XXIII
Chandraporen naisten anomus oli tuottanut mielihyvää varamaaherra Mellanbyn rouvalle. Mutta hän ei voinut tehdä mitään ja sitäpaitsi hän oli juuri aikeissa matkustaa Englantiin, hän halusi vain saada tietää, voisiko hän jollakin muulla tavalla osoittaa myötämielisyyttään. Rouva Turton vastasi, että herra Heaslopin äiti oli koettanut saada hyttipaikkaa, mutta oli vitkastellut niin kauan, että kaikki matkustajalaivat olivat täynnä. Voisiko rouva Mellanby käyttää vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen? Mutta ei edes rouva Mellanbykään voinut lisätä matkustajalaivojen hyttejä. Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiltti nainen ja sähkötti heti tuolle tuntemattomalle mitättömälle vanhalle naiselle, että tämä saisi seurata mukana hänelle itselleen varatussa hytissä. Se oli kuin lahja taivaasta, ja nöyrä ja kiitollinen Ronny ei voinut muuta kuin todeta, ettei ole olemassa mitään niin pahaa, mistä ei seuraisi jotakin hyvääkin. Adela raukan takia tunnettiin hänen nimensä hyvin maaherran talossa, ja nyt saisi rouva Moore painaa sen vielä paremmin rouva Mellanbyn tietoisuuteen Indian valtameren ja Punaisen meren poikki tehtävällä matkalla. Hän tunsi jälleen hellyyttä äitiään kohtaan, kuten me tunnemme sukulaisiamme kohtaan silloin, kun he joutuvat huomattavien ja odottamattomien kunnianosoitusten kohteeksi. Rouva Moore ei ollut vielä poissa laskuista, hän saattoi vielä kiinnittää korkean virkamiehen rouvankin huomiota.
Sillä tavalla rouva Moore sai kaiken toivomansa; hän vapautui oikeusjutusta, häistä ja kuumuudesta; hän voi palata Englantiin miellyttävällä ja kunniakkaalla tavalla ja tavata muut lapsensa. Hän matkusti poikansa ehdotuksesta ja omasta halustaan. Mutta hän otti hyvän onnensa vastaan innostuksetta. Hän oli päässyt siihen mielentilaan, että hän samalla kertaa saattoi nähdä sekä maailmankaikkeuden peloittavuuden että sen mitättömyyden — hänen suhteensa maailmaan oli kaksinainen, kuten niin usein vanhoilla ihmisillä. Ellei tämä maailma ole mielemme mukainen, niin onhan silloin kaikkien mahdollisuuksien varalta olemassa taivas, helvetti ja tyhjiinraukeemus — joku näistä mahtavista käsitteistä — äärettömän suuri tähtien, tulien, sinisen tahi synkän taivaan muodostama teatteritausta. Kaikki sankarilliset pyrkimykset, samoin kuin kaikki sekin, mitä sanotaan taiteeksi, edellyttävät tällaisen taustan olemassaoloa, aivan samalla tavalla kuin kaikki ne käytännölliset pyrkimykset, joita me harrastamme, silloin kun maailma miellyttää meitä, edellyttävät, että tämä maailma sisältää meille kaiken. Mutta vanhuuden hämärässä, sen kaksinaisessa suhteessa maailmaan, esiintyy omituinen henkinen epäselvyys, jota ei voi kuvailla minkäänlaisilla suurilla sanoilla; me emme voi toimia emmekä olla toimimatta, emme voi kunnioittaa äärettömyyttä emmekä olla sitä kunnioittamatta. Rouva Moore oli ollut aina taipuvainen alistumaan. Heti kun hän oli astunut maihin Indiassa, oli maa tuntunut hänestä hyvältä, ja kun hän näki veden virtaavan moskeoiden lammikkojen läpi tai Gangeksen tahi kuun, jonka yön musta huntu verhosi kuten kaikki muutkin taivaanvalot, tuntui kuolema, hänestä helposti saavutettavalta ja kauniilta päämäärältä. Yhtyä maailmankaikkeuteen! Kuinka se olikaan täynnä arvokkuutta ja yksinkertaisuutta! Mutta oli olemassa aina joku pieni velvollisuus, joka oli ensin täytettävä, vielä kortti, joka oli nostettava vähenevästä pakasta ja sijoitettava paikalleen — ja samalla kuin hän näin käänteli pikku huoliaan, kajahti Marabarin rumpu.
Mikä olikaan puhunut hänelle tuossa kiiltäväseinäisessä graniittiluolassa? Mitä oli ollut tuossa ensimmäisessä luolassa? Jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pientä. Se oli ollut olemassa ennen aikaa ja ennen paikkaakin. Jotakin matalaa ja tylsää, jolle kaikki jalous oli käsittämätöntä, itse iankaikkinen, kuolematon maakin. Siitä saakka kuin hän oli kuullut sen äänen, ei hän ollut voinut ajatella ainoatakaan suurta eikä vapaata ajatusta, ja hän suorastaan kadehti Adelaa. Mitä olikaan kaikki tämä hälinä pelästyneen tytön takia? Ei mitään ollut tapahtunut, »ja jos se oli tapahtunut», hän ajatteli kyynillisesti kuin vanha papitar »jos se oli tapahtunut, niin silloinhan oli olemassa jotakin rakkautta pahempaa». Tuo karkea hyökkäys esiintyi hänelle rakkauden valossa, olipa se sitten tapahtunut joko luolassa tahi kirkossa — samantekevää. Luullaan tavallisesti, että näkyjä seuraa syvällinen viisaus, mutta odottakaa, rakkaat lukijat, kunnes omin silmin näette sellaisen. Itse helvetti voi näyttää aivan mitättömältä paikalta ja iankaikkisuuden käärme saattaa olla muodostunut pienen pienistä madoista. Hänen alituisesti palaava ajatuksensa oli seuraava: »Ihmisten pitäisi osoittaa tulevalle miniälleni vähemmän ja minulle enemmän kunnioitusta, koskei mitään surua voi verrata minun suruuni». Mutta milloin tällaista huomiota osoitettiin hänelle, torjui hän sen ärtyisin mielin.
Hänen poikansa ei voinut saattaa häntä Bombayhin, sillä paikallinen tilanne antoi vielä aihetta levottomuuteen, ja kaikkien virkamiesten piti pysyä paikoillaan. Antonykaan ei voinut tulla, sillä silloin hän tuskin olisi ehtinyt ajoissa takaisin todistamaan oikeudessa. Niin piti hänen siis matkustaa ilman kenenkään sellaisen henkilön seuraa, joka olisi muistuttanut häntä menneisyydestä. Tämä oli huojennus. Kuumuus oli hellittänyt hieman ennen uutta hyökkäystään eikä päivä tuntunut varsin painostavalta. Kun hän matkusti Chandraporesta, kumotti kuu, joka nyt oli jälleen täysi, Gangeksen pintaan, muuttaen kapenevat kanavat hopealangoiksi. Sitten se kääntyi loistamaan hänen vaununikkunansa läpi. Nopea ja mukava postijuna kiidätti häntä yön pimeydessä, koko seuraavan päivän se tärisytti häntä Keski-Indian maisemien halki, jotka olivat ruskeiksi palaneet ja kellastuneet, mutta jotka eivät sentään näyttäneet niin toivottoman surullisilta kuin tasangot. Hän tarkasteli ihmisen häviämätöntä elämää ja hänen vaihtelevia kasvonpiirteitään, niitä taloja, joita hän rakenteli itselleen ja Jumalalle, ja jotka eivät näyttäneet hänestä hänen oman surunsa aineksilta, vaan esineiltä, joita kannatti katsella niiden itsensä vuoksi. Radan varrella oli esimerkiksi eräs Asirgarh-niminen paikka, jonka hän sivuutti auringon laskiessa ja jonka hän löysi kartastakin — mahtava linnoitus, joka sijaitsi metsäisten kukkuloiden välissä. Kukaan ei ollut milloinkaan puhunut Asirgarhista hänelle, mutta siellä oli suuria ja ylväitä vallinsarvia, joiden oikealla puolella oli moskea. Hän unhotti sen. Mutta kymmenen minuutin kuluttua sukelsi Asirgarh jälleen esiin. Moskea oli nyt vallinsarvien vasemmalla puolella. Juna oli laskeutuessaan Vindyan kautta kiertänyt puoliympyrässä Asirgarhin. Voisiko tämä paikka olla hänelle mitään muuta kuin pelkkä nimi? Ei, koska hän ei tuntenut ketään sen asukkaista. Mutta se oli katsellut häntä pari kertaa ja näytti sanovan: »Minä en katoa?» Hän heräsi keskellä yötä jysähdykseen; juna kiisi alaspäin läntistä vuorenrinnettä. Kuutamossa kimaltelevat kallionhuiput hyökkäsivät häntä kohti kuin meren tyrskyt, sitten seurasi tasanko kuin lyhyt välitapaus, sitten todellinen meri ja sen jälkeen Bombayn yli ruskottava aamusarastus. »Minä en ole saanut katsella oikeita paikkoja», hän ajatteli nähdessään noiden kiskojen, joita pitkin hän oli kiitänyt kokonaisen mantereen poikki, mutta joita pitkin hän ei enää milloinkaan pääsisi takaisin, katoavan näkyvistä Viktoria Terminusaseman laiturien viereen. Hän ei saisi milloinkaan käydä Asirgarhissa eikä muissakaan oudoissa paikoissa, ei Delhissä eikä Agrassa, ei Rajputanakaupungeissa eikä Kashmirissa, eikä nähdä noita vielä salaperäisempiä ihmeellisiä paikkoja, joihin miehet puhellessaan joskus vihjaisivat: Gionarin kaksikielistä kalliota, Shri Belgolan patsasta, Mandun ja Hampin raunioita, Khajrahan temppeliä ja Shalimarin puutarhoja. Kun hän ajoi tuon suuren kaupungin läpi, jonka länsimaat ovat rakentaneet ja senjälkeen toivottomina hylänneet, hän halusi jäädä sinne, vaikka se ainoastaan olikin Bombay, ja tutkia erikseen jokaista noista sadoista indialaisista, jotka kulkivat sen katuja pitkin. Hevosten jalat kiidättivät häntä kuitenkin eteenpäin, heti sen jälkeen lähti laiva liikkeelle ja hän näki tuhansien kokospalmujen sukeltautuvan esiin ankkuripaikkain ympärillä ja kiipeävän kukkuloille viittoilemaan hänelle jäähyväisiä. »Sinä luulit siis Indiaa vain kaiuksi, ja pidit Marabar-luolia jonakin lopullisena», näyttivät ne nauraen sanovan hänelle. »Mitä yhteyttä meillä on niiden tahi Asirgarhin kanssa? Hyvästi?» Sen jälkeen höyrylaiva kiersi Colaban, manner väistyi syrjään ja Ghatsin luona sijaitseva kallio sulautui troopillisen meren kimaltelevaan pintaan. Rouva Mellanby tuli antamaan hänelle sen neuvon, ettei ollut hyvä oleilla ulkona kannella helteessä. — Olemme onnellisesti päässeet irti tuhkasta, sanoi rouva Mellanby, — minkävuoksi meidän pitää varoa, ettemme putoa tuleen.