsun kylkien heikkoa nytkähtelyä, valkoisia temppeleitä, matalia hautakumpuja, lempeästi hymyilevää taivasta ja tuota käärmettä, joka oli aivan puunoksan näköinen. Hän oli tehnyt kaikkensa huvittaakseen vieraitaan, ja jos he tulivat myöhään ja lähtivät varhain, ei hän voinut sille mitään. Rouva Moore nukkui ja hänen ruumiinsa huojui edestakaisin norsunsatulassa Muhammed Latifin pitäessä lujasti ja kunnioittavasti häntä sylissään. Ja hänen vieressään istui Fielding, jota hän nyt ajatuksissaan alkoi nimittää »Cyriliksi».
— Aziz, oletteko jo laskenut, mitä tämä huviretki tulee teille maksamaan?
— Hiljaa, rakas ystävä, älkäämme puhuko siitä asiasta. Useita satoja rupioita. Kun lasku on valmis, tulee siitä hirvittävä, koska ystävieni palvelijat ovat petkuttaneet minua kaikin mahdollisin tavoin, ja mitä taasen norsuun tulee, näyttää se syövän kultaa. Voin kai luottaa siihen, ettette kerro tätä kenellekään? Ja M.L. — käyttäkäämme kirjaimia, koska hän kuuntelee — on pahin heistä kaikista.
— Sanoinhan sen teille.
— Ah, hän on sinänsä erinomainen, mutta hänen epärehellisyytensä saattaa minut vararikkoon.
— Mutta sehän on ennenkuulumatonta, Aziz.
— Eikö mitä! Olen toden totta hyvin ihastunut häneen, koska hän on tehnyt vieraitteni olon mukavaksi, ja velvollisuuteni on sitäpaitsi käyttää häntä, koska hän on serkkuni. Jos rahoja meneekin, niin kyllä niitä tuleekin. Mutta jos rahat jäävät kukkaroon, tulee kuolema. Oletteko ennen kuullut tätä erinomaista urdulaista sananlaskua? Luultavasti ette, koska olen juuri keksinyt sen.
— Minun sananlaskuni ovat seuraavat: »Säästetty penni on ansaittu penni. Oikealla ajalla annettu lyönti vähentää lyöntejä kymmenellä. Katsokaa, ennenkuin hyppäätte!» Ja niiden varassa lepää Englannin maailmanvalta. Ette voi milloinkaan karkoittaa meitä, ymmärrättekö, ennenkuin lakkaatte käyttämästä M.L:ää ja hänenlaisiaan.
— Karkoittaako teitä? Mitäpä minä välitän niin alhaisesta tehtävästä? Tehkööt valtiomiehet sen. Kun minä olin ylioppilas, voin kyllä kiihdyttää itseni vihaan kirottuja kansalaisianne kohtaan. En kielläkään sitä, mutta jos he vain antaisivat minun harjoittaa rauhassa ammattiani eivätkä olisi julkisesti epäkohteliaita minua kohtaan, en vaatisi heiltä nykyjään mitään muuta.
— Mutta sehän ei ole totta, koska otatte heitäkin mukaanne huviretkelle.
— Tällä huviretkellä ei ole mitään tekemistä englantilaisten eikä indialaisten kanssa, tämä on vain ystävien seurassa toimeenpantu retki.
Ratsastus loppui vihdoin osaksi miellyttävällä, osaksi ikävällä tavalla. Braamalainen kokki otettiin mukaan ja juna saapui puhkuen tasangon poikki tupruttaen piipustaan tulikuumaa savua. Kahdeskymmenes vuosisata seurasi kuudeltatoista vuosisataa. Rouva Moore nousi vaunuunsa ja nuo kolme miestä omaansa, ikkunaverhot vedettiin alas, sähkötuuletin pantiin pyörimään ja koetettiin hieman nukkua. Kaikki olivat ruumiin näköisiä hämärässä ja koko junakin tuntui kuolleelta, vaikka se liikkuikin — se näytti pohjolasta, tieteiden ja tekniikan maasta, peräisin olevalta ruumiskirstulta, joka neljästi päivässä häiritsi maisemaa. Kun juna lähti Marabar-kukkuloiden asemalta, hävisi pian vuorten ruma ja epäsäännöllinen ryhmä etäisyyteen. Sen sijaan ilmestyivät Marabar-kukkulat näkyviin sellaisina, miltä ne näyttävät kaukaa, kiintein ja romanttisin ääriviivoin. Juna pysähtyi kerran erään vesipumpun viereen kastellakseen hiilivarastonsa. Sitten se huomasi päälinjan kaukana, tuli hyvälle tuulelle ja syöksyi eteenpäin. Kierrettyään englantilaisen siirtokunnan se kiisi maanteiden risteyksen ohi — kiskot hehkuivat ja kimaltelivat kuumuudesta — ratisi, kolisi ja pysähtyi. Chandrapore, Chandrapore!
Huviretki oli ohi.
Ja kun se loppui ja matkustajat nousivat istualleen hämärässä valmiina astumaan jokapäiväiseen elämäänsä, loppui äkkiä aamun pitkällinen kummallinen tunnelmakin. Herra Haq, ylikonstaapeli, tempaisi auki heidän osastonsa oven ja sanoi kimeällä äänellä: — Tohtori Aziz, ikävä velvollisuuteni on vangita teidät.
— Kuulkaahan nyt, tässä on varmaankin tapahtunut erehdys, sanoi
Fielding päästen heti tilanteen herraksi.
— Sir, noudatan saamaani määräystä. En tiedä mitään.
— Millä oikeudella vangitsette hänet?
— Minua on kielletty ilmoittamasta sitä.
— Älkää vastatko sillä tavalla. Näyttäkää kirjallista määräystänne.
— Suokaa anteeksi, sir, mutta tällaisissa erityisissä tapauksissa ei tarvita mitään kirjallista määräystä. Kääntykää herra McBryden puoleen.
— Hyvä, tehdään niin. Tulkaa nyt, Aziz, rakas ystävä; tässä ei ole mitään suremista, koska tässä on nähtävästi tapahtunut erehdys.
— Tohtori Aziz, tahdotteko olla ystävällinen ja tulla mukaani? Meillä on umpinaiset vaunut.
Nuori mies nyyhkytti — muuta ääntä hän ei ollut vielä päästänytkään — ja yritti päästä radalle vaunun toisessa seinässä olevasta ovesta.
— Älkää pakottako minua käyttämään väkivaltaa! huusi herra Haq.
— Hyväinen aika! huudahti Fielding, jonka hermot eivät enää kestäneet. Hän tarttui Aziziin, veti hänet takaisin, ennenkuin mitään huomiota oli herätetty, ja pudisteli häntä kuin lasta. Vielä sekunti ja hän olisi päässyt radalle, vihellyspillit olisivat alkaneet soida ja ihmismetsästys olisi ollut täydessä käynnissä. — Rakas ystävä, lähtekäämme yhdessä herra McBryden luo tiedustelemaan, mistä tämä kaikki johtuu. McBryde on ystävällinen mies, koko juttu on pelkkä erehdys, hän tulee pyytämään teiltä anteeksi. Mutta älkää esiintykö kuin olisitte rikoksellinen.
Minä selvitän
— Lapseni ja nimeni! mutisi Aziz. Hänen siipensä olivat katkenneet.
— Se ei voi tulla kysymykseenkään, kyllä tämän asian teidän puolestanne.
— No, Jumalan kiitos, hän tulee mukaan! huudahti ylikonstaapeli.
He lähtivät keskipäivän kuumuuteen käsikoukussa. Asemalla vilisi ihmisiä. Matkustajia ja kantajia hyökkäsi esille jokaisesta vaunun ovesta, useita virkamiehiä oli saapuvilla ja vielä enemmän poliiseja. Ronny saatteli rouva Moorea, Muhammed Latif alkoi kovasti valittaa ja ennenkuin he olivat ehtineet tunkeutua sekasortoisen joukon läpi, oli Turtonin mahtava ääni kutsunut Fieldingin syrjään, ja Aziz vietiin yksinään vankilaan.