XVII
Piiripäällikkö oli katsellut vangitsemista odotussalista, ja kun sen reikäiset sinkkiovet nyt aukaistiin sepposen selälleen, ilmestyi hän näkyviin kuin Jumala temppelissään. Kun Fielding oli astunut sisään, suljettiin ovet jälleen, ja palvelijat asettuivat vahtimaan niitä. Piiripäällikkö ei voinut ensi alussa puhua mitään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kiihtyneet ja melkein kauniit — ilme, joka nähtiin Chandraporen kaikkien englantilaisten kasvoissa muutamia päiviä. Hän oli aina rohkea ja epäitsekäs, mutta nyt häntä poltti valkohehkuinen kirkas tuli. Hän olisi epäilemättä tappanut itsensä, jos hän olisi katsonut sen velvollisuudekseen. Vihdoin hän sanoi: — Tänään on tapahtunut jotakin niin hirveätä, ettei sellaista ole sattunut koko minun virkamiesaikanani. Neiti Questediä on loukattu jossakin Marabar-luolassa.
— Ah, ei, ei, ei! änkytti toinen tuntien melkein ruumiillista pahoinvointia.
— Hän pääsi pakoon, Jumalan kiitos.
— Ah, ei, ei, ei! Aziz ei ainakaan ole syyllinen.
Piiripäällikkö nyökäytti päätään.
— Tuiki mahdotonta, mieletöntä!
— Kutsuin teidät sisään säästääkseni teitä niiltä ikävyyksiltä, joihin olisitte joutunut, jos olisitte mennyt hänen seurassaan poliisilaitokselle, sanoi Turton kiinnittämättä lainkaan huomiotaan toisen vastalauseeseen, jota hän tuskin oli kuullutkaan.
Fielding toisteli kieltoaan kuin mieletön, voimatta sanoa mitään muuta. Hän tunsi kokonaisen vuoren hulluutta purkautuneen maasta ja koettavan nyt haudata heidät kaikki alleen. Se oli tavalla tai toisella pakotettava takaisin reikäänsä, sillä hän ei ymmärtänyt hulluutta, vaan oli aina kulkenut suoraan eteenpäin tyynesti ja järkevästi, kunnes vaikeudet oli selvitetty. — Kuka on lausunut tämän hävyttömän syytöksen? hän kysyi koettaen tyyntyä.
— Neiti Derek ja uhri itse. Piiripäällikkö oli niin liikutettu, ettei hän voinut sanoa tytön nimeä.
— Neiti Questedkö itse syyttää häntä jyrkästi…?
Turton nyökäytti päätään ja kääntyi pois.
— Siinä tapauksessa hän on hullu.
— En voi olla kiinnittämättä huomiotani viimeisiin sanoihinne, sanoi piiripäällikkö, jolle nyt selveni, että he olivat eri mieltä asiasta. Hän oikein vapisi vihasta. — Peruuttakaa sananne heti. Tämä on samanlainen lausunto kuin nuo muutkin, joita olette suvainnut päästää julkisuuteen Chandraporeen tulonne jälkeen.
— Olen hyvin pahoillani, sir, ja peruutan mielelläni sanani. Mies oli itsekin melkein kuin mielipuoli.
— Olkaa hyvä, herra Fielding, ja sanokaa, mistä johtui, että voitte puhua niin?
— Uutinen järkytti minua niin suuresti, että teidän täytyy suoda minulle anteeksi. En voi uskoa tohtori Azizia syylliseksi.
Piiripäällikkö iski nyrkkinsä pöytään. — Te toistatte loukkauksenne vielä pahemmalla tavalla!
— Sallinette minun olla toista mieltä, sanoi Fielding, joka kalpeni, mutta ei peruuttanut sanojaan. — En tahdo lausua mielipidettäni naisten vakaumuksesta, mutta heidän syytöksensä Azizia kohtaan johtuu jostakin erehdyksestä, joka kyllä selviää viidessä minuutissa. Mies käyttäytyi aivan luonnollisesti ja tiedän sitäpaitsi hänen olevan kykenemätön mihinkään alhaiseen tekoon.
— Se johtuu totisesti erehdyksestä, kuului Turtonin ohut, terävä ääni sanovan. — Niin juuri. Minulla on viidenkolmatta vuoden kokemus tästä maasta… hän keskeytti ja hänen viisikolmatta vuottaan tuntuivat täyttävän koko odotussalin nihkeydellään ja persoudellaan — enkä minä näinä viitenäkolmatta vuonna ole kertaakaan nähnyt koituvan mitään hyvää englantilaisten ja indialaisten tuttavallisesta seurustelusta. Niin, seurustelusta juuri. Kohteliaisuutta kaikissa olosuhteissa, mutta ei milloinkaan tuttavallisuutta. Takaan sen. Olen nyt työskennellyt täällä Chandraporessa kuusi vuotta ja se, että kaikki on mennyt selkkauksitta, että molemmat puolet ovat kunnioittaneet toisiaan, johtuu siitä, että molemmin puolin on noudatettu tätä yksinkertaista sääntöä. Vastatulleet syrjäyttävät perinnäistapamme ja nyt näette, mitä silloin heti tapahtuu. Vuosien työ menee hukkaan ja piirikuntani hyvä maine tahrautuu miespolven ajaksi. En osaa arvata vielä kaikkia tämän päivän tapahtuman seurauksia, herra Fielding. Tiedän vain toivovani, ettei minun olisi milloinkaan tarvinnut nähdä tällaista. Se on minun loppuni. Että nainen, että nuori nainen, joka on kihloissa enimmän arvossapidetyn virkamieheni kanssa — että hän — juuri Englannista saapunut englantilainen tyttö — että juuri minun pitikin kokea tämä —
Hän joutui kokonaan mielenliikutuksensa valtaan. Hänen sanansa olivat sekä vakavia että liikuttavia, mutta koskivatko ne mitenkään Azizia. Ei lainkaan, Fieldingin käsityksen mukaan. Murhenäytelmään on mahdoton suhtautua kahdella eri tavalla, ja yhtä kiihkeästi kuin Turton toivoi voivansa kostaa tytön puolesta, Fielding toivoi voivansa pelastaa miehen. Hän tahtoi lähteä tiehensä, voidakseen keskustella McBryden kanssa, joka oli aina kohdellut häntä ystävällisesti ja joka oli yleensä melko järkevä, tyyniluontoinen mies.
— Tulin tänne asemalle juuri teidän vuoksenne, Heaslop-raukan viedessä mukanaan äitinsä. En luullut voivani tehdä mitään sen ystävällisempää. Aioin ilmoittaa teille, että tänä iltana on kerhossa virallinen kokous, jossa aiotaan keskustella tilanteesta, mutta uskallan nyt epäillä, haluatteko tulla sinne. Teidän käyntinne kerhossa ovat aina olleet varsin satunnaisia.
— Tulen varmasti, sir, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt minun tähteni. Saanko luvan kysyä, missä neiti Quested nyt on?
Piiripäällikkö vastasi viitaten kädellään; neiti oli sairas.
— Yhä vain pahempaa. Tämähän on vallan kauheata! Fielding sanoi osanottavaisesti.
Mutta piiripäällikkö katsoi häneen ankarasti senvuoksi, ettei hän ollut menettänyt malttiaan. Fielding ei ollut joutunut pois suunniltaan kuullessaan lauseen: »Vastikään Englannista saapunut englantilainen tyttö», eikä totellut kutsua astua rodun lippujen alle. Hän vaati vieläkin tosiseikkoja, vaikka lauma olikin päättänyt suhtautua juttuun kuin tunneasiaan. Mikään ei ärsytä angloindialaista enemmän kuin järjen lyhdyn sytyttäminen heti sen jälkeen, kun sen sammuttamisesta on päätetty. Kaikki Chandraporen eurooppalaiset riisuivat tänä päivänä normaalisen minänsä voidakseen sulautua yhteiskuntaan. He olivat sääliväisiä, vihaisia ja sankarillisia, näkemättä kuitenkaan nenäänsä pitemmälle.
Lopetettuaan keskustelun piiripäällikkö meni ulos laiturille. Siellä vallitsi täydellinen sekamelska. Ronny oli lähettänyt erään miehen hakemaan muutamia naisille kuuluvia pikkuesineitä, ja mies käytti tilaisuutta hyväkseen anastaen itselleen kaikenlaista, johon hänellä ei ollut lainkaan oikeutta. Muhammed Latif ei edes yrittänytkään estää häntä. Hassan tempaisi päästään turbaanin ja itki. Kaikki nuo kääryt, jotka oli hankittu niin suurella vaivalla, heitettiin laiturille ja tyhjennettiin auringonpaisteessa. Piiripäällikkö käsitti tilanteen silmänräpäyksessä, ja hänen oikeudentajuntansa pääsi voitolle, vaikka hän olikin suunniltaan vihasta. Hän sanoi sen, mitä oli sanottavakin, ja ryöstäminen lakkasi. Sitten hän ajoi huvilaansa päästäen tunteensa jälleen vapaasti riehumaan. Kun hän näki muutamia kuleja nukkuvan ojissa, tahi laitureilla istuvien liikemiesten nousevan seisoalleen tervehtimään häntä, hän ajatteli: »Kyllä tunnen teidät! Tämän saatte vielä maksaa. Panen teidät vinkumaan kuin porsaat».
Matka Indiaan — 15