Matka Indiaan

by E. M. Forster

XXIV

Rouva Mooren lähdön jälkeen lisäsivät äkilliset ilmanvaihdokset kuumuutta, kunnes eläminen muuttui kärsimiseksi ja rikoksia rangaistiin satayksitoista astetta näyttävillä lämpömittareilla. Sähköleyhyttimet surisivat ja sylkivät, vedet kuohuivat korkealle kuin verhot, jääpalaset kalisivat, ja näiden puolustuslaitosten ulkopuolella leijaili hitaasti tomupilviä vaaleanharmaan taivaan ja vaaleankeltaisen maan välissä. Euroopassa paetaan pakkasta, ja siitä ovat saaneet alkunsa nuo mainiot sadut, joita kerrotaan takkavalkean ääressä — Balder, Persephone — mutta täällä pyritään pakoon itse elämänlähdettä, tuota petollista aurinkoa, jota eivät mitkään runot ylistä, koska pettymys ei voi milloinkaan olla kaunis. Ihmiset ikävöivät runoutta, vaikka he eivät ehkä tunnusta sitä; he haluavat ilon suloiseksi ja surun arvokkaaksi ja äärettömyydelle muodon, mutta India ei tyydytä heidän vaatimuksiaan. Vuosittain toistuva sekamelska huhtikuussa, jolloin ärtyisyys ja halut leviävät kuin syöpä, on yksi esimerkki siitä, miten India suhtautuu ihmisten alati palaaviin toivomuksiin. Kalat tulevat toimeen paremmin. Kun lammikot kuivuvat, ne kaivautuvat mutaan odottamaan, kunnes sateet pehmittävät niitä ympäröivän kuoren. Mutta ihmiset koettavat olla aina samanlaisia, ja tulos on joskus hyvin huono. Sivistyksen riemuvaunut voivat äkkiä pysähtyä kivettyneinä, ja sellaisina hetkinä näyttää aivan siltä, kuin Englannin kohtalo muodostuisi samanlaiseksi kuin sen edeltäjien, jotka hekin tulivat maahan muuttaakseen sen toisenlaiseksi, mutta sulautuivat lopulta maan omaan kaavaan ja peittyivät sen tomuun.

Adela oli vuosia kestäneen älyllisyyskauden jälkeen ottanut jälleen käytäntöön kristillisen aamurukouksensa. Siinä ei näyttänyt olevan mitään pahaa, se oli suorin ja mukavin tie näkymättömän luo ja se huojensi hänen huoliaan. Aivan samalla tavalla kuin hindukonttoristit pyytävät Lakshmilta palkankoroitusta, hänkin pyysi Jehovalta suotuisaa tuomiota. Jumala, joka suojelee kuninkaita, valaisisi varmasti poliisien järkeä. Hänen Jumalansa antoi lohduttavia vastauksia, mutta kun hän kohotti kädet kasvoilleen, aiheutti se polttavan kuumuuden, ja hänestä tuntui kuin hän olisi niellyt ja sylkenyt taas pois saman inhoittavan ilmakuplan, joka oli ahdistanut hänen keuhkojaan koko yön. Rouva Turtonin äänikin häiritsi häntä. — Onko tuo nuori nainen jo valmis lähtemään? kuului kimakasti viereisestä huoneesta.

— Puolen minuutin kuluttua, mumisi hän. Turtonit olivat ottaneet hänet hoiviinsa rouva Mooren matkustettua. Heidän ystävällisyytensä oli tavatonta, mutta se johtui vain hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Hän oli tuo englantilainen tyttö, jolle oli käynyt niin hirveän huonosti, ettei hänelle voitu olla tarpeeksi hyviä. Ei kenelläkään muulla kuin Ronnyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen sisimmässään tapahtui, ja hänelläkin vain hyvin hämärästi, sillä henkilökohtaiset siteet löyhtyvät aina julkisuuden vaikutuksesta. Suruissaan Adela sanoi hänelle: — Minä tuotan sinulle vain huolia. Olin silloin oikeassa sanoessani, että meidän pitäisi olla vain ystäviä. Mutta Ronny väitti vastaan, sillä kuta enemmän Adela kärsi, sitä suuremmassa arvossa Ronny piti häntä. Rakastiko Adela Ronnyä? Se kysymys oli jollakin tavalla sotkeutunut yhteen Marabarin kanssa, koska se oli askarruttanut Adelan ajatuksia, hänen mennessään tuohon turmiolliseen luolaan. Kykenikö hän rakastamaan ketään?

— Neiti Quested, Adela, kello on jo puoli kahdeksan. Meidän pitää nyt ajatella lähtöä oikeudenistuntoon, jos te vain jaksatte.

— Hän rukoilee, kuultiin piiripäällikön sanovan.

— Suokaa anteeksi, rakas lapsi, mitään kiirettä ei vielä ole… Oliko teidän chota hazrinne hyvää?

— En voi syödä mitään. Saisinko hieman konjakkia? Adela pyysi hyläten
Jehovan.

Kun sitä tuotiin, värisytti häntä ja hän sanoi olevansa valmis lähtemään.

— Ottakaa kulaus; se ei ollutkaan mikään tyhmä päähänpisto.

— En usko, että siitä on apua, Burra Sahib.

— Kai lähetit konjakkia raatihuoneelle, Mary?

— Tottahan, ja samppanjaa myös.

— Kiitän illalla, mutta nyt olen kuin riepu, sanoi tyttö lausuen jokaisen tavun niin huolellisesti kuin hänen taakkansa olisi keventynyt, jos tämä tosiasia vain olisi tullut kunnolla julkilausutuksi. Hän pelkäsi hiljaisuutta, josta ehkä saattoi sukeltaa esille jotakin sellaista, jota hän ei itse voinut nähdä. Hän oli herra McBryden kanssa teeskennellysti ja naurettavasti kerrannut hirmuisen luolaseikkailunsa, kuinka mies ei ollut oikeastaan lainkaan koskenut häneen, vaan vetänyt häntä mukanaan, ja niin edespäin. Hänen tarkoituksensa tänä aamuna oli pelästyneenä näyttää toisille, kuinka heikko hän oli. Luultavasti Amritraon ristikuulustelu lannistaisi hänet kokonaan, ja hän tuottaisi häpeää ystävilleen. — Kaikuni on tullut takaisin, hän sanoi heille.

— Mahtaisikohan aspiriini auttaa?

— Se ei ole päänkipua, vaan kaikua.

Koska majuri Callendar ei voinut poistaa Adelan korvien suhinaa, selitti hän sen johtuvan kuvittelusta, jota ei saanut kiihoittaa. Turtonit vaihtoivatkin senvuoksi puheenaihetta. Heikko, viileä tuulenhenki lakaisi maata erottaen yön päivästä. Kymmenen minuutin kuluttua se olisi tiessään, ja heidän piti käyttää sitä hyväkseen ajaessaan kaupunkiin.

— Tulen varmasti lysähtämään kokoon, toisti Adela.

— Ettehän toki, sanoi piiripäällikkö hyvin hellästi.

— Eikö mitä, hän on niin reipas.

— Mutta, rouva Turton…

— Mitä, lapseni?

— Jos menehdynkin, ei se merkitse mitään. Muutamissa oikeusjutuissa se vaikuttaisi epäedullisesti, mutta ei tässä. Tilanne on mielestäni tällainen: minä voin oikeastaan käyttäytyä kuinka tahansa, voin itkeä ja voin olla naurettava, mutta olen kuitenkin aivan varma tuomiosta, ellei herra Das ole hirvittävän väärämielinen.

— Teidän täytyy voittaa, sanoi piiripäällikkö tyynesti, mainitsematta lainkaan, että tuomiosta vedettäisiin vielä korkeampaan oikeuteen. Nawab Bahadur oli rahoittanut puolustuksen ja panisi mieluummin viimeiset rahansa likoon kuin antaisi viattoman muhamettilaisen joutua tuhon omaksi, ja takana piili vielä muita vähemmän rehellisiä pyyteitä. Juttu joutuisi toisesta oikeusasteesta toiseen ja aiheuttaisi seurauksia, joita ei kukaan voinut aavistaakaan. Chandraporelaisten luonne alkoi muuttua piiripäällikön omien silmien edessä. Kun hänen autonsa kiersi pihalta tielle, kuului heikko kolahdus, joka oli täynnä naurettavaa vihaa — joku lapsi oli heittänyt autoa kivellä. Moskean läheisyydessä heitettiin jo muutamia suurempia kiviä. Maidanilla odotti heitä poliisi osasto moottoripyörineen saattaakseen heidät basaarien läpi. Piiripäällikkö tuli ärtyisäksi ja mumisi: — McBryde on vanha akka. Mutta rouva Turton sanoi: — Mohurramin jälkeen ei ole todellakaan vahingoksi pieni voimannäyte. On naurettavaa kuvitella, etteivät he muka vihaisi meitä, ja toivoa heidän lopettavan tämän teeskentelynsä. Piiripäällikkö vastasi kummallisella, surullisella äänellä: — En osaa selittää sitä, mutta en vihaa heitä. Eikä hän vihannutkaan heitä, sillä jos hän olisi vihannut, olisi hänen ollut pakko tunnustaa koko uransa epäonnistuneeksi. Hän rakasti ylpeästi näitä suojattejaan, joiden keskuudessa hän niin monta vuotta oli liikkunut; heidän täytyi olla hänen vaivojensa arvoiset »Kun oikein ajatellaan, muuttavat juuri naisemme kaiken täällä meille vaikeammaksi», oli hänen sisin ajatuksensa, kun hän huomasi muutamia rivoja piirroksia eräässä pitkässä valkoisessa seinässä. Hänen neiti Questediä kohtaan osoittamansa ritarillisuuden takana piili viha odottaen sopivaa tilaisuutta — ehkäpä kaikessa ritarillisuudessa on vihan siemeniä. Muutamia ylioppilaita oli kokoontunut raatihuoneen edustalle — hermostuneita poikia, jotka hän mainiosti olisi voinut kohdata, jos hän olisi ollut yksinään, mutta nyt hän käski ohjaajan ajaa rakennuksen ympäri takapihalle. Ylioppilaat kirkuivat ivallisesti, ja Rafi huusi, pujahtaen samassa piiloon toverinsa taakse, että englantilaiset olivat pelkureita.

He menivät Ronnyn yksityishuoneeseen, jonne oli kokoontunut joukko heikäläisiä. Ei kukaan ollut arka, mutta kaikki olivat hermostuneita, sillä tuontuosta saapui kummallisia viestejä. Puhdistustyöläiset olivat juuri tehneet lakon, ja senjohdosta oli puolet Chandraporen kloseteista jäänyt hoitoa vaille — ainoastaan puolet, ja muualta piirikunnasta kotoisin olevat puhdistustyöläiset, jotka eivät olleet yhtä varmoja Azizin viattomuudesta, saapuisivat illalla rikkomaan lakon. Mutta miksi pitikään niin hullunkurisen tapauksen sattua juuri nyt? Ja joukko muhamettilaisia naisia oli vannonut olevansa syömättä niin kauan, kunnes vanki vapautettaisiin. Heidän kuolemansa ei herättäisi suurtakaan huomiota, ehkäpä he jo olivatkin kuolleet, koskei heitä näkynyt missään, mutta joka tapauksessa asia oli ikävä. Tuntui kuin uusi henki olisi päässyt valloilleen, jonkinlainen uudestaan järjestäytyminen, jota ei kukaan tuossa valkoisten pienessä vakavassa ryhmässä osannut selittää. He epäilivät Fieldingin olevan kaiken tämän takana, sillä he olivat jo luopuneet siitä käsityksestä, että hän oli muka pelkuri ja raukka. He syyttivät kovasti Fieldingiä; hänen oli nähty ajavan raatihuoneelle Azizin asianajajien, Amritraon ja Mahomet Alin, kanssa; hän antoi vauhtia partiopoikaliikkeelle kapinallisissa tarkoituksissa; hänelle saapui ulkomaisilla postimerkeillä varustettuja kirjeitä, ja luultavasti hän oli japanilaisten palkkaama vakooja. Tämänaamuinen tuomio kukistaisi luopion, mutta hän oli jo ehtinyt tehdä maalleen ja valtakunnalle tavattoman paljon vahinkoa. Heidän moittiessaan häntä neiti Quested lepäsi tuolissaan suljetuin silmin, nojaten käsipuihin ja koettaen kerätä rohkeutta. Jonkin ajan kuluttua muut huomasivat hänet, ja heitä hävetti, kun olivat pitäneet niin kovaa melua.

— Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi? kysyi neiti Derek.

— En usko sitä, Nancy, ja minusta näyttää siltä, etten itsekään voi tehdä mitään.

— Mutta sinuahan on ankarasti kielletty ajattelemasta niin; sinä olet suurenmoinen.

— Varmasti! säesti kunnioittava kuoro.

— Das on taattu, sanoi Ronny hiljaisella äänellä kääntäen keskustelun toisaanne.

— Ei ainoakaan heistä ole taattu, väitti majuri Callendar vastaan.

— Mutta Das on todellakin.

— Tarkoitatte, että häntä peloittaa enemmän syytetyn vapauttaminen kuin tuomitseminen, senvuoksi että hän menettää paikkansa, jos hän vapauttaa, sanoi Lesley viekkaasti nauraen.

Ronny ei ollut tarkoittanut sitä. Hän tahtoi vain pitää yllä alaisistaan saamiaan kuvitteluja viran hyvien perintätapojen mukaisesti, ja hänestä tuntui mieluisalta väittää, että hänen Dasillaan todellakin oli moraalista, yliopiston hengen mukaista rohkeutta. Hän väitti eräältä näkökannalta olevan eduksikin, että indialainen toimisi nyt oikeuden puheenjohtajana. Koska vain langettava tuomio voi tulla kysymykseen, on parempi, että joku indialainen julistaa sen, koska se ajan oloon tulisi aiheuttamaan vähemmän melua. Hänen ajatellessaan tätä katosi Adela kuin utukuva hänen tietoisuudestaan..

— Te ette varmaankaan hyväksy sitä anomusta, jonka minä lähetin rouva
Mellanbylle? sanoi rouva Turton melko kiihkeästi. No mutta, herra
Heaslop, teidän ei tarvitse lainkaan pyytää anteeksi; olen jo tottunut
siihen, että olen aina väärässä.

— En tarkoittanut sitä.

— Anteeksipyyntönne on aivan tarpeeton.

— Nuo siat etsivät aina valittamisen syitä, sanoi Lesley lepyttääkseen rouvaa.

— Siat, luulisinpä niin! sanoi majuri. — Ja minä sanon teille vielä erään asian. Se, mitä on tapahtunut, on oikeastaan tavattoman hyvä asia muille, paitsi täällä oleville. Se panee heidät huutamaan ja hetki siihen onkin jo koittanut. Minä olen opettanut heille Herran käskyjä nykyjään sairaalassa. Teidän pitäisi nähdä, tuon niin sanotun johtavan lojalistimme pojanpoika. Hän nauroi raa'asti kuvaillessaan Nureddin raukan nykyistä ulkomuotoa. — Hänen kauneutensa on mennyttä kalua, viisi hammasta poissa yläleuasta ja kaksi alaleuasta ja toinen sierain halki. Panna Lal antoi hänelle eilen kuvastimen ja hän purskahti itkuun. Minua nauratti, nauratti oikein kovasti, sen saatte uskoa, ja samoin olisi naurattanut teitäkin. Hän oli ennen vanhaan oikea neekerikukko, muistaakseni, mutta nyt hän on mennyttä kalua. Piru vieköön, luullakseni hän oli tavattoman siveetön — hm —.Hän keskeytti saatuaan tyrkkäyksen selkäänsä, mutta lisäsi kuitenkin: — Toivoisin saavani leikata auki entisen apulaisenikin; mikään ei ole tarpeeksi pahaa heille.

— Vihdoinkin järkevä sana! huusi rouva Turton miehensä suureksi harmiksi.

— Aivan niinkuin sanoin; sellaisen tapahtuman jälkeen ei mikään ole tarpeeksi julmaa.

— Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja, raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä, kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä.

Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet.

Äkkiä huudettiin juttu esille.

Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää, että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset, jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi nauraneet.

Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan, erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa, mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa. Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan — ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle, kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala, joka piti sieluja vallassaan.

Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori, sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan, että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen? Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja kummalliseksi.

Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja hänen rangaistusvaatimuksensa.

Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana; kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa. Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal, voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa — kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa.

— Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi?

Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen tarttua asiaan.

— Ajakaa mies ulos, hän sanoi. Poliisi tarttui erääseen mieheen, joka ei ollut puhunut mitään, ja vei hänet kovakouraisesti ulos salista. Herra McBryde pani silmälasit jälleen nenälleen ja jatkoi. Mutta huomautus oli järkyttänyt neiti Questediä. Hänen ruumiinsa kapinoi sitä vastaan, että sitä sanottiin rumaksi, ja häntä vapisutti.

— Tunnetko voivasi pahoin, Adela? kysyi neiti Derek, joka hellyyttä ja mielipahaa tuntien piti huolta hänestä.

— En tunne milloinkaan muuta, Nancy. Mutta läpäisen kyllä tämän, vaikka tämä onkin niin hirmuista, hirmuista.

Tämä oli johdantona ensimmäiseen kohtaussarjaan. Hänen ystävänsä alkoivat hääriä hänen ympärillään, ja majuri huusi: — Minun pitää saada parempi paikka potilaalleni. Miksi hänen ei sallita sijoittua korokkeelle? Hän ei saa täällä laisinkaan ilmaa.

Herra Das näytti kiusautuneelta ja sanoi: — Luovutan mielelläni tuolin neiti Questedille täällä korokkeella hänen terveyttään koskevien erikoisseikkojen johdosta. — Chuprassit eivät siirtäneet sinne ainoastaan yhtä tuolia, vaan monta, ja koko joukko seurasi Adelaa korokkeelle, niin että Fielding oli ainoa eurooppalainen, joka jäi saliin muiden joukkoon.

— Tämä tuntuu jo paremmalta, sanoi rouva Turton istuutuessaan.

— Hyvin toivottava muutos monestakin syystä, vastasi majuri.

Oikeuden puheenjohtaja tiesi, että hänen olisi pitänyt vastustaa tätä lausuntoa, mutta ei uskaltanut. Callendar huomasi hänen arkuutensa ja huusi mahtavasti: — Jatkakaa nyt, herra McBryde, ja suokaa anteeksi keskeytykseni.

— Onko kaikki nyt kunnossa? kysyi poliisipäällikkö.

— Mukiinmenevästi, mukiinmenevästi.

— Jatkakaa, herra Das. Me emme ole tulleet tänne häiritsemään teitä, sanoi piiripäällikkö suojelevasti. Totta puhuen he eivät olleetkaan häirinneet oikeudenkäyntiä, paitsi että olivat ottaneet sen kokonaan johtoonsa.

Yleisen syyttäjän jatkaessa selostustaan neiti Quested istui katsellen saliin, alussa varovasti kuin peläten vahingoittavansa silmiään. Leyhyttäjämiehen oikealla ja vasemmalla puolella hän näki muutamia puolittain tuttuja kasvoja. Hänen alapuolellaan istuivat nuo hänen yksinkertaisen Indiaan tutustumisyrityksensä pirstaleet — kaikki ne henkilöt, joihin hän oli tutustunut piiripäällikön kutsuissa, tuo mies ja vaimo, jotka eivät olleet lähettäneet vaunujaan, tuo vanhus, joka oli halunnut lainata autonsa, palvelijoita, kaupunkilaisia, virkamiehiä ja vanki itse. Siellä hän istui, tuo voimakas pieni hieno indialainen, jolla oli sysimusta tukka ja notkeat kädet. Adela katsoi häneen tuntematta mitään erikoisempaa mielenliikutusta. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli pitänyt häntä kaiken pahan ruumistumana, mutta nyt hän tuntui vain puolitutulta henkilöltä, jollainen hän aina oli ollutkin. Häneen ei kannattanut kiinnittää huomiota, hän ei merkinnyt mitään, ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Vaikka hän olikin »rikoksellinen», ei hänen olemuksestaan uhonnut minkäänlaista synnin tuntua. »Luulen häntä syylliseksi. Vai olisinkohan sittenkin erehtynyt?» Adela ajatteli, sillä tämä kysymys kummitteli vielä silloin tällöin hänen tajunnassaan, vaikka se rouva Mooren lähdön jälkeen olikin lakannut vaivaamasta hänen omaatuntoaan. Puolustusasianajaja Mahomet Ali nousi nyt, esittäen kömpelösti ja sopimattoman ivallisesti kysymyksen, saisiko hänenkin turvattinsa istuutua korokkeelle. Indialainenkin voi näet joskus tuntea pahoinvointia, vaikka majuri Callendar ei tietenkään uskonut sitä, koska hän oli valtion sairaalan ylilääkäri.

— Uusi esimerkki heidän erinomaisesta huumorintajustaan, viserteli neiti Derek iloisesti.

Ronny katsoi herra Dasiin nähdäkseen, miten hän suoriutuisi näistä vaikeuksista. Herra Das tulikin levottomaksi ja antoi puolustusasianajajalle ankaran varoituksen.

— Suokaa anteeksi — nyt oli tullut tuon Kalkutasta kotoisin olevan etevän asianajajan vuoro. Hän oli komea ja kaunis, pitkä ja voimakas mies, jolla oli lyhyeksi leikattu harmaa tukka. — Mielestämme ei ole oikein, että niin monta eurooppalaista naista ja herraa istuu korokkeella, hän sanoi oikein oxfordilaisella äänellä. — Se vaikuttaa levottomuutta herättävästi todistajiimme» Heidän paikkansa on muun yleisön joukossa salissa» Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että neiti Quested jää korokkeelle, koska hän on ollut sairas, ja tulemme edelleenkin kohtelemaan häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin, huolimatta niistä tieteellisistä totuuksista, jotka herra poliisipäällikkö äsken paljasti meille. Mutta muihin nähden panemme vastalauseemme.

— Lopettakaa tuo lörpötteleminen ja julistakaamme tuomio, mumisi majuri.

Hieno muukalainen katsoi kunnioittavasti oikeuden puheenjohtajaan.

— Myönnän sen, sanoi herra Das, koettaen toivottomuudessaan piilottaa kasvonsa paperin taakse. — Annoin vain neiti Questedille luvan tulla tänne korokkeelle. Hänen ystävänsä saavat hyväntahtoisesti siirtyä saliin.

— Hyvin tehty, Das, aivan oikein, sanoi Ronny niin rehellisesti, että se vaikutti häiritsevästi tunnelmaan.

— Pitäisikö meidän siirtyä takaisin saliin? Miten julkeaa! huudahti rouva Turton.

— Tule nyt vain, Mary, ja koeta tyyntyä, kuiskasi hänen puolisonsa.

— Mutta potilastani ei voida jättää oman onnensa nojaan.

— Onko teillä mitään sitä vastaan, herra Amritrao, että ylilääkäri jää tänne?

— Kyllä, koroke suo valtaa.

— Vaikka se onkin vain jalan korkuinen! No lähdetään sitten kaikki alas, sanoi piiripäällikkö koettaen nauraa.

— Kiitoksia paljon, sanoi herra Das suuresti huojentuneena. —
Kiitoksia, herra Heaslop, kiitoksia kaikki naiset.

Ja koko seurue, neiti Questedkin mukaan luettuna, luopui lyhytaikaisesta ylennyksestään. Uutinen heidän nöyryytyksestään levisi äkkiä ja ulkona oleva väki puhkesi pilkkahuutoihin. Heidän yksityistuolinsa seurasivat heidän mukanaan. Mahomet Ali, jonka rotuviha teki aivan sokeaksi ja mahdottomaksi, vastusti niidenkin siirtoa. Kenen toimesta oli saliin tuotu erityisiä tuoleja, miksi ei Nawab Bahadurille oltu annettu yhtä ja niin edespäin? Kuulijat alkoivat jutella salissa olevista tavallisista ja erityisistä tuoleista, matoista ja jalan korkuisista korokkeista.

Mutta tämä pieni keskeytys oli tehnyt hyvää neiti Questedin hermoille. Hänen rohkeutensa kasvoi nyt, kun hän näki kaikki nämä saliin kokoontuneet ihmiset. Oli kuin hän jo edeltäkäsin olisi saanut kärsiä pahimman. Hän oli nyt aivan varma siitä, että hän kestäisi kaiken hyvin — se on, ilman minkäänlaista henkistä lamaannusta, ja hän ilmoitti Ronnylle ja rouva Turtonille tämän hyvän uutisen. Mutta he olivat liian kiihdyksissä englantilaisten arvon loukkauksesta, kiinnittääkseen huomiotaan siihen. Paikaltaan Adela saattoi katsella tuota luopiota, herra Fieldingiä. Adela oli kuitenkin nähnyt hänet paljoa paremmin korokkeelta ja tiesi hänen istuvan indialainen lapsi sylissään. Fielding valvoi jutun käsittelyä ja piti silmällä neiti Questediä. Kun heidän katseensa yhtyivät, käänsi Fielding katseensa syrjään, ikäänkuin välittömämpi kosketus ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan.

Puheenjohtajakin tunsi huojennusta. Hän oli voittanut taistelun korokkeesta ja hankkinut itselleen luottamusta. Hän koetti kuunnella tarkkaan ja puolueettomasti syytekirjelmää ja tahtoi unhottaa, että hänen myöhemmin piti julistaa tuomio sen perusteella. Poliisipäällikkö jatkoi järkähtämättä lukemistaan. Hän oli odottanut tällaisia julkeuden purkauksia, koska ne ovat alemman rodun puolelta luonnollisia tekoja, eikä osoittanut mitään vihaa Azizia kohtaan, häpeällistä halveksumista vain.

Syytekirjelmässä puhuttiin pitkälti niistä henkilöistä, jotka olivat antautuneet vangin petettäviksi, nimittäin Fieldingistä, palvelija Antonysta ja Nawab Bahadurista. Nämä kohdat olivat tuntuneet hyvin epäilyttäviltä neiti Questedistä, ja hän oli pyytänytkin poliisipäällikköä poistamaan ne. Mutta syyttäjät tahtoivat saada aikaan mahdollisimman ankaran tuomion ja koettivat todistaa hyökkäyksen suunnitelluksi. Ja kuvaillakseen Azizin strategiaa he esittivät oikeudelle Marabar-vuorten kartan, johon oli merkitty tiet, joita pitkin he olivat kulkeneet, ja se kaivo, jonka viereen he olivat leiriytyneet.

Puheenjohtaja näytti olevan hyvin kiinnostunut muinaistieteeseen.

Esitettiin erään luolan pohjapiirros, joka saattoi kelvata malliksi.
Sitä sanottiin »buddhalaisluolaksi».

— Sen nimi pitäisi mielestäni olla jainluola eikä buddhalaisluola.

— Missä luolassa väkivalta tapahtui, jain- vai buddhalaisluolassa? kysyi Mahomet Ali sen näköisenä kuin hän olisi paljastanut salaliiton.

— Kaikki marabarluolat ovat jainluolia.

— Niin, sir, mutta missä jainluolassa?

— Saatte tuonnempana tilaisuuden tehdä tuollaisia kysymyksiä.

McBryde hymyili heidän tyhmyydelleen. Indialaiset takertuvat aina johonkin tuollaiseen. Hän tiesi vastapuolen toivovan kiihkeästi voivansa todistaa syytetyn muuallaolon. Vastaajat olivat koettaneet, vaikka tuloksettomasti, saada käsiinsä oppaan, ja Fielding ja Hamidullah olivat matkustaneet Kawa Doliin ja kävelleet ja mittailleet siellä kokonaisen kuutamoisen yön.

— Herra Lesley sanoo niitä buddhalaisiksi, ja hän tiennee hyvin sen asian. Mutta saanko kiinnittää huomiotanne piirustukseen? — Ja hän kuvaili mitä luolassa oli tapahtunut. Sitten hän kertoi neiti Derekin tulosta sinne, kuilua pitkin tapahtuneesta paosta, molempien naisten paluusta Chandraporeen ja tuosta neiti Questedin allekirjoittamasta asiakirjasta, jossa mainittiin kiikarista. Ja sitten seurasi päätodistus, kiikarin löytäminen vangin taskusta. — Minulla ei ole tällä haavaa mitään lisättävää, hän lopetti ottaen nenältään silmälasinsa. — Nyt aion kutsua esiin todistajani. Tosiseikat saavat puhua puolestaan. Vanki kuuluu ihmisiin, jotka viettävät kaksinaista elämää. Uskallan väittää, että hän on vajonnut asteettain. Hän on salannut elämänsä hyvin ovelasti, kuten hänen tyyppiinsä kuuluvat ihmiset tavallisesti tekevät, ja esiintynyt kunnioitettavana yhteiskunnan jäsenenä, niin että hänet kaiken hyvän lisäksi on vielä otettu valtion palvelukseenkin. Nyt pelkään hänen vajonneen niin syvälle, että häntä on mahdoton pelastaa. Hän esiintyi hyvin julmasti ja raa'asti erästä toista vierastaan, toista englantilaista naista kohtaan. Päästäkseen hänestä ja voidakseen esteettä toimeenpanna rikolliset aikeensa hän ahdisti naisen erääseen luolaan palvelijoittensa joukkoon. Mutta tämä ei kuulu asiaan.

Hänen viimeiset sanansa aiheuttivat uuden myrskyn ja äkkiä kaikui uusi nimi, rouva Mooren nimi, läpi salin. Mahomet Ali oli raivostunut, hänen hermonsa antoivat myöten ja hän huusi kuin mieletön kysyen, syytettiinkö hänen suojattiaan sekä murhasta että väkisinmakaamisesta ja kuka tuo toinen englantilainen nainen oli.

— En aio vedota häneen.

– Ette voikaan, koska olette vieneet hänet salaa pois maasta. Nainen on rouva Moore, ja hän olisi todistanut Azizin viattomuuden, sillä hän oli meidän puolellamme, hän oli indialaisraukkojen ystävä.

— Tehän olisitte itse voinut haastaa hänet todistajaksi, huusi oikeuden puheenjohtaja. — Mutta koska ei kumpikaan puoli ole haastanut häntä todistajaksi, ei kummallakaan ole oikeutta vedota häneen.

— Hänet piilotettiin meiltä, kunnes kaikki oli liian myöhäistä — minä en saanut tietää sitä, ennenkuin se oli myöhäistä — se on englantilaista oikeutta, tuota väärentämätöntä brittiläistä Rajta. Antakaa meille takaisin rouva Moore vain viideksi minuutiksi, niin hän pelastaa ystäväni ja puhdistaa hänen poikiensa nimen. Älkää sulkeko häntä pois, herra Das, peruuttakaa sananne, niin totta kuin itsekin olette isä! Ilmoittakaa minulle, mihin he ovat piilottaneet rouva Mooren…

— Jos sillä on mitään merkitystä, niin voin ilmoittaa äitini ehtineen jo Adeniin, sanoi Ronny kuivasti. Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asiaan, mutta hyökkäys oli hämmästyttänyt häntä.

— Häntä pidetään siellä vangittuna, koska hän tietää totuuden. Mahomet Ali oli melkein suunniltaan ja hänen kuultiin huutavan yleisen metelin vallitessa: — En välitä siitä, että tuhoan tulevaisuuteni, joudumme kuitenkin kaikki tuhon omiksi.

– Tällä tavalla ei puolusteta mitään asiaa, sanoi puheenjohtaja tyynnyttävästi.

— Minä en puolusta ettekä tekään tutki tätä juttua, koska me molemmat olemme orjia.

— Herra Mahomet Ali, olen jo kerran varoittanut teitä ja ellette istuudu, täytyy minun käyttää valtaani.

— Olkaa niin hyvä. Tämä oikeudenkäynti on pelkkää pilaa; minä menen matkoihini. Ja hän luovutti paperinsa Amritraolle, poistui ja huusi ovelta teeskennellysti, mutta hyvin kiihkeästi: — Aziz, Aziz, hyvästi ikuisiksi ajoiksi! — Meteli koveni, ja kansa, joka ei ymmärtänyt tavujen merkitystä, toisteli niitä kuin taikasanoja. Ne käännettiin indiaksi sanoilla Esmiss Esmoor ja niitä ruvettiin toistamaan kaduilla. Puheenjohtaja uhkaili ja karkoitti turhaan ihmisiä salista. Hän ei voinut mitään, ennen kuin meteli lakkasi itsestään.

— Odottamatonta, sanoi herra Turton.

Ronny koetti selittää. Ennenkuin hänen äitinsä oli matkustanut, oli hän puhunut Marabarista unissaan, erittäinkin iltaisin, jolloin palvelijatkin oleskelivat parvekkeella, ja hänen ristiriitaiset lausuntonsa oli nähtävästi myyty Mahomet Alille muutamista kolikoista; sellaista tapahtuu aina Idässä.

— Otaksuinkin heidän koettavan jotakin sen suuntaista. Miten nerokasta! — Hän katseli heidän ammottavia suitaan. — Heidän uskontonsakin laita on aivan samoin, hän lisäsi tyynesti. — He aloittavat, mutta eivät voi sitten hillitä itseään. Tuo teidän Dasinne säälittää minua, hänessä ei ole juuri kehumisen varaa.

— Herra Heaslop, kuinka ilkeitä he olivatkaan sekoittaessaan juttuun kiltin äitinne, sanoi neiti Derek kumartuen eteenpäin.

— Se oli vain temppu. Nyt voidaan ymmärtää, miksi he valitsivat juuri Mahomet Alin — vain senvuoksi, että hän sopivassa tilaisuudessa toimeenpanisi hälinän. Sellainen kuuluu hänen erikoisalaansa. — Mutta Ronnyn mielestä se oli sentään pahempaa kuin hän halusi sanoakaan. Oli järkyttävää kuunnella, kuinka hänen äitinsä nimi väännettiin Esmiss Esmooriksi, hindulaisen jumalattaren nimeksi.

»Esmiss Esmoor.
Esmiss Esmoor.
Esmiss Esmoor.
Esmiss Esmoor…»

— Ronny —

— Mitä, rakkaani?

— Eikö tämä olekin kummallista?

— Pelkään sen tuntuvan sinusta kovin järkyttävältä.

— Vielä mitä. En välitä siitä vähääkään.

— No, sepä hyvä!

Adela oli puhunut luonnollisemmin ja vähemmän sairaalloisesti. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja sanoi:

— Älkää olko huolissanne minusta, tunnen nyt voivani paljoa paremmin kuin ennen. Minua ei pyörrytä ollenkaan, ja suoriudun tästä kyllä mainiosti. Kiitoksia teille kaikille, kiitoksia hyvin paljon kaikesta ystävällisyydestänne. Hänen täytyi huutaa kiitoksensa, koska Esmiss Esmooria vielä laulettiin.

Äkkiä se lakkasi. Tuntui kuin rukous olisi tullut kuulluksi ja pyhäinjäännökset näytetyksi. — Pyydän anteeksi virkatoverini puolesta, sanoi Amritrao kaikkien kummastukseksi. — Hän on päämiehemme läheinen ystävä ja antoi tunteillensa vallan.

— Herra Mahomet Ali saa itse esittää anteeksipyyntönsä, sanoi puheenjohtaja.

— Aivan niin, sir. Mutta me olemme juuri saaneet kuulla, että rouva Moorella oli ollut tiedossaan ratkaisevia todistuksia, jotka hän olisi halunnut esittää. Hänen poikansa kiiruhti kuitenkin hänen matkaansa, ennenkuin hän ehti esittää todistuksensa, ja senvuoksi Mahomet Ali menetti malttinsa; siihen vaikutti vielä ratkaisevasti sekin, että se tapahtui heti sen jälkeen, kun ainoata toista eurooppalaista todistajaamme, herra Fieldingiä, oli yritetty peloittaa. Herra Mahomet Ali ei olisi sanonut mitään, ellei poliisin taholta olisi vedottu rouva Mooreen. — Hän istuutui.

— Muuan syrjäasia on sekoitettu juttuun, sanoi puheenjohtaja. — Minun täytyy toistaa, ettei rouva Moore esiinny todistajana. Ei teillä, herra Amritrao, eikä teilläkään, herra McBryde, ole minkäänlaista oikeutta vedota tämän naisen puheeseen. Hän ei ole täällä eikä senvuoksi voi puhua mitään.

— No niin, peruutan lausuntoni, sanoi poliisipäällikkö väsyneesti. — Olisin tehnyt sen jo neljännestunti sitten, jos se olisi ollut mahdollista. Minulle hän ei merkitse mitään.

— Minä olen jo peruuttanut kaiken puolustusta koskevan, Amritrao sanoi. Sitten hän lisäsi lakimieshuumorilla: — Ehkä te voitte taivuttaa nuo ulkona olevat herratkin peruutukseen. Melu näet jatkui kadulla.

— Pelkään, ettei valtani ulotu niin pitkälle, sanoi Das hymyillen.

Niin palautettiin rauha, ja kun Adela nousi lausumaan todistuksensa, oli salissa tyynempää kuin istunnon alussa. Tuntijat eivät olleet hämmästyneitä. Alkuasukkaalta puuttuu kestävyyttä. Hän kiihoittuu helposti aivan pienestäkin seikasta, ja kun sitten ratkaiseva hetki tulee, ei hänen innostuksestaan ole enää mitään jäljellä. Hän hakee vain tilaisuutta tyytymättömyyden osoituksiin ja juuri sellaisen tilaisuuden hän oli luullut saavansa tuon vanhan naisen muka salaisesta poiskuljettamisesta. Azizin karkoitus ei tulisi enää suurestikaan kiihoittamaan häntä.

Mutta ratkaiseva hetki ei ollutkaan vielä koittanut.

Adela oli aina aikonut sanoa totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden, ja hän oli toistellut sitä kuin hyvin vaikeata tehtävää — vaikeata senvuoksi, että häntä luolassa kohdannut onnettomuus oli liittynyt hänen elämänsä toiseen osaan, hänen kihlaukseensa Ronnyn kanssa, tosin hyvin hauraalla renkaalla. Juuri ennen luolaanmenoaan hän oli ajatellut rakkautta ja kysynyt hyvin viattomasti Azizilta, miltä naimisissaolo tuntui, ja otaksui nyt tämän kysymyksen herättäneen Azizissa pahoja pyyteitä. Tämän seikan kertominen olisi ollut hyvin tuskallista, ja se olikin ainoa asia, jonka hän aikoi salata. Hän suostuisi kyllä kertomaan sellaisia yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet muut tytöt hämilleen, mutta hän ei uskaltaisi viitata omaan kömpelyyteensä, ja häntä kauhistutti julkinen kuulustelu siinä tapauksessa, että jotakin tulisi ilmi. Mutta noustuaan vastaamaan ja kuultuaan oman äänensä kaiun hän ei pelännyt edes sitäkään. Jokin uusi ja outo tunne suojeli häntä kuin kiiltävä haarniska. Hän ei ajatellut tapahtumaa eikä edes muistanut sitä tavallisella tavalla, vaan pikemminkin palasi uudelleen Marabar-vuoristoon ja kertoi siitä herra McBrydelle kuin jonkinlaisen pimeyden läpi. Tuon onnettoman päivän kaikki yksityiskohdat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista, että huviretki oli voinut tuntua hänestä »ikävältä»? Nyt nousi aurinko jälleen, norsu odotti, kallioiden värittömät kasat kohosivat hänen ympärillään ja ensimmäinen luola tuli näkyviin. Hän meni sinne ja tulitikun liekki kuvastui kiiltäviin seiniin. Kaikki oli kaunista ja vaikuttavaa, vaikka hän silloin oli ollut sokea. Hän vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin. Niin, hän oli kiinnittänyt huomionsa kaivoon, mutta ei ollut kuullut sen nimeä; kyllä, rouva Moore oli väsynyt käytyään ensimmäisessä luolassa ja istuutunut varjoon puoleksi kuivuneen lammikon viereen. Hänen tyyni äänensä tuli kaukaa ja vaelteli totuuden polkuja, ja hänen takanaan toimivan leyhyttimen tuulahdukset ikäänkuin kääriytyivät hänen ympärilleen…

— … vanki ja opas veivät siis teidät mukanaan Kawa Doliin eikä ketään muita lähtenyt sinne. Niinkö?

— Tuolle kaikkein ihmeellisimmin muodostuneelle vuorelleko? Niin. Puhuessaan hän koetti muistella Kawa Dolia, oli näkevinhän sen seinien syvennykset ja tuntevinaan kuumuuden pistoksen kasvoissaan. Ja jokin pakotti hänet lisäämään: — Ei kukaan muu ollut tietääkseni mukana. Näytti siltä kuin olisimme olleet siellä kolmisin.

— Mainiota. Rinteen puolivälissä on penger tahi pikemminkin tasanne, jonka läheisyydessä on paljon luolia.

— Muistan sen kohdan.

— Menittekö yksinänne johonkin luolaan?

— Menin.

— Seurasika vanki teitä sinne?

— Nyt se mies on kiinni, sanoi majuri.

Adela ei vastannut. Oikeussali, paikka, jossa kysymys oli tehty, odotti vastausta. Mutta hän ei voinutkaan antaa sitä, ennenkuin Aziz oli tullut samalle näyttämölle, josta hän vastasi.

— Seurasiko vanki teitä sinne vai miten? toisti poliisipäällikkö tuolla yksitoikkoisella äänellä, jota molemmat käyttivät. Kysymykset ja vastaukset olivat ennalta sovittuja, niin ettei kuulustelun tämä osa tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä.

— Saanko puoli minuuttia miettimisaikaa, herra McBryde?

— Tietysti!

Adela oli näkevinhän edessään monta luolaa. Hän oli olevinaan yhdessä luolassa, mutta samalla hän olikin ulkona ja piti silmällä sisäänkäytävää, jonka kautta Azizin piti mennä luolaan. Hän ei kuitenkaan saanut häntä käsiinsä. Tässä kohden epäilys oli usein ahdistanut häntä raskaasti ja houkuttelevasti kuin vuoret itse. — En ole… Puhuminen oli vaikeampaa kuin näkeminen. — En ole siitä varma.

— Suokaa anteeksi, sanoi poliisipäällikkö.

— En voi olla aivan varma siitä…

-— En kuullut vastausta. Poliisipäällikkö näytti pelästyneeltä ja hänen suunsa sulkeutui mäjähtäen. — Te olette tuolla penkereen tapaisella ja menette sitten erääseen luolaan. Nyt kysyn teiltä, seurasiko vanki teitä sinne.

Adela pudisti päätään. — Olkaa hyvä ja sanokaa mielipiteenne.

— Ei! hän sanoi kovalla, tylyllä äänellä. Kuului pientä melua salista, mutta vielä ei kukaan muu kuin Fielding ymmärtänyt vastauksen merkitystä. Hän näki, että Adela oli saamaisillaan hermokohtauksen, ja tiesi ystävänsä pelastuneen.

— Mitä sanoittekaan? Olkaa hyvä ja puhukaa kovemmin. Puheenjohtaja kumartui eteenpäin.

— Pelkään erehtyneeni.

— Miten niin?

— Tohtori Aziz ei seurannut minua ensinkään luolaan.

Poliisipäällikkö heitti paperinsa syrjään, kokosi ne sitten ja sanoi tyynesti: — Jatketaan nyt, neiti Quested. Luen teille ääneen sanasta sanaan sen syytöskirjelmän, jonka te allekirjoititte huvilassani pari tuntia tapahtuman jälkeen.

— Suokaa anteeksi, herra McBryde, mutta te ette saa jatkaa. Tahdon itse kuulustella todistajaa. Ja yleisön pitää olla hiljaa. Jos se jatkaa puheinaan, annan tyhjentää salin. Neiti Quested, kohdistakaa sananne minulle, oikeuden puheenjohtajalle, koska minä ymmärrän niiden äärettömän suuren merkityksen. Muistakaa, neiti Quested, että olette vannonut puhuvanne totta.

— Tohtori Aziz ei seurannut minua lainkaan…

— Keskeytän lääkärinä käsittelyn, huusi majuri Turtonin käskystä, ja kaikki englantilaiset nousivat heti tuoleiltaan, kaikki nuo kookkaat valkoiset olennot, jotka peittivät pienen puheenjohtajan kokonaan näkyvistä. Indialaisetkin nousivat, sata asiaa tapahtui samalla kertaa, niin että jälkeenpäin antoi jokainen läsnäollut toisten läsnäolijoiden kertomuksista poikkeavan selostuksen romahduksesta.

— Te peruutatte siis syytöksenne? Vastatkaa! huusi oikeuden edustaja.

Jokin, Adela ei ymmärtänyt, mikä, piti häntä pystyssä ja auttoi häntä kestämään. Vaikka harhanäky olikin jo haihtunut ja hän oli palannut takaisin tähän inhoittavaan maailmaan, hän muisti sentään kaiken, mitä hän oli oppinut. Hyvitys ja tunnustus — niiden vuoro oli nyt. Hän vastasi kovalla jokapäiväisellä äänellä: — Minä peruutan kaikki.

— Se riittää. Istuutukaa. Herra McBryde, haluatteko jatkaa kuultuanne tämän selityksen?

Poliisipäällikkö katsoi todistajaansa, kuin tämä olisi ollut rikkinäinen kone, ja sanoi: — Oletteko mieletön?

— Älkää kyselkö häneltä enää mitään, sir. Teillä ei ole siihen enää mitään oikeutta.

— Suokaa minulle ajatusaikaa.

— Sahib, teidän täytyy luopua syytöksestä, sillä tästä näyttää tulevan häpeäjuttu! huusi Nawab Bahadur äkkiä raivokkaasti oikeussalin perältä.

— Se ei tule tapahtumaan! huusi rouva Turton yli kiihtyvän hälinän. — Kutsukaa toiset todistajat esiin. Tässähän ei kukaan meistä voi enää tuntea itseään turvalliseksi.

Ronny koetti hillitä häntä, mutta hän tyrkkäsi Ronnya vihaisesti ja alkoi sen jälkeen sättiä Adelaa.

Poliisipäällikkö astui muutamia askelia auttaakseen ystäviään ja sanoi sivumennessään yliolkaisesti tuomarille:

— Aivan oikein, luovun syytöksestäni.

Herra Das nousi nyt seisoalleen puolikuolleena kestetystä jännityksestä. Hän oli johtanut jutun käsittelyä, nipin napin johtanut sitä. Hän oli näyttänyt, että indialainenkin voi toimia tuomarina. Kaikille, jotka voivat käsittää hänen sanansa, hän huusi: — Vanki vapautetaan heti, minkään tahran likaamatta hänen mainettaan. Jutusta aiheutuneet kustannukset ratkaistaan toisessa järjestyksessä.

Mutta sitten loppuikin kuulijakunnan itsehillinnän heikko kuori. Ivallisia ja raivokkaita huudahduksia kuului sikin sokin, toiset huusivat ja kiroilivat, toiset suutelivat toisiaan tahi purskahtivat kiihkeään itkuun. Toisella puolen seisoivat englantilaiset palvelijoillensa turvissa, ja toisella puolen nähtiin Azizin kaatuvan pyörtyneenä Hamidullahin syliin. Toisella puolen voitto ja toisella tappio — vastakohtaisuus oli tällä hetkellä täydellinen. Mutta sitten palasi elämä tavallisiin monimutkaisiin uomiinsa, toinen toisensa jälkeen ihmiset tunkeutuivat ulos oikeussalista eri tarkoituksissa, ja hetkisen kuluttua ei näiden merkillisten kohtausten näyttämöllä ollut muita jäljellä kuin tuo kaunis puolialaston jumala. Huomaamatta lainkaan, että mitään tavatonta oli tapahtunut, hän jatkoi leyhyttimensä liikuttamista, katseli tyhjää verhokatosta ja kaatuneita tuoleja, samalla poljennollisen tahdikkaasti pannen vajoavat tomupilvet tupruamaan.