XXII
Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois. Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se filosofinen lause vai sananlasku.
He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla, hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin. Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa. Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa, saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa.
Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin; se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä. Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla, kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään … Ja Adela kulutti päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko.
Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi. Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun.
— Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi.
— Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan oikeuteen.
— Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn. Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli, joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn rouvalle.
— Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi.
— Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä, vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä toimettomuudesta.
– Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä.
– Miksi hän kirjoittaa minulle?
— On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet puolelleen.
— Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti.
— Te sanotte niin, mutta mies voi olla mieletön, olematta silti lurjus. Neiti Questedin pitäisi mielestäni saada tietää, kuinka Fielding on käyttäytynyt häntä kohtaan. Ellette te kerro sitä, kertoo sen joku toinen. — Ja poliisipäällikkö kertoi tapahtumien kulun jatkaen sitten: — Minun ei kai tarvinne enää lisätä, että hän on nyt puolustuksen paras mies. Hän on ainoa englantilainen koko tuossa tyrannilaumassa. Hän ottaa vastaan lähetystöjä basaareista, ja kaikki pureskelevat beteliä ja hierovat toistensa käsiin hyvänhajuisia öljyjä. On hyvin vaikeata ymmärtää, millaiselta sellaisen miehen sisin olemus näyttää. Hänen oppilaansa ovat tehneet lakon; pelkästä ihastuksesta, jota he tuntevat häntä kohtaan, he kieltäytyvät lukemasta läksyjään. Ellei Fieldingiä olisi ollut, ei Mohurramin kestäessä olisi tapahtunut mitään hälinää. Hän on tehnyt koko yhteiskunnalle suuren karhunpalveluksen. Kirje oli täällä pari kolme päivää odottamassa, että te tulisitte terveemmäksi, mutta sitten kävi tilanne niin vakavaksi, että minä päätin avata sen. Toivoin sen voivan olla meille ehkä hyödyksi.
— No, oliko se? kysyi Adela hiljaa.
— Ei ollenkaan. Hän on vain niin hävytön, että uskaltaa väittää teidän erehtyneen.
— Toivoisin erehtyneeni. Adela silmäili läpi kirjeen, joka oli hyvin huolellisesti sommiteltu. »Tohtori Aziz on viaton», hän luki. Sitten hänen äänensä alkoi jälleen vapista. — Mutta ajatteleppas, kuinka hän on käyttäytynyt sinua kohtaan, Ronny! Sinunhan on täytynyt kärsiä kovasti jo pelkästään minun vuokseni. Se oli inhoittavaa hänen puoleltaan. Rakkaani, kuinka voinkaan hyvittää kaiken? Kuinka ihminen voi maksaa, kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa? Ovatko ystävyyssiteet enää minkään arvoiset, kun kaikki antavat vähemmän ja vähemmän? Minusta tuntuu siltä kuin meidän kaikkien pitäisi palata takaisin erämaahan sadoiksi vuosiksi yrittämään, eikö meistä lopultakin voisi kehittyä hyviä ihmisiä. Tahtoisin aloittaa aivan alusta. Kaikki se, mitä luulin oppineeni, on vain esteeksi eikä ole lainkaan mitään tietoa. Minua ei ole luotu ystävyyssuhteita varten. Mutta lähdetään nyt. Fieldingin kirje ei tietysti merkitse mitään, hän saa ajatella ja kirjoittaa, mitä hän haluaa, mutta hänen ei olisi pitänyt olla epäkohtelias sinulle, koska sinulla oli muutenkin niin paljon kestettävää. Vain se merkitsee jotakin. En kaipaa käsivartesi tukea, voin kävellä vallan mainiosti, ole senvuoksi kiltti äläkä koske minuun.
Rouva McBryde sanoi Adelalle hellät jäähyväiset. Hän oli sellainen nainen, jonka kanssa Adelalla ei ollut mitään yhteistä ja jonka tuttavallisuus ärsytti häntä. Ja nyt heidän olisi pakko seurustella keskenään vuosikausia, kunnes jommankumman mies saisi eläkkeen. Angloindia kostaa todellakin, ja ehkä se oli oikein hänelle, koska hän oli koettanut kulkea omaa tietään. Hän kiitti nöyrästi, mutta tuntien vastenmielisyyttä. — Ah, meidän täytyy auttaa toisiamme, meidän täytyy yhdessä ottaa vastaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, sanoi rouva McBryde. — Neiti Derek oli myöskin läsnä laskien yhä vieläkin leikkiä hullunkurisesta maharajahistaan ja maharanistaan. Koska hänet oli haastettu todistajaksi juttuun, oli hän kieltäytynyt lähettämästä takaisin autoaan, mistä hänen isäntäväkensä oli varmasti raivoissaan. Kumpainenkin, sekä rouva McBryde että neiti Derek, suuteli häntä ja puhutteli häntä ristimänimeltä. Ronny vei hänet vaunuillaan kotiinsa. Oli vielä varhainen aamu, sillä sitä mukaa kuin kuuma vuodenaika jatkui, kasvoi päivä kuin hirviö molemmista päistään, jättäen yhä vähemmän liikkumistilaa kuolevaisille.
Kun he lähestyivät huvilaa, Ronny sanoi: — Äiti odottaa sinua, mutta hän on jo vanha, mikä meidän on muistettava. Vanhat ihmiset eivät milloinkaan suhtaudu asioihin niinkuin odottaisi. — Hän näytti tahtovan varoittaa Adelaa lähestyvästä pettymyksestä, mutta Adela ei välittänyt siitä. Hänen ystävyytensä rouva Moorea kohtaan oli niin syvää ja todellista, ettei mikään voisi horjuttaa sitä. — Mitä voisinkaan tehdä helpottaakseni sinun tilaasi? Vain sinä merkitset tässä jotakin, sanoi Adela huokaisten.
— Olet kiltti saneessasi niin.
— Rakkaani. — Sitten hän huudahti: — Ronny, ei suinkaan hän ole sairas?
Ronny tyynnytti häntä. Majuri Callendar ei ollut levoton.
— Mutta tulet huomaamaan hänet hieman ärtyisäksi. Se on meissä sukuvika. Niin, saat itse nähdä. Varmasti eivät minunkaan hermoni ole parhaimmassa kunnossaan, ja kun tulin konttorista, odotin äidiltä enemmän, kuin hän voi antaa. Hän tulee varmasti koettamaan parastaan sinun tähtesi; mutta en halua, että kotiintulosi aiheuttaisi sinulle pettymyksiä. Älä odota liikoja.
Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan, huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa.
— Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa tervehdyksensä.
Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin hänkin tunsi muita kohtaan.
— Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta.
— Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan.
— Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä?
— Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen.
— Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää?
— Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita, sanoi tyttö nopeasti.
Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen. Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan: »Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan.
— Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui.
Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan järjestyksessä valkoisella värillä.
— Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä korvissani.
— Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi kerran hieman huomiota.
— En voi päästä siitä.
— Et pääsekään siitä ikinä.
Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi.
— Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on?
— Etkö tiedä sitä?
— En… mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää sen… se tyynnyttäisi minua…
— Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle.
— Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro.
— Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni. Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin, minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan vastauksia.
— Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko puhua tuolla tavalla todistaessasikin?
— Miksi minun pitäisi todistaa?
— Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia.
— Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne, rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun.
— En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan ratkaiseva.
— Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti, mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken, tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni, mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa.
— En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet.
— Tulen häihinne, mutta en seuraamaan oikeusjuttuanne, sanoi hän heille lyöden polveensa; hän oli tullut levottomaksi ja melkeinpä epämiellyttäväksi. — Sitten matkustan Englantiin.
— Mutta olemmehan sopineet siitä, ettet matkustaisi vielä toukokuussa.
— Olen nyt muuttanut mieltäni.
— Parasta on, että lopetamme tämän odottamattoman riidan, sanoi nuorimies kävellen edestakaisin. — Sinä näytät haluavan pysyä kaiken ulkopuolella, ja se riittää.
— Ruumiini, kurja ruumiini, huokaisi rouva. — Miksi se ei ole voimakas? Miksi en voi mennä tieheni ja pysyä poissa? Miksi en voi täyttää loppuun velvollisuuksia ja matkustaa tieheni? Miksi hengästyn ja miksi pääni tulee kipeäksi, kun kävelen? Ja sitten koko ajan tehdään sitä ja tehdään tätä ja tehdään se sinun tavallasi ja tehdään se hänen tavallaan ja ollaan myötämielisiä ja levottomia ja kannetaan muiden kuormia. Miksi sitä ei voida tehdä minun tavallani ja miksi en saa olla rauhassa? En käsitä ollenkaan, miksi jotakin olisi tehtävä? Miksi kaikki tämä hälinä avioliitosta? Ihmiskunnasta olisi tullut yksi ainoa henkilö jo satoja vuosia sitten, jos avioliitosta olisi ollut jotakin hyötyä. Ja kaikki tämä melu rakkaudesta, rakkaudesta kirkossa, rakkaudesta luolassa, niin kuin nyt siinä olisi mitään eroa? Miksi sellaisten mitättömien seikkojen pitääkin olla esteenä hommilleni?
— Mitä sinä sitten haluat? kysyi Ronny ollen aivan suunniltaan. — Etkö voi selittää sitä yksinkertaisemmin?
— Haluan saada pasianssikorttini.
— No, hae ne käsiisi sitten.
Hän huomasi tyttö-raukan itkevän, kuten hän oli odottanutkin. Ja tavalliseen tapaan sattui muuan indialainen tulemaan ikkunan taakse kuuntelemaan. Ronny istui hiljaa ja tyrmistyneenä hetkisen paikoillaan ajatellen äitiään ja hänen vanhuudesta johtuvaa sekaannustaan. Hän toivoi, ettei hän milloinkaan olisi pyytänyt häntä tulemaan Indiaan tahi ettei hän ikinä olisi joutunut minkäänlaiseen kiitollisuudenvelkaan hänelle.
— Niin, tyttöseni, tätä ei voi juuri sanoa tulotervehdykseksi, hän sanoi vihdoin. — Minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta.
Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän toisteli: — Aziz, Aziz.
Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian ensimmäinen sävel.
— Aziz… olenkohan erehtynyt?
— Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny, kummastumatta hyvinkään suuresti.
— Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi.
— Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja tarttui sitten korvaansa.
— Kaikuni on jo parempi.
— Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me tulemme kaikki sinne.
— Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen.
— En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä itsekään.
— Jollei tohtori Aziz ole tehnyt mitään, pitäisi hänen päästä vapaaksi.
Ronnyä värisytti kuin kuolemanvaaran uhatessa. Hän sanoi nopeasti: — Hän olikin vapaana — Mohurramkapinaan saakka, jolloin meidän oli pakko vangita hänet jälleen. Ja huvittaakseen Adelaa hän kertoi koko jutun, joka oli kaikkien mielestä hyvin hullunkurinen. Nureddin oli varastanut Nawab Bahadurin auton ja ajanut pimeässä ojaan Azizin kanssa. Molemmat olivat lentäneet maahan, ja Nureddin oli loukannut kasvonsa. Oikeauskoisten huudot olivat tukahduttaneet heidän vaikeroimisensa, ja kului pitkälti aikaa, ennenkuin poliisin oli onnistunut viedä heidät pois. Nureddin oli viety Mintosairaalaan ja Aziz takaisin vankilaan. Häntä syytetään nyt lisäksi vielä siitä, että hän on esiintynyt kiihoittavasti ja pahennusta herättävästi. — Odota puoli tuntia, sanoi hän, lopetettuaan kertomuksensa ja meni puhelimeen pyytäen Callendaria poikkeamaan taloon sopivassa tilaisuudessa, koska Adela ei voinut hyvin kotimatkasta.
Kun hän tuli takaisin, oli Adela hyvin hermostuneessa tilassa, mutta toisenlaisessa kuin äsken — hän tarrautui kiinni Ronnyyn ja nyyhkytti: — Auta minua tekemään se, mikä minun pitää tehdä. Aziz ei ole tehnyt mitään pahaa. Sinähän kuulit äitisi sanovan niin.
— Miten sitten?
— Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, ja minä olen väärin syyttänyt häntä.
— Äiti ei ole milloinkaan sanonut niin.
— Eikö hän ole sanonut niin? kysyi Adela hyvin järkevästi. Hän oli altis kaikenlaisille vaikutteille mihin suuntaan hyvänsä.
— Hän ei ole edes maininnut mitään nimeäkään.
— Mutta, Ronny, minähän kuulin hänen sanovan sen.
— Pelkkää mielikuvitusta. Et varmaankaan voi oikein hyvin, koska voit kuvitella sellaista.
— Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti!
— Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän puhui hyvin sekavasti.
— Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän puhui rakkaudesta — rakkaudesta… en voinut seurata oikein mukana, mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt sitä».
— Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla?
— Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä.
— Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt tähän Fieldingin kirjeen.
— Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas.
— Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle. Ymmärrät kai tarkoitukseni.
Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan, oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: — En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa.
— Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikin
Fieldingin kirjeessä.
— Tietysti hän on viaton, vastasi rouva Moore välinpitämättömästi, lausuen nyt ensi kerran mielipiteensä asiasta.
— Näet nyt, että olin oikeassa, Ronny, sanoi tyttö.
— Et ollut oikeassa, koska hän ei ole milloinkaan sanonut sitä.
— Mutta hän on sitä mieltä.
— Kuka siitä välittää, mitä hän uskoo?
— Punainen yhdeksikkö mustalle kympille — kuului pelipöydän luota.
— Hän saattaa olla sitä mieltä ja samoin Fieldingkin, mutta luullakseni on olemassa jotakin sellaistakin, mitä sanotaan todistuksiksi.
— Tiedän sen, mutta —
— Onko velvollisuuteni puhua jälleen? kysyi rouva Moore kohottaen katseensa. — Luultavasti, koska te alituisesti häiritsette minua.
— Vain siinä tapauksessa, että sinulla on jotakin järkevää sanottavana.
— Voi, kuinka inhoittavaa… kurjaa… ja aivan samalla tavalla kuin hän oli ivaillut rakkautta, hän näytti lähestyvän heitä jostakin kaukaa pimeydestä. — Voi, miksi on kaikki yhä vieläkin minun niskoillani! Milloin pääsen vapaaksi kaikesta tästä hälinästä? Oliko hän luolassa ja olitko sinä luolassa, ja niin edespäin… ja poika on meille annettu, ja lapsi on meille syntynyt tänään… ja olenko minä hyvä ja onko hän paha ja olemmeko me turvassa… ja kaikki loppuu kaikuun.
— En kuule sitä enää niin usein, sanoi Adela siirtyen lähemmäksi häntä. — Te karkoititte sen pois ettekä te tee mitään muuta kuin hyvää, koska te itsekin olette niin hyvä.
— En ole ollenkaan hyvä, vaan huono. Hän puhui tyynesti, kokosi korttinsa ja sanoi latoessaan niitä pöydälle: — Huono vanha nainen, hyvin huono, kerrassaan inhoittava. Olin hyvä lapsille heidän kasvaessaan, ja kun tapasin tuon nuoren miehen moskeassa, toivoin hänenkin tulevan onnelliseksi. Hyvät, onnelliset, vaatimattomat ihmiset! Mutta sellaisia ei ole olemassakaan, se oli vain unta… En halua kuitenkaan auttaa sinua hänen kiusaamisessaan sellaisen rikkomuksen vuoksi, jota hän ei ole milloinkaan tehnyt. On olemassa monenlaista pahuutta, ja mielestäni omani on parempaa kuin sinun.
— Onko sinulla joitakin todistuksia vangin hyväksi? kysyi Ronny oikeamielisen virkamiehen tapaan. — Siinä tapauksessa on ehdoton velvollisuutesi todistaa hänen hyväkseen, sen sijaan että todistaisit meidän eduksemme. Kukaan ei tule estämään sinua.
— Ihmisten luonteet tunnetaan, kuten sinä suvaitset sanoa, vastasi rouva Moore niin halveksivasti, kuin hän olisi tuntenut enemmänkin kuin luonteen, mutta ei voinut sanoa sitä. — Olen kuullut sekä englantilaisten että indialaisten puhuvan hyvää hänestä ja tunnen, ettei tämä ole sellaista, mitä hän voisi tehdä.
— Heikkoa, äiti, hyvin heikkoa.
— Hyvin heikkoako?
— Ja hyvin epähienoa Adelaa kohtaan.
Adela sanoi: — Olisi hirveätä, jos olisin erehtynyt. Tappaisin silloin itseni.
Ronny kääntyi hänen puoleensa: — Mistä varoitinkaan sinua äsken. Tiedät olevasi oikeassa ja sen tietää koko siirtokuntakin.
— Niin, hän… Tämä on hyvin, hyvin vaikeata. Olen niin vuorenvarma siitä, että hän seurasi minua, mutta eikö oikeudenkäyntiä silti voitaisi peruuttaa? Todistaminen kauhistuttaa minua yhä enemmän, ja täällä te olette kaikki niin hyviä meille naisille ja teillä on täällä paljon suurempi valta kuin Englannissa — ajatelkaa vain neiti Derekin autoa. Mutta sehän on tietysti mahdotonta ja ehdotukseni hävettää minua. Suo minulle anteeksi.
— Hyvä on, sanoi Ronny aivan aiheettomasti. — Tietysti suon sinulle anteeksi, kuten sinä suvaitset sanoa. Mutta asian täytyy joutua oikeuden käsiteltäväksi nyt, sille ei todellakaan voida mitään, koska koneisto on jo pantu käyntiin.
— Hän on pannut koneiston käymään ja se käy, kunnes kaikki on valmista.
Adela purskahti itkuun tämän epäystävällisen huomautuksen johdosta, ja Ronny alkoi tarkastella lähtevien matkustajalaivojen luetteloa mainio tuuma päässään. Hänen äitinsä saa lähteä Indiasta heti, koska hän ei ole täällä miksikään hyväksi itselleen eikä muille.